27.5. Munuaispoli

 Ajattelinpa kirjoitella tänne näin hieman jälkijunassa viime munuaispolin käynnistä, nyt kun kirjoittamisen makuun on päässyt. 

Toukokuun loppupuolella käynti tosiaan oli. Jälleen kerran vastassa eri lääkäri kuin aiemmin, tällä kertaa erikoistuva. Alkuun käytiin läpi tavanomaisia asioita, lähtien taas kerran ammatista. Verenpaineita en vieläkään ole saanut aikaiseksi mitata kotona, tästä sain nyt aika tiukaakin palautetta.  Vastaanotolla mitatessa verenpaine taisi olla yläpaineen osalta päälle 120, kun lääkäri niin huolissaan totesi, että jos yläpaine menee yli 130, niin pitää aloittaa verenpainelääke. No, olen kyllä ottanut nyt neuvosta vaarin ja mittaillut verenpainetta aina vanhemmilla käydessä, sillä sieltä mittari löytyy. Yläpaine on ollut alle 120, eli ei pitäisi huolta sen suhteen olla. 

Seuraavaksi puhe kääntyi sitten maksapuolen polikäynteihin. En tosiaan ole hetkeen maksapolilla käynyt, viimeksi vuonna 2021. Toki vuonna 2022 on ollut Husin käynti (tai oikeasti puhelinaika) ja sen takia sille vuodelle ei käyntiä Taysiin järjestetty. Mutta ilmeisesti olen siinä kohtaa jostain jonosta tipahtanut. Jotenkin en ole itse osannut asiaan edes kiinnittää huomiota, kun verikokeita on kuitenkin otettu säännöllisesti. Hyvä näistä asioista olisi toki olla itsekin vähän kartalla. No, aika sinne tulikin sitten heti elokuulle. Ihan hyvä niin, koska toki haluan, että maksastakin huolta pidetään.

Itselläkin oli tällä kertaa muutama asia jopa mielessä. Ihan alkuun kyselin mahdollisesta pään magneettikuvasta. Tästä lääkäri sitten kävi konsultoimassa kokeneempaa kollegaa. Ehkä vähän yllättäen he olivat sitä mieltä, että tähän perussairauteen aivoaneurysmat eivät niinkään kuulu, vaan enemmänkin dominoivasti periytyvään. Itse olen tästä vähän eri mieltä ja juuri koulua varten aiheesta luin. No, erikoistuvat lääkärit onneksi ovat usein erittäin virkaintoisia, koska lääkäri lupasi asiasta olla yhteydessä neurokirurgiin. 

Toisena asiana halusin sitten näyttää vasemman käden sormessa melko pitkään ollutta tummaa pilkkua. Tämän lisäksi lääkäri löysi selästä luomen, josta on tainnut kyllä joskus aikaisemminkin joku lääkäri olla huolissaan. Luomet valokuvattiin, vaikka sormen pisteelle lääkäri ja hoitaja hieman naureskelivat. Ilmeisesti heidän silmään se ei siis kovin vakavalta näyttänyt, mutta kiva, että asia kuitenkin otettiin tosissaan. Kuvat lähtivät sitten ihopolille. 

Olin alkuun varautunut jälleen helppoon vartin käyntiin, mutta lopulta aikaa meni 45 minuuttia. Muutenhan sillä ei ole väliä, mutta töihin alkoi vähän olla kiire. Omalta työmaalta on kyllä hyvin oppinut sen, että erikoistuvat lääkärit tosiaan ottavat asiat hyvin tosissaan ja haluavat kaiken selvittää. Ja kiitollinen toki olen siitä, on ihana, että tämäkin lääkäri oli heti valmis asioita viemään eteenpäin, sillä juuri luin lehtijutun, jossa ihmistä ei oltu otettu millään tosissaan eikä hän hoitoa tahtonut saada. Itselläkin on sellaisia kokemuksia menneisyydestä, mutta elinsiirron jälkeen kaikki asiat on kyllä aina otettu suurella vakavuudella. Välillä tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että niin paljon saan hoitaa asioitani erikoissairaanhoidossa. Ainakin tuo luomiasia on sellainen, mistä olisi periaatteessa voitu hyvin ohjata vaikka työterveyteen. Tosin nykyiset polimaksut ovat niin hirvittävän hintaisia, että siinä mielessä erikoissairaanhoito ei ainakaan halvaksi itselle tule eikä siitä kauhean kateellinen kannata olla. Hintaa tälle käynnille tuli 46€.

Muuten kaikki oli tosiaan kunnossa. Veriarvot ok, ei lääkitysmuutoksia. Ensi kerralla on sitten jälleen ultran vuoro. Munuaista ultrataan kyllä todella ahkerasti, olisi kiva, että joskus maksaakin. Ja neuron polilta ja ihopolilta vastauksetkin jo tulivat. Pään magneettikuva otetaan seuraavan kerran 2028 eli kymmenen vuoden päästä edellisestä kuvasta. Ihopolille sen sijaan sain ajan elokuulle. 

Kuulumisia

 Eipä ole tullut tänne kirjoiteltua ikuisuuksiin, joten en tiedä, lukeeko tätä blogia oikeastaan enää kukaan tai huomaako kukaan, että tänne nyt uuden postauksen teen. Mutta kirjoitellaan nyt vaikka sitten ihan omaksi iloksi.

Terveysrintamalla ei ole tapahtunut mitään uutta, mikä on tietenkin hyvä juttu. Asiat rullailevat entiseen malliin ja lääkityskin on pysynyt samana. Lääkäriä olen nähnyt viimeksi toukokuussa 2023 ja siitä en näköjään tännekään ole mitään merkintää tehnyt. Ehkä tuntuu vähän tyhmältä kirjoitella aina samoja asioita, joita käynneillä läpi käydään. Flunssan sairastin syksyllä ja siihen yhteyteen liittyi yllättäen korvatulehdus, mitä en itsekään meinannut ensin uskoa. En edes lapsena juurikaan korvatulehduksia ole sairastanut. Antibioottikuuria tarvittiin, jälleen tosin huomasi sen, kuinka varovaisia muut lääkärit ovat oikein mitään lääkkeitä määräämään. Mikä on toki hieno asia, mutta aiheuttaa aina itselle lisätyötä. Nytkin sain jonkun aivan oudon antibiootin syötäväksi ja jouduin kuurin aikana konsultoimaan itse munuaispolia sekä käymään kahdesti verikokeissa. 

