Menneisyyttä

Meillä on koulussa menossa lasten ja nuorten terveyden edistäminen-jakso ja sen myötä on tullu oma lapsuus mieleen. Niinpä tänään kyselin taas kerran vanhemmilta jotain juttuja omasta vauvaiästä.

Mun syntymä on varmasti ollu aika shokki vanhemmille, joilla ei ennestään oo yhtään lasta. Mut on viety heti synnytyksen jälkeen pois enkä päässy äitin syliin. Ensimmäiset kuukaudet menikin tiukasti sairaalassa. Äiti muistaa ajan tosi ahdistavana. Sairaalahuoneet oli synkkiä ja viereiset potilaat vielä huonommassa kunnossa kuin minä.

Mun diagnoosi on varmistunu noin vuoden iässä. Silloin äitille ja iskälle myös pamautettiin tieto Polykystisesta munuaissairaudesta aika tavalla. Äiti on monta kertaa kertonu, kuinka iskä oli työmatkalla ja hän oli ite kotona. Postissa tuli sitten kirje sairaalasta, jossa oli kopioita jostain ikivanhasta kirjasta. Niissä kerrottiin, että mun sairautta sairastavat lapset kuolee aina 3 kuukauden iässä. Ite olin siis sillon jo vuosikas ja äiti on kertonu kuinka sen jälkeen hän vaan kauhuissaan ajatteli, että pitääkö tässä nyt alkaa odottaa mun kuolemaa. Jopa nukkumaan meneminen oli vaikeeta, kun mielessä pyöri vain, että kuolenko mä nyt tänä yönä.

Vaikka mun sairaus on perinnöllinen, iskä ja äiti päätti kuitenkin rohkeasti yrittää toista lasta. Kerran ultraäänessä kuitenkin näky, että tulevan lapsenkin munuaisissa on rakkuloita eli sama tauti kuin mulla. Lääkäri oli todennut asian jopa melko hilpeään sävyyn. Onneksi paikalla oli sentään järkevä hoitaja, joka totes vanhemmille, että näitä asioita ei yhden lääkärin silmin todeta. Ja toisessa ultrassa paljastukin, että siskon munuaisissa ei oo mitään vikaa. Jos ois ollu, niin se ois sitten ollu abortin paikka. Mutta nyt mulla on onneks ihana terve pikkusisko, joka tosin saattaa olla tän sairauden kantaja.

Omat muistot lapsuudesta on kuitenkin tosi hyvät eikä sairaus varjosta niitä millään tavalla. En pienenä ikinä ihmetelly sairaalakäyntejä tai muita juttuja. Ne vaan oli osa mun elämää. Samoin kaikki lääkkeet on aina syöny kiltisti ja oppinu siihen, että ne pitää ottaa. Ei niitäkään lapsena koskaan tullu mietittyä. Oon siis onneks saanu elää tosi onnellisen lapsuuden ja kaikki ongelmat alko vasta aikuisiän kynnyksellä. :) Mutta niinhän se onkin, että mun tautini on ollu tosi lievä. Yleensä tätä sairautta sairastavat joutu elinsiirtoon jo ennen kouluikää. Mä selvisin parikymppiseks. :)

Jotenkin näitä juttuja kuunnellessa meinaa tulla huono omatunto. Minkälaista huolta ja surua sitä onkaan aiheuttanu vanhemmille. Molemmat, sekä iskä että äiti, toteskin, että ensimmäinen vuosi mun kanssa menikin aika sumussa. Mutta enhän mä millään tavalla oo mihinkään syyllinen enkä voi asialle yhtään mitään. Tiedän, että tuun olemaan koko ikäni varsinkin äitille ainainen huolenaihe, mutta toivottavasti oon tuonu myös paljon iloa vanhempien elämään.