Nyt on kulunut aikaa sitten jo tasan kuukausi siirrosta. Hassua ajatella asiaa. Silloin sitä toivoi, että kaikki menisi siirron jälkeen putkeen, mutta valitettavasti niin ei ole käynyt. Välillä se ottaa päähän ja itkukin pääsee, mutta yritän silti aina ajatella, että kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu. Onneksi vanhemmat ja varsinkin äiti ovat olleet koko ajan läsnä ja isona tukena tässä.
Ja onhan tässä tapahtunut myös hyviä asioita. Enää en syö mitään vanhoista lääkkeistä, turvotukset nilkoista ja polvista ovat kadonneet, en palele enää niin paljon ja hikoilen nykyään normaali-ihmisen tavoin. Ennen en hikoillut koskaan, mutta täällä osastolla olen huomannut, kuinka hiki välillä oikein valuu.
Onneksi omaan aika positiivisen asenteen elämään, jonka avulla jaksan eteenpäin. Periksi ei anneta! :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti