Joulukuu 2010

 Kymmenen vuoden takaisten tapahtumien muistelu ei ihan mennyt suunnitelmien mukaan, mutta palataan näin vuoden lopulla niihin aikoihin vielä kerran. 

Viimeisin kirjoitus tästä aiheesta on heinäkuulta. Lokakuussa tosiaan pääsin kotiin. Sekään ei silloin mennyt ihan putkeen, sillä juuri ennen kotiinlähtöä puhkesi vyöruusu ja hetken näytti uhkaavasti siltä, että kotiin pääsy siirtyy. Itkuhan siitä lääkärin edessä tuli ja ehkä se auttoi asiaa. Iv-antibiootti päätettiin muuttaa suun kautta meneväksi. 

Odotukset kotiin pääsemisestä olivat suuret, vaikka loppujen lopuksi kotona olo oli ainakin joiltain osin raskaampaa kuin sairaalassa. Tottakai kaikki oli helpompaa, kun muun perheen ei enää tarvinnut päivittäin tulla sairaalaan ja itsekin sain viettää aikaa perheen kanssa vielä enemmän. Toisaalta heidän töihin ja kouluun lähtö tuntui pahemmalta kuin osasin kuvitella. Se oli päivittäin itselle muistutus siitä, mistä jään paitsi. Lisäksi jouduin käymään vielä todella paljon erilaisissa tarkastuksissa sairaalassa ja suuren hapentarpeen vuoksi piti matkat taittaa aina ambulanssilla. Se oli raskasta. 

Joulukuussa kaikki alkoi sitten pikku hiljaa muuttua. Vielä kotiin tullessa olin niin huonossa kunnossa etten pystynyt kiipeämään yläkertaan, vaan sänky piti tuoda alas. Yksi uneton yö joulun aikaan päätin kuitenkin kokeilla yläkertaan kiipeämistä. Se onnistui, paremmin kuin osasin kuvitella. Se oli ensimmäinen selvä käännekohta kaikessa ja konkreettinen merkki siitä, että viimein jotain edistystä alkoi tapahtua. Saturaatiota tuli myös mittailtua siinä kohtaa ahkerasti ja jos oikein muistan, paikallaan ollessa ilman happea se alkoi jo pysyä 70 paikkeilla. Kävellessä tosin saturaatio tippui 50 paikkeille, mikä on muuten todella huonosti. Siis todella. 

Joululahjaksi sain sitten kummeilta rukousliinan. En itse ole oikeastaan yhtään uskonnollinen, mutta en toisaalta myöskään mitenkään uskontovastainen. Tiedän, että musta on tehty kirkossa esirukouspyyntö ja se on itselle ihan ok. Myös rukousliinan saaminen oli ihan kiva juttu ja nukuinkin se tyynyn alla. Jossain kohtaa liina kuitenkin katosi kuin tuhka tuuleen. Samoihin aikoihin edistystä paranemisessa alkoi tapahtua oikein vauhdilla. Kuten sanoin, en ole uskonnollinen, en tänäkään päivänä, mutta tuota asiaa on tullut perheen kesken mietittyä usein. Niin mystisesti liina katosi ja niin selvästi ajankohta liittyi oman voinnin kohenemiseen. 

Ennen joulua olin usein ollut aika loppu tilanteeseen, kun mitään edistystä ei tuntunut tapahtuvan. Itse toivoin, että lääkärit olisivat jo alkaneet pohtia toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi, vaikka ennen siirtoa olikin sanottu, että hengityksen normalisoitumisessa voi mennä vuosikin. Silti kärsivällisyys meinasi usein loppua. Joulukuun tapahtumat toivat kuitenkin viimein sen toivotun valon pilkahduksen kaiken keskellä. Joulun jälkeen sänky siirrettiin takaisin yläkertaan ja pääsin taas nukkumaan omaan huoneeseen. 

Nuoruus pitkäaikaissairauden kanssa

Tän blogin hiljaiselohan on periaatteessa hyvä juttu, sillä se kertoo aina siitä, että terveysrintamalla on kaikki hyvin. Silti tänne olisi aina välillä jotain ihan kiva kirjoittaa. Lokakuun lopulla kerroin teille siitä, millaisen lapsuuden ja teini-iän elin sairausnäkökulmasta. Nyt ajattelin, että olisi hyvä jatkaa siitä ja kertoa, millaista elämä oli lukion jälkeen ja ammattikorkeassa ennen siirtoa.

Lukion jälkeen tosiaan mulla jo huulet sinersi lähes jatkuvasti ja kunto oli todella huono. Jostain mä silloin kuitenkin vielä sisua löysin ja eteenpäin painoin. Siniset huulet itse asiassa veivät mut lopulta sydänlääkärin luokse. Ihan hirveästi en sieltä muista, sen vain, että jouduin semmoista pyörää polkemaan samalla kun muhun oli kiinnitetty vaikka mitä lätkiä. Eipä sieltä sydämestäkään mitään löytynyt.

Sydämen lisäksi multa tutkittiin ainakin kolme kertaa astma. Itellä alkoi jo mennä pikku hiljaa hermo, kun kerta toisen jälkeen jouduin puhaltelemaan PEF-mittariin. Ensin puhalsin ihan normaalisti ja sitten sain avaavaa lääkettä, mutta minkäänlaista eroa ei näkynyt. Tämän lisäksi kävin keuhkokuvissa suhteellisen usein. Muistan, kuinka olimme silloin mun ylioppilaskesänä vanhempien kanssa mökkeilemässä ja mulla oli ilmeisesti epäilty, että olisiko vettä keuhkoissa. Äiti sitten mökiltä soitteli Taysiin tuloksia, koska jos jotain sellaista olisi löytynyt, niin se mökkiloma olisi loppunut siihen. Samaiselta mökkilomalta muistan sen, kuinka kävimme siskon kummitädin luona kylässä. Siellä äiti tietenkin mun huonosta tilanteesta kertoi ja näkihän sen päällekin päin. Siskon kummitäti sairaanhoitajana sitten totesi myös, että kyllä tuo joltain sydänperäiseltä ja aika vakavalta näyttää. Sen jälkeen nieleskelin kyyneleitä autossa ja mietin, että minkä takia just mulle tulee kaikki ongelmat. Että eikö edes sydän voisi olla terve.