Syy, miksi tänne innostuin pitkän tauon jälkeen nyt kirjoittelemaan, on se, että meillä on koulussa (opiskelen tosiaan nykyään terveyden edistämistä yamkissa, tästä en ehkä ole koskaan maininnut) käsitelty koko alkuvuosi genomitietoa ja se tietenkin liittyy omaan sairauteen aika paljon. On sitten tullut vanhempien kanssa asiasta jälleen kerran keskustelua ja muisteltua omaa käyntiä perinnöllisyyspolilla. On ihan mielenkiintoista kuulla esimerkiksi geenitesteistä ja siitä, minkälaista sikiödiagnostiikkaa nykyään voidaan käyttää. Juuri äskettäin meillä päättyi tunnit, jossa saimme esiteltäväksi periytyviä sairauksia. Itse halusin tietenkin ottaa esimerkiksi oman sairauden ja päätin myös avoimesti kertoa, että itsellä esittelemäni sairaus on. Koitan taas opetella sitä, että avoimesti ihmisille kertoisin omasta tilanteesta, sillä niin pitkään tässä olen jostain syystä tätä salaillut tai jättänyt kertomatta. Ja onhan tiedon jakaminen aina hyvästä. Jännitti tosin ihan hirveästi, kun aihe on niin lähellä itseä ja vaikka Zoomin välityksellä kamerat kiinni esitys tapahtui, niin oma ääni värisi kyllä pahasti. Se ehkä hieman nolottaa, koska jäi sellainen olo, että kuulostin siltä, että purskahdan kohta itkuun. Mutta ehkäpä ihmiset olivat kiinnostuneita siitä, että omakohtaisia kokemuksia jaan. 

Koulu on saanut pohtimaan myös sitä, muuttuvatkohan omatkin vastaanottokäynnit jossain kohtaa etänä tapahtuviksi, kun etäpalveluihin nyt niin paljon panostetaan. Jossain luki, että lääkäri saa itse määrittää, voiko tiettyä sairautta sairastavia potilaita tavata vain etänä, mutta en yhtään tiedä, mitä omasta tilanteesta ajateltaisiin. Periaatteessahan käynnit ovat olleet viimeiset kymmenen vuotta vain sitä, että katsotaan labrat, mitataan verenpaine ja uusitaan tarvittavat reseptit. Mutta sitten kuitenkin usein lääkäri haluaa katsoa myös, onko turvotuksia tai uusia huolestuttavia luomia ja lisäksi tunnustella vatsan. Itse siis nimenomaan toivoisin, että käynnit eivät etävastaanotoiksi muutu, sillä pidän videon kautta tapahtuvaa kommunikointia hankalana. Sen verran mielelläni näen vaivaa, että raahaan itseni sairaalalle paikan päälle. 

Itse käyntejä on myös ollut nyt todella vähän, viime vuonna taisin nähdä lääkäriä vain kerran. Verikokeita toki otetaan useammin. Siinä mielessä harvat vastaanottokäynnit ovat hyvä asia, että asiakasmaksuhinnat ovat nykyään ihan hirvittävän korkeat. Ja toki vuoden aikana nyt ehkä jo kertyy jotain kysyttävää. Nyt itsellä on mielessä keskustella siitä, seurataanko aivoaneurysmien syntyä jotenkin, kun juuri luin, että ne tähän tautiin aika kiinteästi liittyvät. Lisäksi sormessa oleva ruskea pilkku on jo jonkin aikaa mietityttänyt, jos se onkin melanooma. Kutsu käynnille pitäisi kyllä ainakin epikriisin mukaan tulla nyt keväällä, joten sitä odotellessa. 

Mutta kaiken kaikkiaan tosiaan menee edelleen ihan tasaisesti. Tiedän, että seuraavalla käynnillä jälleen lääkäri tulee kysymään lasten hankinnasta, mikä tietenkin on ihan ymmärrettävää, kun ikää on jo 34 vuotta. En tosin vieläkään koe aihetta ajankohtaiseksi ja olen ehkä jopa sitä mieltä, etten lapsia koskaan hanki. Päätös tosin ei ole täysin varma. Lapsen hankinta on kuitenkin itselle niin erilainen prosessi ettei sitä tuosta noin vain päätetä. Perinnöllisyyspolin epikriisiä lueskellessani palasi mieleen jälleen se, että tämä sairaus tosiaan aiheuttaa lapsettomuutta, olisi riskiraskaus ihan jo elinsiirron vuoksi ja lisäksi ensin pitäisi melkein isäehdokaskin testata. Paljon on siis asioita, mitä pitäisi ottaa huomioon. Usein on sellainen olo, että sitten kun joskus lapsi alkaisi tuntua ajankohtaiselta, niin olen jo auttamatta myöhässä kaikkien näiden huomioon otettavien seikkojen vuoksi. 

Hirvittävästi tekstiä, mutta onpahan nyt taas ainakin ajatuksia muistissa, jos ei muuta. Katsotaan, milloin sitä jälleen tulee kirjoiteltua. Kuollut blogi ei kuitenkaan ole, ihan jo siitä syystä, että tiedän joskus edessä olevan uuden elinsiirron ja silloin tarvitsen paikan, mihin ajatuksia ylös laittaa. Mutta siihen on toivottavasti vielä pitkä aika. 

30.5. Maksapoli

Maksapolin käynnin kanssa oli pientä säätämistä, kun tiistaina sieltä soiteltiin, että voisiko vastaanottoaikaa aikaistaa puolella tunnilla, kun lääkärin pitää lähteä jo puoli kahden aikaan pois, jolloin se sovittu aika olisi. Sain tämän tiedon siis puhelinvastaajaan jätettynä viestinä, koska en töissä ollut puhelimen ääressä, kun se soi. Olin poissa puhelimen äärestä myös toisen kerran, kun polilta koitettiin soittaa. Ja itsehän en pysty soittamaan hoitajalle suoraan, vaan puhelu menee aina automaattisen vastaajan kautta. Niinpä asia jäi lopulta täysin auki.

Päätin kuitenkin keskiviikkona varmuuden vuoksi lopulta mennä sairaalle jo yhdeksi. Väärä ratkaisu. Aikahan oli lopulta vasta puoli kaksi ja tietenkin lääkäri oli puoli tuntia myöhässä, joten odottelin yhteensä tunnin. Tekisi kyllä mieli laittaa Taysille johonkin palautetta tuosta ainaisesta myöhästelystä. Kyllä sen toki joskus ymmärtää, mutta maksapolilla lääkäri on lähes aina sen puoli tuntia myöhässä. Onneksi nyt oli yövuoroon meno, niin ei ollut sen puolesta kiire.

Lääkärinä oli jälleen kerran täysin uusi kasvo, nuori nainen. Tykkään kyllä nuorista naislääkäreistä, joten ei valittamista. Kaikki oli jälleen kerran hyvin. Verikokeissa tosin CyA-pitoisuus oli nyt taas liian korkealla, joten Sandimmun-annos laskettiin takaisin annokseen 100mg + 75mg. Parin viikon päästä sitten uudet labrat jälleen. Lisäksi Krea-pitoisuus oli aika korkealla ja lääkäri epäili, että se johtuu mahdollisesti nostetusta Sandimmun-annoksesta, joten senkin puolesta hyvä laskea annosta.

Sain käynnillä toimia myös koekaniinina jonkin hienon laitteen käytölle. Kuulemma se mittasi maksan elastisuutta. Toimi oikeastaan täysin samalla tavalla kuin ultraäänilaite, makasin vain sängylla ja lääkäri liikutteli anturia maksan kohdalla. Laitteen edustaja oli paikalla opastamassa lääkäriä ja homma hoidettiin englanniksi. Sain kuulla, että maksa oli oikein pehmeän ja hyväkuntoisen näköinen.

