21.7.2010

Otsikon päivämäärä on kaiverettuna kaulakoruuni, jonka sain viime jouluna vanhemmilta lahjaksi. Se roikkuu nykyään aina kaulallani ja muistuttaa yhdestä elämäni tärkeimmästä asiasta.

Niin, siirrosta on nyt kulunut vuosi. Se vuosi on ollu paljon rankempi, mitä ikinä kuvittelin. Onneks mulla on ollu perhe tukena koko vuoden ajan. Ilman niitä en olis millään jaksanu.

Vuosipäivän tunnelmat on yllättäny mut. Tää päivä ei ookaan ollu normaali päivä muiden joukossa, kuten eka ajattelin. Jo viime yönä seurasin kelloa tiiviiseen tahtiin ja mietin edellisvuoden tapahtumia. Kun yritin käydä nukkumaan, niin sainkin itkukohtauksen muistellessani kaikkea, mitä tässä ajassa on ehtiny tapahtua. Päivälläkin kelloa on tullu vilkuiltua tasaseen tahtiin ja itku on ollu herkässä.

Ehkä tunteitten pintaan tuleminen johtuu siitä, että en oo oikein kertaakaan vielä käyny vuoden aikasia tapahtumia kunnolla mielessäni läpi. Oon vaan eläny aika lailla päivä kerrallaan.

Viime yönä mieleen tuli pelko siitä, että mitä jos unohdan kaiken tän mitä on tapahtunu. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu olla niin hirvittävän sairas. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu kävellä lyhyitäkin matkoja henki hieverissä. Pelkään, että unohdan kuinka raskasta sairaalassa oli olla. Pelkään, että unohdan ne ihanat pienet ilonhetket perheen kanssa kaiken sen ankeuden keskellä. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu, kun sai tietää, että nyt uus maksa ja munuainen on löytyny.

Aina sanotaan, että ihminen muuttuu, kun elämässä tapahtuu jotain suurta. Ite en koe muuttuneeni ollenkaan. Oon edelleen samanlainen, ajattelen edelleen asioista samoin. En oo mitenkään syvällisempi, vaan ajattelen asioista vieläkin tosi pinnallisesti.

Kun kerron ihmisille siirtoleikkauksesta, monet kauhistelee, miten ison asian oon käyny läpi. Jotenkin en osaa ite ottaa asiaa noin. En koe, että olisin läpikäyny mitään kovin suurta. Ehkä se johtuu siitä, että oon aina sopeutunu kaikkeen tosi hyvin. Iskäkin joskus mainitsi mun parhaimmaks puoleksi sen, että pystyn sopeutumaan eri tilanteisiin tosi hyvin. Tiedän, että moni nuori ihminen olis varmasti masentunu tällasessa tilanteessa, kun joutu luopumaan normaalielämästä ja elämään melkein vaan neljän seinän sisällä happilaitteissa kiinni. Olihan se itellekin aluks raskasta, mutta loppujen lopuks, kyllä sekin meni.

Onneks äiti oli viime vuonna niin viisas, että alko kirjottaa mun siirron jälkeisestä ajasta ns. päiväkirjaa. Siinä on kerrottu mun teholla olo ajasta ja itekin oon kirjotellu ajatuksiani siihen sitten myöhemmin. Sitä on hyvä lukea näin jälkeenpäin. Ja niin kun äiti mulle kerran totes, mulla on myös haju- ja makumuistot sairaalasta ja erityisesti teholta, jota kukaan ei voi viedä pois. Ne vie mut aina tehokkaasti ajassa taaksepäin.

Joo, tää oli nyt tällasta ajastusten virtaa. Jotenkin tää vuosipäivä on saanu mut vaan niin mietteliääks ja ajatuksia oli pakko purkaa johonkin.

PS. Tähän aikaan viime vuonna siirto oli jo onnistuneesti takana. Varmaankin makasin teholla aika tajuttomassa tilassa, itehän en sitä tietenkään muista. :D