Tällä mökkilomalla me myös saunoimme usein. Sauna oli rannassa ja sinne oli pieni mäki. Se pieni mäki tuntui mulle ihan kuolemalta. Meni monta minuttia, että pystyin kapuamaan sen ylös ja sen jälkeen olin aivan hengästynyt. Kävimme viime kesänä samalla mökillä ja tuntui aika hurjalta kuvitella, että niin pieni ja loiva mäki oikeasti tuntui kuolemalta siihen aikaan.

Muistan myös, kuinka kävimme samana kesänä siskon kanssa paikallisilla festareilla, jotka aika korkealla harjussa sijaitsivat. Sinne olisi mennyt pikkubussi, mutta sisko tsemppasi mua ja päätimme sitten kiivetä. Eipä silloinkaan vielä kukaan tiennyt, mistä ne hengitysvaikeudet ja huono kunto johtuivat. Voin kertoa, että se kiipeäminen otti aikansa. Nyt kun mietin, niin en ylipäätään pysty käsittämään, miten lopulta harjun päälle pääsin.

No, syksyllä 2009 alkoi sitten opiskelijaelämä. Muutin omilleni. Mä oon aina ollut sekä henkisesti ja fyysisesti vähän jäljessä kasvussa ja 19-vuotiaana omilleen muutto tuntui ihan rehellisesti sanottuna aivan hirveältä. Asuin silloin soluasunnolla enkä oikein tykännyt siitä. Mulla oli lähes jatkuvasti koti-ikävä, vihasin opiskelija-asuntoa ja lisäksi kunto tuntui romahtavan koko ajan lisää. Tuntui, että elämässä ei ole mitään nautinnon arvoista. En pystynyt oikeastaan muuta tekemään kuin laskemaan päiviä siihen, että pääsen taas käymään kotikotona. Lopulta kaikki yllämainittu johti vielä siihen, etten enää pystynyt nukkumaan kunnolla. Vaikka olin kuinka väsynyt, en saanut iltaisin millään unta. Valvoin ja itkin. Muistan yhden yön, kuinka soitin äitille ja itkin puhelimeen, etten jaksa tätä enää. Äiti huolestui aika tavalla mun voinnistani silloin ja kehotti juttelemista koulukuraattorin kanssa. Ja niinpä mä sitten kävin siellä. Juteltiin ja kuraattori lupasi silloin katsoa, voisinko saada esimerkiksi käytännön harjoittelutunneilta vapaata.

Tuolloin myös koulumatka ja kaupassa käynnit tuottivat ongelmia. Opiskelija-asuntola on aika kaukana koulusta ja koulumatkaa tuli semmoiset vähän reilut 2 kilometriä. Eihän se tietenkään normaalille ihmiselle ole pitkä matka, mutta siinä tilassa sain varata koulumatkoihin semmoisen tunnin aikaa. Kauppa mulla oli lähellä, mutta painavien kauppakassien kantaminen oli urakka sekin. Talvella mulla oli apuna potkukelkka ja se sentään helpotti hieman kaupassa käyntiä. Kerran muistan, kuinka mun piti hakea rokote terveysasemalta, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Muistan kuinka oli lauantai ja mä urhoollisesti päätin kävellä. Siinäpä se lauantai sitten oikeastaan menikin, mutta aika ylpeä itestäni sen reissun jälkeen olin.

Kaikesta huolimatta syksy vielä meni jotenkuten opiskelujen parissa. Oli mulla onneksi muutama kaveri, joitten kanssa koulussa aikaa vietin. Vapaa-ajallahan en tuolloin jaksanut tehdä mitään eivätkä lukuisat opiskelijatapahtumat kiinnostaneet, vaikka niissäkin muutamassa kävin. Odotin kuitenkin koko syksyn vain viikonloppuja ja lomia, että pääsen kotiin. Joulun jälkeen tammikuussa kaikki sitten paheni. Mistään ei tullut yhtään mitään. Silloin itse asiassa tuon yöllisen soitonkin tein ja kuraattorin kanssa juttelemassa kävin. Mulla on edelleen tallella sähköposteja, joita äitille silloin lähetin ja ne on kyllä surullista luettavaa.

Lopulta tulin sitten kipeäksi. Kuume nousi eikä tuntunut millään laskevan. Iskä tuli sitten lopulta mut kotiin hakemaan. Enpä olisi uskonut silloin, että tuolloin viimeisen kerran silloista kämppää katson. Mä sairastin koko helmikuun. Silloinhan mulle oli myös varattu ihan kontrolliaika hengityspolille. Hyvä niin, koska se pisti lopulta kaiken liikkeelle. Voisin kyllä vielä ne tapahtumat jakaa sitten ihan omaksi postaukseksi. En kyllä muista, oonko niistä joskus teille jo kertonut, mutta kai ne voi uudelleenkin jakaa. Ei ainakaan tartte sitten etsiä niistä jostain blogin syövereistä. :D

Miten "unelmapotilas" jaksoi kaiken keskellä?

Kävin toukokuun alussa maksapolilla ja kerroinkin teille, kuinka eläkkeelle jäävä lääkäri käynnin lopuksi intoutui kyyneleiden kera kehumaan mua unelmapotilaaksi. Syynä tähän oli siis mun kykyni selvitä kaikista niistä rankoista ajoista ilmaan minkäänlaisia mielenterveysongelmia. (Varoitus, seuraava teksti on aikamoista tajunnanvirtaa ja vielä tähän aikaan yöstä.)

Mä en nyt halua nostaa itteäni mitenkään erityiselle alustalle, vaikka välillä saattaa kuulostaa siltä. Koulussa psykiatrian tunneilla meille opetettiin, että jokaisella ihmisellä on tietty raja omassa elämässä. Kun se raja ylittyy, niin oma psyyke horjuu. Mun kohdallani se raja ei vielä näissä omissa sairausjutuissa tullut vastaan. Mikä siihen sitten on syynä, että kaiken menneen näin hyvin pystyin kestämään?

Suurin syy toki varmasti on ollut perhe, joka oli niinä kaikista vaikeimpina aikoina tukena. Etenkin äiti on tsempannut mua aina todella paljon. Muistan edelleen kuinka sairaalassa iski hengityksen kanssa hirveä takapakki ja tuntui, että koko maailma romahtaa. Äiti jollain ihmeen tavalla sai muhun luotua sen uskon, että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ikinä en olisi ilman perhettä näin hyvin selvinnyt. Niin valtavan suuren tuen ne on mulle antaneet ja antavat kaikki yhdessä ja erikseen edelleen.