Seuraava poliaika on sitten vuoden päästä, että kyllä ne käynnit vaan aika pahasti päällekkäin jatkossakin menevät. Lisäksi syksyllä on verikokeet + soittoaika. Ja vuoden päästä kesällä on taas meno myös Helsinkiin.

Ps. Pään MRI-kuvauksen vastaus tuli postissa. Ei uusia aneurysmia eikä virtausta tilkityssä kohdassa. Erittäin hyviä ja helpottavia uutisia siis. :)

24.5. Magneettikuvaus

Ajattelin nyt tästäkin kirjoittaa, vaikka eipä tässä mitään sen erikoisempaa tapahtunutkaan. Pääsin siis nyt pään magneettikuvaukseen, josta munuaispuolen lääkärin kanssa oli huhtikuussa puhetta. Tarkoituksena on katsoa, onko mulle kehittynyt uusia aivoaneurysmia, jotka vaatisivat toimenpiteitä.

Oon joitakin kertoja elämässäni magneettikuvauksen putkessa maannut ja aina se on kyllä yhtä inhottavaa. Vaikka en ahtaanpaikankammosta kärsikään, niin on se pienessä putkessa makoilu silti aika epämukavaa. Pään kuvauksessa onneksi puolet vartalosta jää putken ulkopuolelle. Joskus muistan olleeni jossain maksan kuvauksessa ja silloin oikeasti meinasi ahdistaa, kun välillä silmiä putkessa availin. Väkisin nytkin kyllä mieleen hiipi kauhukuva siitä, että hoitajille kävisi jotain ja jäisin putkeen oman onneni nojaan. Ehdin jo kuvauksen aikana miettiä, pääsisikö putkesta mitenkään omin avuin pois.

Onneksi kaikki kuitenkin meni hyvin. Kuvaus kesti vain n. 15 minuuttia. Nyt sitten jään odottelemaan tuloksia. Todella toivon, että kaikki olisi ok eikä aneurysmia olisi kehittynyt lisää.

Seuraavan kerran pyöräilenkin Taysiin sitten jo ensi viikolla, kun on maksapolin käynti. Täytyy kyllä ottaa siellä puheeksi, että munuais- ja maksapuolen käynnit menevät nyt pahasti päällekäin. En näe mitään järkeä mennä taas lääkärille, kun juuri viime kuussa kävin munuispolilla. Lisäksi maksapuolella tuntuu olevan nyt joku hieman liian innokas lääkäri, sillä verikokeita otettiin viime kuussa ja nyt taas. Lisäksi kun mukaan lasketaan munuaispuolen määräämät verikokeet, niin oon nyt 1,5 kuukauden sisään käynyt jo kolme kertaa verikokeissa. Jossain vaiheessa käynnit menivät fiksusta niin, että vuoden aikana kävin kerran munuaispolilla ja kerran maksapolilla. Munuaispoli pitää tästä edelleen kiinni, mutta maksapuolella ollaan lipsuttu tästä kyllä täysin. Oon ainakin omasta mielestäni kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa, että tuo kaksi kertaa vuodessa on ihan riittävä määrä käyntejä.

4.4. Munuaispoli

Pitkästä aikaa on taas käytä lääkärissä. Päivä alkoi ensin vatsan ultraäänellä. Siellä saa joka ikinen kerta jännittää, millainen lääkäri sattuu tällä kertaa homman hoitamaan. Silloin kerranhan lääkäri oli ihan äärettömän mukava ja ihan äärettömän hyvännäköinen nuori mies. Tämänkertainen lääkärikin oli suhteellisen nuori mies, mutta siihen se sitten jäikin. Oli nimittäin sen oloinen lääkäri, että osaa varmasti hyvin asiansa, mutta potilaitten kanssa jutteleminen ei ole hänen juttunsa. Koko tutkimuksen ajan tunnelma oli hieman akward. No, onneksi ultrassa kuitenkin kaikki oli ok.

Munuaispolin lääkärinä oli sitten sama mukava nainen kuin vuosi sitten. Tykkään hänestä, sillä hänestä tulee aina sellainen olo, että hän ottaa asiat vakavasti. Lisäksi hänelle uskaltaa hyvin puhua. Lisäksi olen tälle lääkärille kyllä tosi kiitollinen siitä, että hän viime vuonna otti ehkäisyasian esiin. Muuten se asia olisi varmaan vieläkin hoitamatta.

Veriarvot olivat kaikki hyvät. Ainoastaan Cya-pitoisuus oli tasaisesti laskenut, joten marraskuussa laskettu Sandimmun-annos nousi jälleen vanhalle tasolle 100mg+100mg. Tuo ehkä hiemam harmittaa, sillä mielummin söisin kyseistä lääkettä mahdollisimman vähän.

Lääkäri sitten kuunteli keuhkot, katseli ihon läpi ja tarkasti, onko jaloissa turvotuksia. Sen jälkeen jo sovittiin, että munuaispuolella tarvitsee käydä seuraavan kerran vasta ensi vuonna.

Vastaanoton lopuksi otin itse esille, että mun aivoaneurysmaleikkauksesta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisi vuotta. Kun viisi vuotta sitten syksyllä kävin jälkitarkastuksessa, painoi silloin hyvin mieleeni, että viiden vuoden kuluttua olisi hyvä asia tarkastaa. Lääkäri silloin sanoi, että mun perussairauteni nimittäin altistaa sille, että aneurysmia kehittyy helpommin. Lääkäri tämän saman ohjeen neurologin teksteistä löysi ja niinpä sain lähetteen aivoverisuonten kuvaukseen. Sitä kutsua jään nyt sitten odottelemaan. En osaa jännittää vielä etukäteen mitään, mutta toki aika hurjalta tuntuu, jos taas joudun käymään samanlaisen ruljanssin läpi kuin silloin. Nyt toki ainakin tietäisi, mitä tapahtuu, että ehkä se hieman mieltä rauhoittaisi. Mutta katsotaan nyt, onko semmoiselle edes tarvetta.

Siihen asti jatkan taas normaalia elämää terveenä tyttönä. :)

Vuosi aneurysmaleikkauksesta

Mulla ei oo ollut pitkään aikaan tänne mitään kirjoiteltavaa, joten sen takia ajattelin muistella vähän vuodentakaista ja kertoa asian tiimoilta nykyhetkestä.

Tasan vuosi sittenhän mulle tehtiin aivoaneurysmaleikkaus. Leikkaus, joka aiheutti mussa pelkoa ja ajatuksia enemmän kuin elinsiirto ikinä. Muistan edelleen, kuinka musta tuntui siltä, että koko leikkaus pilaa mun elämäni sillä hetkellä. Pelkäsin myös ihan hirveästi kaikkia niitä kauheita asioita, jotka voisivat mennä leikkauksessa pieleen. Aika äkkiä leikkauksen jälkeen kaikki pelot tuntuivat lähinnä naurettavilta, sillä niin hyvin kaikki meni ja tosi nopeasti pääsin palaamaan normaaliin elämääni.