Moni nuori varmasti jonkinasteisen masennuksen kokisi, jos parhaina nuoruusvuosinaan joutuisi teljetyksi neljän seinän sisään 15 metrin happiletkun kanssa. Ottihan se toki itselläkin välillä tosi koville, etenkin siinä vaiheessa kun maksansiirto ei vielä varmaa ollut. Oon tässä polikäynnin jälkeen miettinyt, miten mä sen kaiken kuitenkin jaksoin. Oon tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä oli se, etten paljoa normaalin nuoren elämästä tiennyt. Vaikka olin vielä 18-vuotiaana suhteellisen terve, olin silloin aivan eri ihminen kuin nykyään. Mun suurin iloni siihen aikaan oli istua kotona perjantai-iltana ja katsella vanhempien kanssa jotain hyvää tv-ohjelmaa. Baareissa riekkuminen ei kuulunut elämään silloin. Olin muutenkin todellinen kotikissa, joten loppujen lopuksi happiletkun päähän joutuminen ei tuonut paljon muutoksia normaaliin elämään. Jollain tavalla se jopa antoi luvan oikeasti olla kotona. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen veikkaanpa, että se oman mielenterveyden kasassa pitäminen ei olisi enää yhtään niin helppoa. Kun on tottunut menemään ja elämään, niin tiukkaa tekisi varmasti yhtäkkiä jättää se kaikki.

Kaiken kaikkiaan tätä kaikkea on varmasti helpottanut se, että nää asiat on aina olleet osa mun elämääni. Jollain tavalla oon tottunut siihen, että mun terveyteni ei ikinä ole kovin hyvä. Totuin siihen nuorempana niin hyvin, että nyt on ollut välillä vaikea uskoa, että tällä hetkellä kaikki on tasaista eikä mitään ongelmia ole ilmennyt.

Oon pienestä tytöstä lähtien saanut kehuja siitä, kuinka hienosti jaksan ja pärjään. Siirron jälkeen sairaalassa toiset potilaat saattoivat ihailla kuinka mahtavaa on, että näin nuori ihminen jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä. Kaikkien näitten kehujen keskellä oon ehkä jollain tavalla kehittänyt itelleni jonkinlaisen panssarin. Mun on PAKKO jaksaa, koska niin kaikki olettaa. Kyllä sen kaiken keskellä mulla oli myös hetkiä, jolloin välillä tuntui, että en ihan oikeasti jaksa enää. Mulla on päiväkirjassa muutama kirjoitus, joissa puhutaan kuolemasta ja siitä kuinka se olisi paras vaihtoehto tässä vaiheessa. En mä ikinä oikeasti itsemurhaa suunnittellut, mutta levittelin silti huoneeni kerran täyteen lappuja, joissa luki "Haluan kuolla". Äiti löysi ne ja suuttui mulle aika tavalla. Ei mulla ollut lupa ajatella sellaisia asioita. Välillä kun saatoin rypeä itsesäälissä, äiti aika vihaisena nosti mut sieltä ylös. Jollain tapaa mulle ei annettu lupaa koskaan olla heikko. Se on jäänyt päälle. Mä jaksan kaiken omaan terveyteeni liittyvän vaikka hammasta purren, koska niin se on aina ollut. Mä oon jaksanut AINA.

Antokohan tää teksti nyt vastauksia ollenkaan esittämääni kysymykseen? Sitä on ehkä vähän vaikea loppujen lopuksi miettiä, minkä takia sitä on jaksanut. Ihan noin ylipäätään elämässä mä tosi usein jaksan kaikki ne pahat asiat, mitkä sattuu omalle kohdalle. Sitten jos jollekin muulle rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Tällä hetkellä esim. äiti kamppailee oman terveytensä kanssa ja mun tekee välillä tosi pahaa, kun äiti asioistaan kertoo ja mä en pysty tekemään mitään. Mä edes osaa tsempata sitä samalla tavalla kuin se mua..

Kuva

Menneisyyttä

Meillä on koulussa menossa lasten ja nuorten terveyden edistäminen-jakso ja sen myötä on tullu oma lapsuus mieleen. Niinpä tänään kyselin taas kerran vanhemmilta jotain juttuja omasta vauvaiästä.

Mun syntymä on varmasti ollu aika shokki vanhemmille, joilla ei ennestään oo yhtään lasta. Mut on viety heti synnytyksen jälkeen pois enkä päässy äitin syliin. Ensimmäiset kuukaudet menikin tiukasti sairaalassa. Äiti muistaa ajan tosi ahdistavana. Sairaalahuoneet oli synkkiä ja viereiset potilaat vielä huonommassa kunnossa kuin minä.

Mun diagnoosi on varmistunu noin vuoden iässä. Silloin äitille ja iskälle myös pamautettiin tieto Polykystisesta munuaissairaudesta aika tavalla. Äiti on monta kertaa kertonu, kuinka iskä oli työmatkalla ja hän oli ite kotona. Postissa tuli sitten kirje sairaalasta, jossa oli kopioita jostain ikivanhasta kirjasta. Niissä kerrottiin, että mun sairautta sairastavat lapset kuolee aina 3 kuukauden iässä. Ite olin siis sillon jo vuosikas ja äiti on kertonu kuinka sen jälkeen hän vaan kauhuissaan ajatteli, että pitääkö tässä nyt alkaa odottaa mun kuolemaa. Jopa nukkumaan meneminen oli vaikeeta, kun mielessä pyöri vain, että kuolenko mä nyt tänä yönä.

Vaikka mun sairaus on perinnöllinen, iskä ja äiti päätti kuitenkin rohkeasti yrittää toista lasta. Kerran ultraäänessä kuitenkin näky, että tulevan lapsenkin munuaisissa on rakkuloita eli sama tauti kuin mulla. Lääkäri oli todennut asian jopa melko hilpeään sävyyn. Onneksi paikalla oli sentään järkevä hoitaja, joka totes vanhemmille, että näitä asioita ei yhden lääkärin silmin todeta. Ja toisessa ultrassa paljastukin, että siskon munuaisissa ei oo mitään vikaa. Jos ois ollu, niin se ois sitten ollu abortin paikka. Mutta nyt mulla on onneks ihana terve pikkusisko, joka tosin saattaa olla tän sairauden kantaja.