Nykyään en enää meinaa oikein edes muistaa, että koko leikkausta mulle on tehty. Arpi on peittynyt kokonaan hiusten alle eikä sitä pysty näkemään oikeastaan ollenkaan. Pääkin tuntuu nykyään ihan normaalilta, minkäänlaisia outoja tuntemuksia ei ole enää missään. Ei edes tunnottomuutta päälaella, josta vielä joulukuussa kerroin. Suurin muistutus leikkauksesta on enää arpikohdassa olevat lyhyemmät hiukset. Nekin ovat kyllä jo ihan kivasti kasvaneet ja yltävät jo melko hyvin korvan taakse. Tosin olisin kyllä olettanut, että ne olisivat ehkä vielä nopeammin vuodessa kasvanneet. Joskus jos haluaisi hiuksensa laittaa kiinni, niin silloin meinaa vielä vähän tulla ongelmia. Kuvaakin teille koitin arvesta ja hiuksista ottaa, mutta kun arpea ei näy ollenkaan ja hiuksetkin ovat tällä hetkellä niin likaiset, niin se nyt sitten jäi. Mutta eipä niissä siis paljon mitään näkemistä edes ole.

Päänsärkyäkään ei enää leikkauksen takia ole ollut ja suukin aukeaa ihan normaalisi. Myös oikea puoli kehosta toimii normaalisti. Kaikki on siis hirmuisen hyvin myös tällä saralla, niin kuin muutenkin terveysrintamalla. :)

Vuosi 2013 terveysrintamalla

Mikä asia mulle on jäänyt parhaiten mieleen sairauspuolelta vuodesta 2013? No kyllä se on ehdottomasti avokalloleikkaus ja aneurysman tukkiminen. Sain tietää toimenpiteestä jo talvella ja keväällä tuli tieto, että avokalloleikkaus täytyy tehdä, jotta pullistuma saadaan tukittua. Silloin pystyin sen aika hyvin mielestäni pois siirtämään eikä koko asia oikeastaan kesän aikana edes mielessä käynyt. Mutta sitten tuli syksy ja kutsu leikkaukseen. Siitä alkoi kuukauden kestänyt ahdistus. Aika monenlaisia pelkoja kävin silloin läpi. Pelkäsin sekä teho-osastola heräämistä, itse leikkausta ja jonkin asian pieleen menemistä. Onneksi kaikki meni todella hyvin ja lopulta toivuin leikkauksesta nopeasti. Nykyään harvoin edes muistan, että minkäänlaista leikkausta on tehty. Arpikin jää niin hyvin hiusten peittoon, ettei edes se ole asiasta muistuttamassa.

Blogin perusteella laskin, että yhteensä seitsemän kertaa sairaalassa kävin plus sitten ne päivät, joita juuri yllä mainitun leikkauksen takia sairaalassa vietin. Ilman aneurysmaa käyntejä olisi ollut muutama vähemmän. Kaikki on mennyt edelleen hienosti. Maksa- ja munuainen toimivat eikä minkäänlaista hyljintää ole ilmennyt. Lääkeasiat taitavat olla aika samalla tolalla kuin viime vuonna. Harmikseni niihin ei ole pystytty kovin suuria muutoksia tekemään.

Yhden oireettoman virtsatietulehduksen vuoden aikana kärsin. Lisäksi kiusana oli taas kesäflunssa ja syksyllä märkäruven puhkeamisen aikaan nousi myös korkea kuume. Lisäksi marraskuun lopulla olin muutaman päivän vuoteen oma, kun kuumemittari näytti 39 astetta kuumetta. Mutta aika hyvin terveenää oon pysynyt, ottaen huomioon, että normaalilla vastustuskyvyllä varustetut kaverit ovat sairastaneet mua useammin.

Tästä vuodesta toivon jälleen yhtä hyvää. Kunhan ei vain tulisi minkäänlaisia turhia yllätyksiä. Ensimmäinen sairaalakäynti on maanantaina 20. tammikuuta munuaispolilla. Siellähän sitä taas omasta tilanteestansa kuulee. :)

Pari viikkoa on vierähtänyt

Aika juoksee vauhdilla ja tuntuu, että leikkauksesta on ikuisuus, vaikka ei tässä oikeasti ole mennyt kuin muutama viikko. Yllättävän hyvin oon toipunut, nopeammin mitä ikinä osasin odottaa.

Maanantaina kävin siis tikit poistattamassa. Se vähän nipisti, mutta sujui kuitenkin ihan hyvin. Tiistaina palasin sitten kouluun ja se oli myös ensimmäinen päivä leikkauksen jälkeen kun ilman särkylääkettä pärjäsin. Kyllä huomasi heti, että kun ajatukset pyörivät muualla niin särkykin unohtuu. Alkuviikosta pää tuntui vielä hieman oudolta ja jotenkin sen tiedosti koko ajan, mutta nyt alkaa jo tuntua ihan normaalilta. Pientä päänsärkyä voi päivän mittaan vielä esiintyä, mutta se menee nopeasti ohi. Sen huomaa vielä, että kun päätä esim. musiikin tahdissa nopeasti liikuttelee, niin silloin meinaa sattua. Toivottavasti se kuitenkin menisi pian ohi, sillä tanssiminen on mulle niin kauheen tärkeätä.

Kortisoniturvotuskin on hyvin kadonnut ja arpi näyttää jo nyt paljon paremmalta. Alkuviikosta tuntui, että hiukset eivät asetu mitenkään kivasti, mutta siitäkin oon päässyt eroon. Hiuksille olisi kyllä kiva tehdä jotain, mutta odotan nyt hetken, että leikatut hiukset kasvaisivat edes hieman takaisin. Sitten voisi jonkun kivan värin päähänsä lätkäistä.

Silmälaseista on jäänyt tuommoinen jännä painauma. Jääköhän se siihen ikuisesti? :D

Pään kanssa ei siis ole ongelmia. Suurimman harmin tällä hetkellä aiheuttaa vasen käsi, jossa sairaalassa ollessa oli ranteessa valtimokanyyli. Sitä kautta teholla otettiin verinäytteitä. Noin viikko kanyylin poiston jälkeen ranteeseen alkoi ilmestyä mustelma, joka on koko ajan pahentunut. Lisäksi ranne on tullut aika kipeäksi. Ei kipua jatkuvasti tunne, mutta jos kättä liikuttaa, niin se iskee. Varsinkin silloin kun koittaa nukkua, niin kipu on melko häiritsevää ja haittaa jonkin verran mm. unen päästä kiinni saamista. Toivottavasti kipu alkaisi jo pikku hiljaa helpottaa, siitä on nyt viikko kärsitty. Käytän tällä hetkellä kädessä sidettä, se tuntuu vähän auttavan.

Semmoisia kuulumisia tänne. Viikon päästä maanantaina mulla on käynti maksapolilla, siitä saatte sitten seuraavaksi kuulla. Vaikka tuskinpa siellä mitään kummoista tapahtuu.

Paluu arkeen

Apua, viikko on vierähtänyt hirvittävää vauhtia. Hassua ajatella, että siitä on vasta viikko kun istuin tähän aikaan sairaalassa ja itkin peloissani tulevaa leikkausta. Ja nyt se kaikki onkin jo ohi ja voin jatkaa normaalia elämääni.

Keskiviikon vietin vielä kokonaan sairaalassa. Oikeastaan koko päivä meni vain nukkuessa, piristyin vasta illalla kun vanhemmat tulivat käymään. Keskiviikkona sain myös käydä suihkussa ja näin arpeni ensimmäistä kertaa kunnolla. On se kyllä aika hurjan näköinen ja aika iso, mutta myös todella siisti. Jännityksellä odotan, millainen arpi tästä tulee ajan saatossa jäämään. Torstaina pääsin sitten pienen epäröinnin jälkeen kotiin toipumaan. Aluksi lääkäri oli pitämässä mua osastolla vielä perjantaihin kohonneiden verensokeriarvojen takia. Lopulta päätös oli kuitenkin se, että pääsen kotiin ja kortisoni lopetetaan kerralla kokonaan. Kai ne verensokeriarvot normaaliksi itsestään palautuvat.

Rakkaat kaverit tulivat mua osastolle torstaina katsomaan ja heidän kyydillään pääsin sitten kotiinkin. Kaverien kanssa seurustelu vei sen verran voimia, että loppuilta menikin komeasti nukkuessa. Myös perjantaina nukuin puolet päivästä. Onneksi sisko tuli viikonlopuksi käymään kotona ja raahasi mut lenkille. Raikas ilma nimittäin teki kyllä tosi hyvää ja helpotti selvästi päänsärkyä. Niinpä samanlainen lenkki tehtiin myös eilen ja ilta meni jo aika hyvin ilman jatkuvaa särkyä. Buranaa olen kuitenkin joutunut joka päivä muutaman tabletin ottamaan ja reseptinkin siihen sain. Varsinkin aamuisin päätä jomottaa aina aika tavalla.

Juuri äskettäin tulin vanhempien kyydillä kämpille. Vielä perjantaina hieman epäilytti, että olenko aivan kunnossa vielä viikonloppuna palaamaan yksin kämpille. Mutta kaikki on kuitenkin suhteellisen hyvin, joten kyllä tänne uskalsi tulla. Sen verran armoa kuitenkin itselleni vielä annan, että huomisen koulusta pois olen. Käyn poistamassa tikit ja tiistaina voin sitten hyvillä mielin palata kouluun. On ihan mukava saada jotain muuta ajateltavaa koulun myötä, niin ajatuksetkin saa varmasti keskitettyä johonkin muualle kuin päänsäryn ajatteluun. Toivottavasti pää alkaa muutenkin pikku hiljaa tuntua normaalilta. Innolla odotan sitä, että normaalielämän pariin saan taas kunnolla palata. Lääkärin kommentti torstaina oli, että elä ihan niinkuin tähänkin asti, mutta älä ala polttaa tupakkaa. No eipä kyllä ole suunnitelmissakaan.

Loppujen lopuksi kaikki siis meni tosi hyvin. Pienesti toivoin, että jo heti leikkauksen jälkeisellä viikolla voisin kouluun palata, mutta en kyllä kuitenkaan sen ihan mahdollista olettanut olevan. Yksi arpi on kehossa lisää, samoin yksi uusi aika rankka kokemus. Tämänkin myötä on taas kasvettu hieman ja ihan uudella tavalla osaan taas arjen pieniä asioita arvostaa. Varsinkin rakkaitten kavereitten merkitys on tämän leikkauksen aikana noussut tosi suureksi. Nyt toivon vain, että elämää saisi jatkaa terveenä ilman suurempia ongelmia. :)

Ja niin, yhdestä asiasta pitää kyllä vielä loppuun valittaa ettei kaikki vaikuta liian hyvältä. Kortisoni. Jestas että vihaan sitä lääkettä. Heti viime sunnuntaina sitä mulle alettiin antaa tosi isolla annoksella ja torstaina se alkoi sitten kasvoissa näkyä. Nythän se on jo loppunut, mutta kasvoista kyllä huomaa, että kuuri on taas syöty. Odotan kyllä suurella innolla, että kasvot palautuisivat taas mahdollisimman nopeasti ihan normaalin näköisiksi. Sillä tällä hetkellä peiliin katsominen on jälleen kerran melkoista tuskaa ja melkein itku meinaa tulla, kun posket ovat niin pyöreinä. Kyllä voi itsetunto romahtaa taas niin äkkiä yhden typerän lääkkeen takia.

Arpi näyttää valokuvassa paljon hurjemmalta kuin luonnossa. Lisäksi se jää tosi hyvin hiusten alle, joten ei sitä jokainen vastaantulija huomaa.

Avokalloleikkaus - ohi on

Huh huh, nyt on sitten leikkaus ohi. Maanantaiaamuna sain ensimmäiseksi kuuden aikaan päälleni leikkauspaidan ja tukisukat heittää sekä esilääkkeen kurkusta alas työntää. Esilääkkeellä ei kyllä ollut minkäänlaista vaikutusta, vaan loppuun asti onnellisena lehteä luin. Puoli yhdeksän aikaan pääsin sitten leikkaussaliin.

Leikkaussalista muistot ovat ne, kun anestesialääkäri mulle kanyylia paikalle asettelee ja samalla haastattelee. Aika pian nukutuslääkettä alkoi tipan mukana jo tulla ja seuraavat muistikuvat ovatkin teholta, jossa pyydän särkylääkettä kovaan päänsärkyyn. Seuraavat muistot liittyvätkin vain nukkumiseen ja päänsärkyyn. Illalla aloin kuitenkin olla jo paljon virkeämpi ja telkkarista jaksoin katsella Salkkarit ja Idolsinkin. Yön nukuin jotenkin, kun joka ikinen tunti sekä silmät että käsivoimat tutkittiin. Hyvin toimivat ja itse sain sängyssä liikuttua.

Eilinen päivä meni kokonaan ilman ruokaa, mutta tänään aamulla sain sitten vihdoin puuroa ja leipää. Vähän yllätti, kuinka paljon leivän syöminen tuonne vasemmalle ohimolle sattui. Sinnehän se reikä on siis tehty, mutta myös oikealla puolella on pieni reikä. Kesken aamupalan sain ympärilleni ison lauman kandeja, joille sain selittää omia tapahtumiani. Samalla päästä otettiin irti vyömäinen side ja vasemmalle ohimolle laitettiin vain pieni tarra.

Kymmenen aikaan pääsin takaisin osastolle. Täällä suurin osa päivästä meni vain nukkumiseen. Illalla sekä iskä että äiti tulivat katsomaan. Äiti lähti kesken kaiken ruotsin tunnille, mutta iskän kanssa käytiin mm. alhaalla käppäilemässä. Käveleminen sujuu jo hyvin enkä siihen edes fysioterapeutin apua tarvinnut. Päätä särkee edelleen ja yöksi tuossa pöydällä odottaa vähän vahvempi kipulääke. Toivottavasti sen avulla saisi hyvin sitten nukuttua. Jos päänsärkyä ei oteta huomioon, olo on muuten ihan hyvä ja välillä meinaa olla jopa hieman tylsää. Tällä hetkellä voisi näyttää siltä, että torstaina pois pääsen.