Omat muistot lapsuudesta on kuitenkin tosi hyvät eikä sairaus varjosta niitä millään tavalla. En pienenä ikinä ihmetelly sairaalakäyntejä tai muita juttuja. Ne vaan oli osa mun elämää. Samoin kaikki lääkkeet on aina syöny kiltisti ja oppinu siihen, että ne pitää ottaa. Ei niitäkään lapsena koskaan tullu mietittyä. Oon siis onneks saanu elää tosi onnellisen lapsuuden ja kaikki ongelmat alko vasta aikuisiän kynnyksellä. :) Mutta niinhän se onkin, että mun tautini on ollu tosi lievä. Yleensä tätä sairautta sairastavat joutu elinsiirtoon jo ennen kouluikää. Mä selvisin parikymppiseks. :)

Jotenkin näitä juttuja kuunnellessa meinaa tulla huono omatunto. Minkälaista huolta ja surua sitä onkaan aiheuttanu vanhemmille. Molemmat, sekä iskä että äiti, toteskin, että ensimmäinen vuosi mun kanssa menikin aika sumussa. Mutta enhän mä millään tavalla oo mihinkään syyllinen enkä voi asialle yhtään mitään. Tiedän, että tuun olemaan koko ikäni varsinkin äitille ainainen huolenaihe, mutta toivottavasti oon tuonu myös paljon iloa vanhempien elämään.

Helsinki, Kolmiosairaala 3.-4.8.

Reilu vuosi kulunu siirrosta ja vuosikontrollin aika. Alunperin ajan piti olla 27.7., mutta vanhemmilla oli sillon lomamatka, niin aikaa siirrettiin. Nyt päästiin viettämään päivä Helsinkiä kattellen ja illalla menin sitten sairaalaan.

Päivä oli kyllä mukava. Muistan kuinka vuosi sitten ennen siirtoa käytiin myös kattelemassa Helsinkiä. Tai kattelemassa ja kattelemassa, eipä siitä paljoa mitään tullu, kun olin niin heikossa kunnossa. Nyt jaksoin kävellä hyvin, jopa korkkarit jalassa. :D

Vanhemmat näytti mulle Kirurgisen sairaalan ja teho-osaston rakennuksen ulkoapäin. Tehon rakennusta oli vähän hassua kattella ja miettiä, että tuolla mä oon maannu.

Illalla mentiin sitten raitiovaunulla sairaalalle. Sain kahden hengen huoneen, jossa sain olla yksin. Se on aina kivaa. :)

Ilta meni koneella ja telkkaria kattellessa. Ei siinä mitään ihmeellistä tapahtunu.

Aamu alko sitten biobsialla. Se on aina jotenkin kamala kokemus. Mutta sen verran tottunu oon kaikenlaiseen tollaseen, että rauhottavaa lääkettä en tartte. Puudutuspiikki sattuu eniten. Ite näytteenottoneula ja näytteenotto ei enää satu, tuntuu vaan inhottavalta. Ennen biobsiaa tehdyssä ultrassa maksa näytti kuulemma voivan erinomaisesti. :)

Biobsian jälkeen oli edessä sitten neljän tunnin vuodelepo. Sinä aikana lääkäritkin kiersi. Mun lääkäri oli ilonen nähdessään mut näin hyvässä kunnossa. Hepatopulmonaarinen syndrooma on nyt kokonaan taakse jäänyttä elämää.

Turvotuksista mainitsin lääkärille. Vähän aikaa mua katteltuaan se totes: "Jos sä oot vaan lihonu". Vähän tuli kyllä paha mieli. Myönnän lihoneeni, mutta tunnen kyllä turvotuksen. Se tuntuu niin samalta kuin ennen siirtoa ja katoaa aina aamuksi. Ja nyt turvotus on siirtynyt jo rinnan alueellekin ja saa mu näyttämään 10 kiloa painavammalta.

Lääkäri veikkas turvotusten syyks myös kortisonia. Ainakin kuulemma naamastani näkee selvästi, että sitä kortisoni edelleen turvottaa. Niinpä kyseinen lääke ilokseni vihdoin lopetettiin. Nyt toivon saavani oman naamani takaisin ja pari kiloa painostakin olis mukava sen myötä saada lähtemään.

Muitakin lääkemuutoksia tuli. Vatsansuojalääkkeen ja nopeaan sydämen sykkeeseen määrätyn lääkkeen sain lopettaa. Fragminiakaan eli verenohennuslääkettä ei tartte enää pistää. Se on kiva, koska en olis enää keksiny uusia pistopaikkoja.

Vuodelevon jälkeen aloin valmistella kotiinlähtöä, kun hoitaja tuli kysymään, haluaisinko käydä juttelemassa eräälle tytölle toisessa huoneessa, jolle on ehkä tulossa maksansiirto. Lääkäri oli sellasta ehdottanu. Ja mielellänihän mä menin. Oli mukava jakaa kokemuksia ja vastailla kysymyksiin. Toivottavasti musta oli tytölle apua. Mun kokemukseni on aika vaikeita ja sain muistutella, että ei tää normaalisti näin vaikeata ole.

Koko reissusta jäi vähän huono maku suuhun. Tuntuu, että lääkärit ei ota niitä asioita todesta, jota ne ei selvästi nää. Eilen käytiin vanhempien kanssa tapahtumien yössä ja kyllä sieltä tultua olo olo tukala. Tuntu, että kehossa on kymmenen kiloa liikaa tavaraa. Pistää miettimään, että tänkö kanssa mun pitää nyt loppuelämäni elää, kun lääkärit ei mua usko, vaan väittävät vaan mun lihoneen. :/

21.7.2010

Otsikon päivämäärä on kaiverettuna kaulakoruuni, jonka sain viime jouluna vanhemmilta lahjaksi. Se roikkuu nykyään aina kaulallani ja muistuttaa yhdestä elämäni tärkeimmästä asiasta.

Niin, siirrosta on nyt kulunut vuosi. Se vuosi on ollu paljon rankempi, mitä ikinä kuvittelin. Onneks mulla on ollu perhe tukena koko vuoden ajan. Ilman niitä en olis millään jaksanu.

Vuosipäivän tunnelmat on yllättäny mut. Tää päivä ei ookaan ollu normaali päivä muiden joukossa, kuten eka ajattelin. Jo viime yönä seurasin kelloa tiiviiseen tahtiin ja mietin edellisvuoden tapahtumia. Kun yritin käydä nukkumaan, niin sainkin itkukohtauksen muistellessani kaikkea, mitä tässä ajassa on ehtiny tapahtua. Päivälläkin kelloa on tullu vilkuiltua tasaseen tahtiin ja itku on ollu herkässä.

Ehkä tunteitten pintaan tuleminen johtuu siitä, että en oo oikein kertaakaan vielä käyny vuoden aikasia tapahtumia kunnolla mielessäni läpi. Oon vaan eläny aika lailla päivä kerrallaan.