Yksi asia tässä kaiken keskellä kyllä vielä huolestuttaa. Syön taas aika isoa kortisoniannosta ja nyt se aiheuttaa sitten verensokerin nousua. Niinpä sitä tällä hetkellä minulta mittaillaan ja aina ennen jokaista ruokaa insuliinia tuonne vatsaan pistetään. Insuliinintarpeen pitäisi kadota sen myötä, kun kortisoni laskee, mutta jossain tuolla takaraivossa kummittelee pelko siitä, että nyt yhtäkkiä mulla onkin sittenkin alkanut diabetes. Se olisi muuten ihan kamalaa. Vaikka lääkäri kyllä lupaili ettei semmonen tauti tässä nyt yhtäkkiä ala. Mutta kuitenkin, jännittää.

Sairaalassa ollaan

Täällä sitä taas ollaan, sairaalassa nimittäin. Vanhempien ja siskon kanssa tänne tultiin neljän maissa iltapäivällä. Kyllä muuten tuli niin mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset muistot, kun silloin ihan samalla tavalla oli koko perhe kokoontunut mun sänkyni viereen istumaan.

Sain tavata tässä illan aikana anestesialääkärin ja kirurgin. Anestesialääkäri oli oikein mukava, mutta kirurgi töksäytti aika kivasti, että jos tuohon suoneen tuossa vahingossa osutaan, niin sitten halvaantuu oikea käsi ja menetät myös puhekyvyn. Sen jälkeen menikin kaikki loput kirurgin puheesta ohi, kun kyyneleitä koitin pidätellä. Vanhemmat koitti jälkeenpäin selittää, että lääkärien täytyy aina myös siitä pahimmasta mahdollisesta mainita, mutta aika pahalta se silti tuntui. Hetkeen en sitten ajatellutkaan mitään muuta kuin sitä, että lääkärille käy varmasti tällä kertaa joku moka ja huomenna herään teholla ilman puhekykyä. Meinasin jo vanhemmille sanoakin, että jos niin käy, niin mut saa sitten kyllä tappaa.

Onneksi vanhemmat ja sisko mun kanssa tässä koko illan vietti, niin ajatukset sai pikku hiljaa jonnekin muualle. Positiivinen uutinen oli se, että lääkäri lupasi mun saavan palata kouluun jo ensi viikolla, jos kaikki menee hyvin ja oma olo on hyvä. Ihanaa! Muutenkin tässä alkaa se ahdistus jo vähän helpottaa, jota oon vielä tälläkin viikolla kokenut.

Niin, sen lääkäri vielä kertoi, että aneurysma on siis vasemmalla puolella kalloa ja silmän takaa suonta kuulemma mennään tukkimaan. Hiukan pitää hiuksia tieltä leikata ja pieni arpi ohimolle tulee jäämään, mutta ei sen ihmeempää. Hyvä uutinen sekin. :)

Huomenna klo 10 leikkaus sitten alkaa. Se vie 1-2 tuntia ja sen jälkeen joudun sitten teholle. Siellä vietän yhden yön ja jos kaikki on ok, tiistaina palaan osastolle. Silloin voin sitten tännekin taas päivitellä kuulumisia. Nyt jokainen saa pitää peukut pystyssä, että kaikki menee tosi hyvin, toivun leikkauksesta mahdollisimman nopeasti ja oon taas yhtä kokemusta rikkaampi. :)

Ahdistaa

Pieni varoituksen sana alkuun. Mä olen ehkä nyt vähän lapsellinen näitten ajatusteni kanssa. Mutta en vaan voi niille mitään ja tältä musta tällä hetkellä tuntuu.

Aneurysmaleikkaukseen on kaksi viikkoa aikaa. Tänään tuli postin mukana virallinen kutsukirje ja monta sivua kaikenlaisia ohjeita. Pelkän kirjeen näkeminen alkoi jo ahdistaa ja se vain lisääntyi, mitä pidemmälle papereita luki.

Papereissa mainitaan mm. että leikkauksen jälkeen vietetään yksi päivä teho-osastolla. Kiva. Mulla on lähes painajaismaisia muistoja teholta enkä todellakaan haluaisi kokea niitä enää uudestaan. Toivon todella, että kipulääkitys tän leikkauksen jälkeen ei oo niin kova, että hourailen taas lääkehöyryissä ja kuvittelen vaikka mitä kamalaa.

Ahdistaa myös ajatus siitä, että mun hiuksiani tullaan leikkelemään, jotta leikkausalue saadaa paremmin esille. En vielä tiedä, mistä kohtaa päätä mua meinataan leikata ja kuinka paljon hiuksia joudutaan tieltä poistamaan. Kirjeessä puhuttiin jopa peruukista ja nyt mua alkoi pelottaa, että koko pää vedetään kaljuksi. Pienen kaljun läiskän nyt ehkä vielä kestän, mutta kaikkia hiuksia ei todellakaan saa viedä.

Jos ihan suoraan puhutaan, niin musta tuntuu, että tää typerä leikkaus pilaa mun koko elämäni. En millään haluaisi viettää viikko osastolla, kun tuntuu, että jään jo sinä aikana vaikka mistä paitsi. Ja sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa muka olla jollain sairaslomalla. Oon vakaasti päättänyt, että kuntoudun tästä leikkauksesta niin nopeata kuin vaan ikinä voin. Nousen pystyyn heti kuin mahdollista ja alan kävellä vauhdilla eteenpäin. Mä haluan palata normaalielämäni pariin mahdollisimman äkkiä. Ei tämmönen leikkaus sovi mun elämääni nyt, kun kaikki on niin hienosti ja nautin mun elämästäni niin paljon.

Huoh. Toisaalta toivon, että nää kaks viikkoa menis nyt nopeesti, niin ois tää koko juttu äkkiä ohi eikä tarttis stressata siitä. Koska iltaisin mun mieleeni hiipii usein ajatus siitä, että leikkaus menee pieleen ja mun aivoilleni tapahtuu jotain peruuttamatonta tai että pahimmassa tapauksessa kuolen. Raskaita ajatuksia.

Tasan kuukausi

Tänään sen sitten sain tietää. Nimittäin ajan aivojen aneurysman sulkemiseen. Ja sen tiedon vastaanotto ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin oletin. Itku tuli väkisin.

Onneks olin just matkalla ruokailuun, jossa kaverit odotti. Niinpä sain niille aika hyvin purettua tuntojani. Hyvinhän ne siinä lohdutti ja vakuutteli, että kaikki menee varmasti hyvin.