Viime yönä mieleen tuli pelko siitä, että mitä jos unohdan kaiken tän mitä on tapahtunu. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu olla niin hirvittävän sairas. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu kävellä lyhyitäkin matkoja henki hieverissä. Pelkään, että unohdan kuinka raskasta sairaalassa oli olla. Pelkään, että unohdan ne ihanat pienet ilonhetket perheen kanssa kaiken sen ankeuden keskellä. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu, kun sai tietää, että nyt uus maksa ja munuainen on löytyny.

Aina sanotaan, että ihminen muuttuu, kun elämässä tapahtuu jotain suurta. Ite en koe muuttuneeni ollenkaan. Oon edelleen samanlainen, ajattelen edelleen asioista samoin. En oo mitenkään syvällisempi, vaan ajattelen asioista vieläkin tosi pinnallisesti.

Kun kerron ihmisille siirtoleikkauksesta, monet kauhistelee, miten ison asian oon käyny läpi. Jotenkin en osaa ite ottaa asiaa noin. En koe, että olisin läpikäyny mitään kovin suurta. Ehkä se johtuu siitä, että oon aina sopeutunu kaikkeen tosi hyvin. Iskäkin joskus mainitsi mun parhaimmaks puoleksi sen, että pystyn sopeutumaan eri tilanteisiin tosi hyvin. Tiedän, että moni nuori ihminen olis varmasti masentunu tällasessa tilanteessa, kun joutu luopumaan normaalielämästä ja elämään melkein vaan neljän seinän sisällä happilaitteissa kiinni. Olihan se itellekin aluks raskasta, mutta loppujen lopuks, kyllä sekin meni.

Onneks äiti oli viime vuonna niin viisas, että alko kirjottaa mun siirron jälkeisestä ajasta ns. päiväkirjaa. Siinä on kerrottu mun teholla olo ajasta ja itekin oon kirjotellu ajatuksiani siihen sitten myöhemmin. Sitä on hyvä lukea näin jälkeenpäin. Ja niin kun äiti mulle kerran totes, mulla on myös haju- ja makumuistot sairaalasta ja erityisesti teholta, jota kukaan ei voi viedä pois. Ne vie mut aina tehokkaasti ajassa taaksepäin.

Joo, tää oli nyt tällasta ajastusten virtaa. Jotenkin tää vuosipäivä on saanu mut vaan niin mietteliääks ja ajatuksia oli pakko purkaa johonkin.

PS. Tähän aikaan viime vuonna siirto oli jo onnistuneesti takana. Varmaankin makasin teholla aika tajuttomassa tilassa, itehän en sitä tietenkään muista. :D

Muistoja teholta #2

Nyt vuorossa toisen huoneen mielikuvituksen tuotteet ja muistot. :)

* Olin menossa tanssiaisiin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa ja parhaan kaverini, jonka nimen keksin päästäni. Näitten ihmisten nimiä sitten hoin ääneen ja kerroin tanssiaisista innoissani. Varmaan sain hoitajat nauramaan jutuillani. Olivathan he kysyneet iskältä, että tunnenko oikeasti tän nimisiä ihmisiä. :D

* Välillä teholla olo oli silkkaa painajaista. En millään meinannut tajuta, missä olin ja mitä oli tapahtunu. Itkien kyselin vanhemmilta, että millon tää painainen loppuu. Ja vielä enemmän itkin, kun he sanoivat ettei tää oo painajaista. Muistan kuinka rukoilin jopa Jumalalta apua, sillä niin kamalalta kaikki tuntui. Odotin vain, että painainen päättyisi ja löytäisin itteni kotoa happiviikset naamalla.

* Kattelin usein leikkausarpea, jossa tietenkin sillon vielä oli tikit. Vaikka näin sen siinä edessäni ja koskettelin sitä, en siltikään uskonu, että mulle on maksansiirto tehty. Äiti ihmetteli, että enkö todellakaan muista mitä tätä ennen on tapahtunu.

* Jouduin pari kertaa lepositeisiin, kun riistin naamalla olevan happinaamarin pois. Muistan ikuisesti lauseen: "***, pidä se naamari naamalla, sä tarttet sitä." Lisäks räpläsin dreenejä, jotka mussa oli kiinni. Ja pari kertaa onnistuin myös säätämään tippakoneitani. :D

* Kattelin telkkarista Ellen DeGeneres showta. Ajattelin, että mulla on kyllä tosi hyvä mielikuvitus, kun pystyn omasta päästäni keksimään näin hyvin, että katon telkkaria ja vielä ohjelman ja siihen vielä tekstitykset. Hämmästys oli suuri, kun sisko kertoi, että olin ihan oikeasti kattonu kyseistä ohjelmaa. Jotenkin olin koko ajan pitänyt sitä mielikuvituksen tuotteena.

* Aamuisin tuli katteltua myös Naapureina Madridissa. Eipä siitä kattomisesta oikeasti oikein mitään tullu. Luin myös lehtiä, joita vanhemmat mulle toi. Niissäkin olleista jutuista meni puolet ohi. Osastolla selväjärkisempänä ollessani luin lehtiä uudestaan ja siellä huomas hyvin, että jotkut jutut olin ihan oikeasti lukenu ja sisäistäny, mutta suurin osa ei ollu jääny mieleen millään tavalla.

* Mun piti istua päivässä pari kertaa reilun tunnin verran. Vihasin sitä ihan kamalasti. Penkki oli epämukava ja muutenkin se oli tosi raskasta.

* Ikkunasta näkyi talojen kattoja. Kuvittelin olevani kotipuolessa ja kattelevani sen kerrostalon kattoa, jossa joskus asuttiin. Vieressä olevat katot näytti kuitenkin erilaisilta ja ihmettelin, että miks siinä on tollanen talo nykyään vieressä.

* Olisin halunnu läppärin käyttööni ja vanhemmat meinas ihan oikeasti sen mulle tuoda. Onneks tulivat kuitenkin järkiinsä, sillä tuskin olisin päässy Facebookiin edes kirjautumaan. Tai jos olisinkin, niin en haluais tietää, mitä olisin siellä menny kirjottamaan siinä tilassa. :D

* Sisko on kertonu, että huoneessa oli mun vieressä vanhempi mies, joka kuorsasi. Kerran hoitaja teki miehen läheisyydessä jotain ja häneltä tippui kynä osuen miehen päähän. Mies suuttui aivan valtavasti ja mua rauhoteltiin ettei tartte pelätä. (Tätä ei kyllä varmaankaan oikeasti tapahtunut..)