Mua ahdistaa ja pelottaa tässä nyt vähän kaikki. Tietenkin itse operaatio. Se on ihan rutiinijuttu ja sillai, mutta toisaalta. Ihan rutiinileikkaus piti tehdä mun kaverillekin ja siihenhän se kuitenkin menehtyi. En mä halua vielä kuolla. Ekaa kertaa elämässä tuntuu, että mulla on ihan hirvittävän paljon menetettävää. Tykkään mun elämästä ja haluan nauttia tästä vielä pitkään. Mutta mitäs jos jokin menee pieleen? Aivoihin koskeminen on kuitenkin aina vähän epävarmaa. Mitäs jos tapahtuukin jotain semmosta, joka esim. muuttaa persoonallisuutta tai saa osan muistoista katoamaan? En ikinä kestäis semmosta.

Toimenpiteen lisäks pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa. Sitä kun nukutuksesta herään. Mulla on niin hirveitä muistoja siirron jälkeen, että en jaksais semmosta uudestaan. Muistan kuinka olin niin hirveissä lääkehöyryissä, että kaikki tuntui vaan isolta painajaiselta. Mutta ei kai tämmösessä leikkauksessa ihan niin kovia lääkkeitä käytetä. Kai?

Ja ahdistaahan tässä myös koulu. Tai oikeastaan sieltä pois olo. Oon niin loppuvaiheessa opintoja, että nyt ei olis hyvä olla ollenkaan poissa. Lisäks just toimenpideviikolle sattuu opinnäytetyöseminaarit, jotka on pakollisia. Ainakin viikko koulusta täytyy olla pois, varmaan kakskin. Ja oon jotenkin niin tottunu siihen, että mun kohdalla menee AINA jokin juttu pieleen. Niinpä varmaan oon sairaslomalla koko loppuvuoden tai jotain muuta yhtä kivaa.

Noh, koitan nyt tunkee tän jutun jonnekin taka-alalle ja nauttia tästä kuukaudesta ennen sitä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tää ois sitten viimeinen kuukausi.. Kyllä tää varmaan tästä, kun asiaa saa vähän sulateltua.

Aikamuutoksia

Luin netistä, että aneurysman leikkauksen jälkeen sairaslomalla pitää olla jopa kaksi kuukautta. Juu, ei sovi mulle! Mulla on kesäksi sovittuna kesätyöt ja syksyllä on edessä koulun puolesta harjoittelu ja opinnäytetyön tekeminen alkaa. Ei todellakaan ole aikaa lomailla kahta kuukautta. Niinpä päätin soittaa viime viikolla lääkärille, jos leikkausajan saisi vaihdettua. Suunnitelmahan oli, että leikkaus tehtäisiin 4 kuukauden sisällä.

Soitosta ei jäänyt kovin hyvä maku suuhun. Ihan ensimmäisenä kysyin, paljonko sairauslomaa määrätään tämmöisen leikkauksen jälkeen. Kuulemma neljä viikkoa eli kuukauden verran. Sitten esitin varsinaisen asiani lääkärille ja ensimmäinen kommentti oli, että kukaan potilas ei makaa kotona toimettomana odottamassa leikkausta ja aina se sotkee suunnitelmia. Eli täystyrmäys siis. Yritin sitten selittää, että opinnot on nyt sellaisessa vaiheessa, että en voi jäädä yhtään jälkeen. Edelleen lääkäri intti, että leikkaus sotkee aina suunnitelmia. Suostui hän kuitenkin viimein kysymään, mihin haluaisin leikkauksen siirrettävän. Ensin ehdotin vuotta 2015, sillä silloin opintoni ovat ohi. Se oli kuitenkin lääkärin mielestä liian pitkällä. Sitten koitin ehdottaa ensi kesää, mutta sekään ei sopinut. Noh, sen jälkeen lääkäri lohdutti sillä, että opiskelijoiden kohdalla sairasloman pituus voi olla vain 2 viikkoa, kun työ ei ole ruumiillista. Siihen sitten vastasin, että harjoittelu on alkusyksystä, että ainakaan sen kanssa leikkaus ei voi mennä päällekkäin. Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen ja leikkaus tapahtuu viikon 38 jälkeen. Tarkkaa aikaa ei tietenkään vielä tiedä. Hieman kyllä pelottaa, sillä meille juuri tänään kerrottiin, että syksy tulee olemaan tiukkaa aikaa opiskeluiden kannalta. Kuinkakohan paljon kahdessa viikossa ehtii jo jäädä jälkeen? Ja mitäs jos toipuminen ei etenekään odotetusti ja sairasloma venyykin kuukauden mittaiseksi. Ei hyvä.

Tottakai oma terveys on tärkeämpää kuin koulujutut, mutta kyllä tää silti vähän stressaa. Kaverikin joutuu sitten hetken puurtamaan opinnäytetyön kanssa ihan yksin. On tää taas vaikeeta.

Reikiä päähän

Posti toi eilen kirjeen. Siinä kerrottiin, että mun aivoaneurysmasta on pidetty sairaalassa miittingiä ja siellä on todettu, että tukosta ei pystytä tukkimaan embolisaatiolla eli verisuonta pitkin menemällä. Eli edessä on siis ihan kunnon leikkaus, jossa kalloon porataan reikiä.

Kirje tuli aika yllätyksenä ja ehkä pienenä järkytyksenäkin. Jotenkin kalloon kajoaminen kuulostaa pahalta. Ja pahalta tuntuu myös se, että porauspaikkojen kohdalta leikataan hiuksia pois. Pitäkää mua vain tosi pinnallisena, mutta on se mulle kova kolaus. Tottakai on hirvittävän tärkeätä, että aneurysma saadaan hoidettua pois, mutta silti.. On siinä sitten ihmisille selittelemistä, että miks hiuksista puuttuu osa.

Illan aikana oon tässä yksikseni tulevaa leikkausta miettinyt ja itku on kyllä pari kertaa tullut. Täytyy myöntää, että pelottaa. Ja itkettää ihan vaan myös sen takia, että vierellä ei ole ketään kenen kanssa tätä asiaa jakaa. Tottakai äitille tekstiviestillä asiasta kerroin, mutta ei se ihan kauheasti lohduta. Ois vaan niin paljon parempi olo, jos tossa vierellä ois joku, joka halais ja sanois kaiken menevän tosi hyvin.

Nyt lähti juttu vähän sivuraiteille...

Kirjeessä sanottiin, että leikkaus pyritään tekemään 4 kuukauden kuluttua. Eli odottelua luvassa. Koitan nyt vaan työntää asian taka-alalle ja olla murehtimatta sitä liikaa. Ja tiedän, että kun äitin kanssa asiasta pääsen kasvotusten keskustelemaan, niin sitten helpottaa.

28.3. Neurokirurgian poliklinikka

Kävin kolmisen viikkoa sitten pään magneettikuvassa ja nyt oli aika kuulla tulokset neurokirurgian polilla. Kaksi vuotta sittenhän todettiin, että mun aivoissani on verisuonipullistuma eli aivoaneurysma. Silloin sille ei mitään tehty, kun olin vielä aika huonossa kunnossa ja kiinni lisähapessa. Sovittiin kuitenkin, että parin vuoden päästä katellaan tilannetta uudestaan. Ja niinhän sitä sitten tehtiin.