* Mun ois pitäny puhallella pupupulloon eli pulloon, jossa on vettä. Se estää liman nousua ja vahvistaa keuhkoja. Yleensä kuitenkin join pullossa ollutta vettä ja mietin, että pitää mennä tän painajaisen jälkeen siskon kanssa saunaan ja juoda siellä tästä pullosta vettä.

* Oon aina tykänny vanukkaasta tosi paljon ja niinpä mua yritettiin tehollakin saada syömään niitä, kun oli tärkeetä, että söisin kiinteetä ruokaa, jotta pääsisin osastolle. Muistan kuinka äiti avas mulle vanukaspurkin. Jaksoin syödä siitä puolet. Ei ollu kovin hääppönen ruokahalu.

* Viimesenä päivänä söin kasvissosekeittoa (joka muistaakseni näytti ihan pinaattikeitolta) ja katoin aamulla vielä Naapureina Madridissa. Iltapäivällä pääsin osastolle. En vieläkään voi ymmärtää kuinka osaston vaihto pysty vaikuttamaan omaan oloon niin paljon. Osastolla olin heti paljon virkeempi ja ennen kaikkea selvempi.

Muistoja teholta #1

Tää bloggaus on lähinnä sitä varten, että voin sitten vuosien päästä muistella millasta siellä teholla olikaan. :)

Olin teholla kahdessa huoneessa ja molemmista on jonkun verran hämäriä muistikuvia. Tää ensimmäinen osa kertoo tietenkin ekan huoneen muistoista. :D

Osa muistoista on ihan totta, mutta osa on oman mielikuvituksen tuotetta. Kaikista muistoista en osaa sanoa, onko ne vaan mun hoirailuja vai tapahtuko ne oikeesti. :D


* Oli ihan tuhottoman kuuma ja tehon hoitajat oli ihan tuskissaan. Joku sitten keksi laittaa housuihin jonkinlaisia jääpusseja(?), jotka viilentää. Niitä ei riittäny kaikille, mutta vuorotellen jokainen sai hetken helpotusta kuumuuteen. (Sisko sanoo ettei tällasta tapahtunu, mutta ite oon kyllä toista mieltä.)

* Huoneessa oli tietokone, jossa hoitsut välillä surffaili. Varsinkin Facebook oli kovassa käytössä. Mun mieleen jäi lausahdus, jonka kaks nuorta hoitajaa sano, kun ne kävi kattomassa mun kuvaa. "Onpa *** oikeesti kaunis!". (En oikein usko, että hoitajat tekis tollasta, mutta tääkin muistikuva on kyllä tosi vahva.)

* Toinen juttu mikä liittyy samaiseen tietokoneeseen oli, kun samat hoitsut kun yllä, surffaili edelleen netissä ja toinen tytöistä kävi sitten omassa Facebookissaan. Kone kuitenkin jumittui jotenkin ja tyttö ei päässy enää Facebookista pois, vaan näytölle jäi Facebook näkyviin. Tyttö yritti soittaa jonnekin huoltofirmaan, mutta sieltä ei vastattu. Toinen tyttö sitten asensi näytönsäästäjän päälle niin ettei kukaan voinu nähdä auki jäänyttä Facebookia. (Tässä muistossa mättää se, että näytönsäästäjää ei tartte asentaa, se tulee ihan itestään. Mutta se, että hoitajat surffaili netissä on totta, sisko on tiedon vahvistanu. :D)

* Yhtä yöhoitajaa vihasin. Olin vielä niin heikossa kunnossa, että en pystyny ite kääntymään, vaan hoitajien piti aina auttaa. No, olin ilmeisesti pyytäny asennon vaihtoa jo aika monta kertaa, sillä kun jälleen sitä pyysin, niin hoitaja sano mulle, että ei aio enää vaihtaa mun asentoa, kun en kumminkaan oo tyytyväinen. (Tää on täysin totta ja aika törkeetä käytöstä musta hoitajalta. Potilaan kääntäminenhän on sen työtä.) Onneks seuraavana yönä paikalla oli mieshoitaja, joka käänsi mua joka kerta kun pyysin.

* Lääkkeet sai mut tosi suorasukaseks, koska yleensä oon tosi ujo. Yhelle lääkärille sanoin, että se söpö. Lääkäri totes siihen vaan ettei nyt liiotella. :D Yhdelle nuorelle mieshoitajalle totesin saman ja se meni aivan punaseks. Vieressä olleet opiskelutoverit kysy heti, että mitä mä sille sanoin, mutta poika vaan sano, että kysykää multa. :D Eräs miespuolinen hoitaja hänkin, oli melko tukevassa kunnossa. Hänelle meinasin painosta huomauttaa, mutta onneksi ymmärsin pitää kieleni kurissa. (Olin tosi puhelias jonkin aikaa vielä myös osastolla, mutta sitten se jäi ja vetäydyin taas kuoreeni.)

* Oisin halunnu kätellä kaikkia, jotka mun lähettyvillä kävi. Yhdelle nuorelle naispuoliselle opiskelijalle yritin heiluttaa kättäni. Sen opiskelukaverit siinä patisteli tyttöä ja sano, että kato nyt, se haluaa kätellä sua. Tyttö ei kuitenkaan suostunu kätteleen. Niinpä petyin, kun ne sitten lähti paikalta ilman kättelyä. Yks hoitajista oli kuitenkin huomannu mun haluni kätellä ja pyysi tytön takasin. Niinpä loppujen lopuks sain kättelyni. :)

* Alkuvaiheessa oli tietenkin vielä pahojakin kipuja. Kipulääkket piti aina valmistaa, kun ne laitettiin menemään liuoksena. Kerran pyysin kipulääkettä ja hoitaja rupes sitä siinä sitten laimentamaan. Hän laskeskeli selkä muhun päin ja otti laskimen avuks. Sillon ajattelin, että on se, kun ei osaa edes laskea päässään, vaikka on sairaanhoitaja. (Ite oon todella surkee päässälaskija ja samaa alaa opiskelin. :D)

* Vanhempien piti tulla kotoa mua kattomaan iltapäivällä. Kello kävi ja kävi, mutta niitä ei vaan kuulunu. Olin niin lääkehoureissa, että useampaan otteeseen katoin muistaakseni jauhesammutinta iskäks ja nostin innoissani päätä. Mikä ilo olikaan, kun ne vihdoin oikeesti tuli.

* Ihan ensimmäisiä muistoja siirron jälkeen on se, kun mua ultrattiin ja se sattu tosi paljon. Toinen muisto liittyy siihen, kun äiti soitti teholle ja puhelin annettiin mulle. En millään jaksanu kannatella puhelinta, vaan laitoin sen nojaamaan olkapäähäni. Voimat oli sillon vielä niin vähissä. Muistan kuinka äiti sano puhelimeen yllättyneenä, että ***** se siellä on. Mun ääni oli siinä vaiheessa jo voimistunu, kun se eka oli vaan pieni kähinä.

* Tyttö, joka on mua käyny parilla viimesellä Helsinginreissulla kattomassa oli dialyysissa samassa tehohuoneessa. Meijän välissä oli sermi, mutta pyysin hoitajaa ottamaan sen pois, kun halusin nähdä tytön. Hoitaja teki työtä käskettyä, vaikka pahoitteli sitten heti toiselle tytölle, että veti sermin sivuun niin törkeästi kysymättä. Tyttö onneks vaan sanoi, että hänestäkin on kiva nähdä kuka sermin toisella puolella on. Tyttö esitteli itsensä ja hoitaja mut, kun mun ääneni ei vielä kantanu.

* Sama tyttö katteli dialyysinsa aikana telkkaria. Mua vähän harmitti, kun hän halus kattoa Voicea, kun ite olisin mielummin kattonu yleisurheilua.

* Yks tehon hoitajista oli tosi mukava. Hänen vuoro oli päättymässä, mutta en ois halunnu antaa hänen mennä vaan takerruin heikoilla voimillani häneen kiinni ja sanoin ettei hän saa mennä. Hän kuitenkin vakuutti, että seuraavakin hoitaja on yhtä kiva. Eipä ollu. (Se, miks tykkäsin juuri tästä hoitajasta niin paljon johtu varmaan siitä, että hän aina silitteli mun hiuksia samalla tavalla kun äiti teki paikalla ollessaan. Hän oli siis äidinkorvike. Ja oli hän muutenkin tosi mukava.)

* Teholla ollessani tuli siis yleisurheilun EM-kisat. Varsinkin iskä katteli niitä aina, kun ne oli mua kattomassa. Kerran kysyin siskolta, että miks juuri kisaa alottelemassa olleet juoksijat ei tulleet tehohuoneeseen. Sisko ei siihen mitään vastannu, kun ei kysymystä ymmärtäny. Loukkaannuin siitä, vaikka jälkeenpäin ymmärrän kysymyksen järjettömyyden. :D Oikeestaan jollain tasolla tajusin sen jo sillon, mutta silti kysyin.

* Iskä rullaili tuolilla mun sängyn läheisyydessä ja veteli samalla johtoja sinne tänne. Äiti siitä aina suuttu. (Mietin sillon, että eikö ne osaa olla missään riitelemättä.)

* Hoitaja sano mulle, että huoneessa on aina joku eli mun ei tartte olla yksin. Kerran molemmat hoitajat kuitenkin hävis huoneesta viereiselle käytävälle. Sillon ajattelin, että hoitaja oli valehdellu mulle. Olisin muistaakseni halunnu vaihtaa asentoa, mutta vaikka kuinka naputin ja yritin huutaa niin kukaan ei kuullu.

* Kutsuin hoitajia niin, että naputin peukalolla etusormessa olleeseen saturaatiomittariin. Olisin kaivannu huoneeseen hoitajien kutsunappia, sillä mulla oli niille tosi paljon asiaa aina. Käytin muutenkin käsiä tosi paljon. Hilpailin äitin koruja ja hiuksia ja siirron tehny lääkäri sanokin mulle, että voisin alkaa viittomakielen tulkiks. Silmälasien merkki oli peukalolla ja etusormella muodostetty ympyrä, jonka vein silmälle.

* Yks nuori hoitaja oli tosi kova juomaan vichyä. Huoneessa oli isot vichyvarastot ja vanhemmat ja siskokin sai niitä vapaasti käyttää. Ite join limsaa, kun sisko sitä mulle juotti sellasen jutun avulla, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. (Sellanen pieni mitta, johon vedetään lääkettä ja sitten se ruiskutetaan suuhun.)

* Ensimmäiset istumis- ja seisomismuistot on kamalia. Vihasin sitä yli kaiken ja muistan ajatelleeni, että miten parin askeleen ottaminen voi olla niin vaikeeta. Fysioterapeutin kanssa ensin istuttiin ja aika äkkiä piti nousta seisomaankin. Jo pari askelta tuntu ihan ylitsepääsemmätömältä. Varsinkaan seistessä pää ei meinannu pysyä millään pystyssä, vaan retkahteli koko ajan taakse tai eteen. Myöskin silmät lupsahteli koko ajan kiinni. Fysioterapeutti tsemppas mua kattomaan ikkunasta ulos ja sen avulla sain silmät auki ja pääkin pysyi hetken aikaa suorassa.

Joulu 2010

Eipä se joulu sitten onneksi ollutkaan niin kamala kuin miltä ensin tuntui. :) Ainoastaan harmitti se, kun en iskän ja siskon mukana päässyt käymään haudoilla.

Lahjoja sain perheestämme eniten. :D Kaikista mieluisin lahja taisi olla Maksa-ja munuaisliiton koru, jonka sain äitiltä. Se muistuttaa menneestä kesästä ja syksystä ja on tosi nätti. :)

Nyt odotan jo innolla uutta vuotta. Sisko on joululomalla tämän ja vielä ensi viikonkin, joten seuraakin on tällä hetkellä. Se on mukavaa ja mielialakin on aika korkealla nyt. :) Yhdessä ollaan siskon kanssa pelattu, juteltu, katseltu elokuvia ja valvottu myöhään.

Haluan ulos!

Oon tässä nyt kesästä asti ollu vaan sisätiloissa. Ainoat ulkoreissut oon tehny, kun oon menny ambulanssin kyytiin. Niinpä haluaisin jo päästä ihan kunnolla ulos. Varsinkin nyt, kun siellä on niin kaunista ja ihanat paukku pakkaset. Mutta se on mahdotonta niin kauan kun tää mun lisähappimäärä on näin korkee. :(

Haluaisin päästä myös jo ihmisten ilmoille. Ois ihanaa käydä kaupassa ja nähdä siellä kaikki joulukoristeet ja kuulla joululauluja. Ja ennen kaikkea nähdä muita ihmisiä! Alkaa välillä ärsyttää kattella vaan samoja naamoja kotona koko ajan.

Mummi kuoli viikonloppuna. :( En senkään hautajaisiin sitten pääse. Sekin harmittaa.