Aluksi lääkäri esitteli kuvia, joissa aneurysma näkyy selvästi. Se ei oo muuttunut viime kerrasta yhtään, vaan on edelleen 5mm:n kokoinen. Tällä hetkellä sen puhkeamisriski on 0,5-1%, mutta jo kymmenen vuoden päästä riski on 10%. Eli on ihan järkevää hoitaa aneurysma nyt pois päiväjärjestyksestä eikä odotella myöhempään aikaan.

Hoitovaihtoehtoja on kaksi. Se kumpi on sopiva, selviää, kun nivusesta lähdetään viemään verisuonta pitkin katetria aina aivoihin asti. Siellä päästää näkemään lähemmin, minkä muotoinen pullistuma on. Jos se on kaulasta kapea ja levenee sitten pussiksi, voidaan se hoitaa samantien. Pussiin vain laitetaan platinlankaa, joka menee sykkyrälle ja estää näin verenkierron siellä. Mutta jos käy ilmi, että pullistuma onkin leveäkaulainen, ei langasta ole hyötyä. Tällöin lanka pääsee valumaan ja voi lähteä verenkierron mukana ajelehtimaan, aiheuttaen pahimmassa tapauksessa aivoinfarktin. Jos siis todetaan, että platilanka ei ole oikeia hoitokeino, ei aneurysmalle tehdä mitään. Sitten pitääkin varata aika kalloleikkaukseen, jossa pullistuma tukitaan ulkoapäin.

Sellaiset vaihtoehdot siis. Toivon kyllä todella, että pullistuma saadaan tukittua ihan vain pelkällä langalla. Kalloleikkaus nimittäin kuulostaa aika hurjalta enkä yhtään tykkää ajatuksesta, että mun hiuksiani pitää alkaa ajella jostain kohtaa pois.

Toimenpide, jossa katetri aivoihin viedään, tehdään ensi syksynä. Sinne on siis vielä jonkin aikaa. Ihan uusi juttu katetrin kanssa pelaaminen ei ole, mullahan on nimittäin sydämestä joskus poltettu oikoratoja pois ja se tapahtui myös niin, että nivusesta vietiin katetri sydämeen. Siinä piti vieläpä olla hereillä, tässä sentään nukutetaan.

Semmoisia uutisia tänään. En oikeestaan oo sen suuremmin järkyttynyt, onhan tää ollut tiedossa jo muutaman vuoden. Ja lääkäri oli niin mukava, että hymy vain nousi huulille. Se oli tosi onnellinen nähdessään mut näin hyväkuntoisena. Ihanaa, että jopa muisti mut. :)

Kutsuja satelee

Mullahan on tällä hetkellä menossa kirurginen harjoittelu ja sen takia asun kotikotona 6 viikkoa. Tulin nyt kuitenkin tässä välissä kämpille, lähinnä hakemaan unohtuneita lääkkeitä, mutta kavereitakin olis tarkotus nähdä. Samalla tuli tarkistettua posti. Ja siellähän odotti kasa kirjeitä Taysista. Lähes kaikki on kutsuja sairaalaan.

Ensimmäinen kutsu on maaliskuun puolivälissä pään magneettikuvaukseen. Mullahan sillon siirron jälkeen tehdyssä magneettikuvassa löydettiin aivoaneurysma, joka ois kai jossain vaiheessa tarkotus jotenkin hoitaa. Veikkaanpa siis, että tällä kuvauksella katotaan, mitä aneurysmalle tänä päivänä kuuluu. Kuvaus sattuukin mukavasti just hiihtolomaviikolle.

Seuraava kutsu on sitten maaliskuun lopussa neurokirurgian polille. Siellä toivottavasti saan kuulla, mitä on odotettavissa. Meinataanko aneurysmalle tehdä jotain vai jäteäänkö se hoitamatta.

Huhtikuussa on sitten luuntiheysmittauksen vuoro. Tätä tutkimusta onkin kyllä odotettu jo ainakin vuosi. Useamman kerran on eri lääkärit siitä puhuneet, mutta koskaan ei tuntunu mitään tapahtuvan. Siirron jälkeen mulla todettiin lievä osteoporoosi ja siihen alotettiin sillon lääkitys. Nyt otan joka toinen keskiviikko lääkkeen. On muuten inhottava lääke, kun sen ottamisen jälkeen ei saa mennä enää makuulle ja aamupalankin saa syödä vasta vähintään puolen tunnin kuluttua. Ihan kiva ois, jos pääsisin koko lääkkeestä eroon. Vaikka voihan olla, että osteoporoosi on pahentunukin.

Samalle päivälle on sitten luvassa myös gastron poli. Ja katoinpa kalenteria ja niin hyvä tuuri kävi, että myös munuaispoli on samana päivänä. Kolme kärpästä siis yhdellä iskulla. Se onkin hyvä, sillä mulla on huhtikuussa toinen harjoittelu menossa ja sieltä on hankala olla poissa, kun kaikki tunnit pitää korvata. Voikin olla, että neurologian polia on pakko siirtää..

Hassua, kun yhtäkkiä kutsuja sairaalaan onkin näin paljon. Oon jo niin tottunu siihen, että sairaalassa tarttee poiketa vaan muutaman kerran vuodessa. Mutta onhan se kiva, että asiat etenee. Oonkin tässä miettiny, että millonkahan mun aneurysmalle meinataan jotain tehdä.

14.3. Neurokirurgian poli

En muista, olenko tätä juttua täällä aikasemmin kertonut, joten ajattelin tähän alkuun vähän taustaa laittaa.

Eli sillon siirron jälkeen sain teholla poissaolokohtauksen ja sen takia otettiin sitten pään magneettikuva. Siinä näky sivulöydyksenä aneurysma. Sen takia mulla oli sitten tänään lääkärin tapaaminen neurokirurgian poliklinikalla.

Käynti ei kauaa vieny. Lääkäri kyseli vähän mun taustoja ja vointia. Sitten se näytti kuvaa mun aivoista, jossa aneurysma näky. Se on 5mm kokonen eli kuulemma aika pieni. On kuitenkin suurempi riski, että se puhkee, kun oon näin nuori. Sitä ei kuitenkaan vielä tilkitä umpeen, sillä mulla on tässä näitä muitakin terveydellisiä ongelmia. Sovittiin, että parin vuoden päästä otetaan uudestaan magneettikuva päästä ja sillon tuun käymään taas polilla. Sillon oon toivottavasti jo kunnossa.

En muuten menny enää ambulanssilla, vaan iskän kyydillä. Oli kiva istua pitkästä aikaa oman auton kyydissä. Viimeks oon istunu siinä sillon yöllä, kun ajettiin vanhempien kanssa Kirralle mun leikkaukseen. Muutenkin oli paljon kivempaa, kun sai kävellä ite. :) Kannettava happipullo piti tietenkin edelleen olla mukana. Odotan kyllä tosi paljon, että pääsen siitä eroon.