Joulu tulee kovaa vauhtia. Ollaan aina aattona siskon ja iskän kanssa käyty iskän isovanhempien haudoilla ja illalla sitten joulukirkossa. Tänän vuonna nekin pitää jättää väliin. :/

Toivon todella, että ens vuonna alkaa tapahtua jotain. Kyllä tässä pikku hiljaa alkaa jo tulla hulluks.

Ei kiinnosta

Mua ei tällä hetkellä oikein jaksa kiinnostaa mikään. Oon aina ollu suuri joulufriikki, mutta nyt sekään ei kiinnosta. Ei kiinnosta kuunnella joululauluja ja laittaa joulua.

Eilinen päivä meni riidellessä, kun en jaksa kiinnostua enää oikein edes syömisestäkään. Tiedän kyllä, että pitää syödä ja tänään oonkin taas kahden päivän paaston jälkeen syöny kunnon ruokaakin. Eilen sain iskältä mukavat huudot, kun kuulemma pilasin hienon kolmen ruokalajin illallisen, jonka äiti oli vaivalla valmistanu.

En tiedä, mistä tää johtuu. Ehkä osasyynä on tää sydän, joka edelleen vaivaa. Välillä tuntuu, että on tosi vaikeata keskittyä mihinkään, kun koko ajan vain tiedostaa oman sydämensä. Ja koko ajan mua painaa huoli siitä, että tuunko todellakin koko loppuelämäni tuntemaan sydämeni sykkeen.

Huoh. Ois vaan tammikuu ja tää joulu ohi. Vaikka eipä ne asiat tammikuussa oo yhtään sen paremmin.

Kotona

Oon tässä nyt ollu jonkin aikaa kotona ja on kyllä ollu mukavaa. :) Sänky mulle on tuotu yläkerrasta alas, sillä omaan huoneeseeni ylös en vielä pysty kiipeemään. Nukun nyt siis väliaikaisesti olohuoneessa.

Happirikastimet pauhaa kodinhoitohuoneessa. Ne lämmittää taloa aika mukavasti, joten takkaakaan ei tartte lämmittää. :D Meluun on jo tottunut eikä sitä huomaa edes yöllä.

Eipä täällä kotonakaan kyllä tietenkään paljoa enempää pysty tekemään kuin sairaalassa. Päivät menee sängyssä ja sohvalla. Nyt on onneksi siskon syyslomaviikko, niin on seuraa. Ja ensi viikolla on äiti kotona.

Kaikista mukavinta on se, että saa tehdä asioita juuri silloin kun itse haluaa ja se, että perhe on lähes koko ajan läsnä. Voi katsella yhdessä telkkaria ja jutella myöhään yöhön.

Viikkoja vähän häiritsee se, että joudun käymään sairaalassa nyt joka viikko päiväkäynnillä. Ja huomenna on edessä kontrollikäynti Helsinkiin. Toivottavasti kuitenkin pääsen sieltä nopeasti kotiin.

Rakas perhe♥

Jos pitää miettiä, mitä mukavaa ja hyvää tältä pitkältä sairaalassaoloajalta on jäänyt käteen, niin vastaus on ehdottomasti perheen kanssa vietetyt hetket.

Ollaan oltu nyt keskenämme enemmän kuin koskaan. Kyllähän me tietenkin kotonakin vietetään aikaa yhdessä, mutta täällä koko perhe kerääntyy mun sängyn ympärille ja me jutellaan ja nauretaan. :) Televisio ei pauhaa taustalla, vaan jokainen kuuntelee toista. Se on mahtavaa.

Tänä aikana oon ymmärtäny, kuinka ihana perhe mulla on. Jokainen jaksaa rankan työ- ja koulupäivän jälkeen vielä raahautua mua kattoon ja viettää täällä aikaa monta tuntia. Mutta ilman niitä vierailuja en ois millään jaksanu enkä jaksais vieläkään. Erityisen kiitollinen oon äitille, joka Helsingissä ollessa jakso joka ikinen päivä päivystää mun sängyn vieressä yhteensä kolme viikkoa. Kiitos äiti!♥

Mulla on maailman paras perhe!♥ :)

Uusi viikko alkanut

Taas on uusi viikko alkanut. :)

Viikonloppu meni mukavasti. Lauantaina riitti vieraita, kun aamupäivällä kävi täti, iltapäivällä eno vaimonsa kanssa ja siinä välissä vielä perhe. Kävelyreissut taittuivat perheen kanssa. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa haukkaamaan raitista ilmaa parvekkeelle.

Viikonlopun aikana hankin itselleni myös Big Brothet 24/7. Olen katsonut BB:tä jo monta vuotta, mutta aina olen tyytynyt vain koosteisiin. Nyt kun makaan täällä sairaalassa ja tekemistä ei oikein ole, on ihan hauska katsella asukkaden eloa. Jotain tekemistä päivään. :D

Maksa-arvot huolettivat viikonlopun aikana, kun ne ovat taas olleet tasaisessa nousussa. Vielä eilenkin nousu jatkui, mutta tänään onneksi arvot olivat taas kääntyneet laskuun. Jos ne olisivat vielä jatkaneet nousuaan, olisi edessä ollut matka Helsinkiin biobsiaan.

Eipä tällä viikolla ole mitään ihmeellistä luvassa. Odottelua edelleen. Ensi viikolla on pään magneettikuvaus, jossa katsotaan, mitä aivoissa olevalle sienelle kuuluu. Toivottavasti se on jo hävinnyt kokonaan.

Tasan kuukausi siirrosta

Nyt on kulunut aikaa sitten jo tasan kuukausi siirrosta. Hassua ajatella asiaa. Silloin sitä toivoi, että kaikki menisi siirron jälkeen putkeen, mutta valitettavasti niin ei ole käynyt. Välillä se ottaa päähän ja itkukin pääsee, mutta yritän silti aina ajatella, että kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu. Onneksi vanhemmat ja varsinkin äiti ovat olleet koko ajan läsnä ja isona tukena tässä.

Ja onhan tässä tapahtunut myös hyviä asioita. Enää en syö mitään vanhoista lääkkeistä, turvotukset nilkoista ja polvista ovat kadonneet, en palele enää niin paljon ja hikoilen nykyään normaali-ihmisen tavoin. Ennen en hikoillut koskaan, mutta täällä osastolla olen huomannut, kuinka hiki välillä oikein valuu.

Onneksi omaan aika positiivisen asenteen elämään, jonka avulla jaksan eteenpäin. Periksi ei anneta! :)