Nuoruus pitkäaikaissairauden kanssa

Tän blogin hiljaiselohan on periaatteessa hyvä juttu, sillä se kertoo aina siitä, että terveysrintamalla on kaikki hyvin. Silti tänne olisi aina välillä jotain ihan kiva kirjoittaa. Lokakuun lopulla kerroin teille siitä, millaisen lapsuuden ja teini-iän elin sairausnäkökulmasta. Nyt ajattelin, että olisi hyvä jatkaa siitä ja kertoa, millaista elämä oli lukion jälkeen ja ammattikorkeassa ennen siirtoa.

Lukion jälkeen tosiaan mulla jo huulet sinersi lähes jatkuvasti ja kunto oli todella huono. Jostain mä silloin kuitenkin vielä sisua löysin ja eteenpäin painoin. Siniset huulet itse asiassa veivät mut lopulta sydänlääkärin luokse. Ihan hirveästi en sieltä muista, sen vain, että jouduin semmoista pyörää polkemaan samalla kun muhun oli kiinnitetty vaikka mitä lätkiä. Eipä sieltä sydämestäkään mitään löytynyt.

Sydämen lisäksi multa tutkittiin ainakin kolme kertaa astma. Itellä alkoi jo mennä pikku hiljaa hermo, kun kerta toisen jälkeen jouduin puhaltelemaan PEF-mittariin. Ensin puhalsin ihan normaalisti ja sitten sain avaavaa lääkettä, mutta minkäänlaista eroa ei näkynyt. Tämän lisäksi kävin keuhkokuvissa suhteellisen usein. Muistan, kuinka olimme silloin mun ylioppilaskesänä vanhempien kanssa mökkeilemässä ja mulla oli ilmeisesti epäilty, että olisiko vettä keuhkoissa. Äiti sitten mökiltä soitteli Taysiin tuloksia, koska jos jotain sellaista olisi löytynyt, niin se mökkiloma olisi loppunut siihen. Samaiselta mökkilomalta muistan sen, kuinka kävimme siskon kummitädin luona kylässä. Siellä äiti tietenkin mun huonosta tilanteesta kertoi ja näkihän sen päällekin päin. Siskon kummitäti sairaanhoitajana sitten totesi myös, että kyllä tuo joltain sydänperäiseltä ja aika vakavalta näyttää. Sen jälkeen nieleskelin kyyneleitä autossa ja mietin, että minkä takia just mulle tulee kaikki ongelmat. Että eikö edes sydän voisi olla terve.

Tällä mökkilomalla me myös saunoimme usein. Sauna oli rannassa ja sinne oli pieni mäki. Se pieni mäki tuntui mulle ihan kuolemalta. Meni monta minuttia, että pystyin kapuamaan sen ylös ja sen jälkeen olin aivan hengästynyt. Kävimme viime kesänä samalla mökillä ja tuntui aika hurjalta kuvitella, että niin pieni ja loiva mäki oikeasti tuntui kuolemalta siihen aikaan.

Muistan myös, kuinka kävimme samana kesänä siskon kanssa paikallisilla festareilla, jotka aika korkealla harjussa sijaitsivat. Sinne olisi mennyt pikkubussi, mutta sisko tsemppasi mua ja päätimme sitten kiivetä. Eipä silloinkaan vielä kukaan tiennyt, mistä ne hengitysvaikeudet ja huono kunto johtuivat. Voin kertoa, että se kiipeäminen otti aikansa. Nyt kun mietin, niin en ylipäätään pysty käsittämään, miten lopulta harjun päälle pääsin.

No, syksyllä 2009 alkoi sitten opiskelijaelämä. Muutin omilleni. Mä oon aina ollut sekä henkisesti ja fyysisesti vähän jäljessä kasvussa ja 19-vuotiaana omilleen muutto tuntui ihan rehellisesti sanottuna aivan hirveältä. Asuin silloin soluasunnolla enkä oikein tykännyt siitä. Mulla oli lähes jatkuvasti koti-ikävä, vihasin opiskelija-asuntoa ja lisäksi kunto tuntui romahtavan koko ajan lisää. Tuntui, että elämässä ei ole mitään nautinnon arvoista. En pystynyt oikeastaan muuta tekemään kuin laskemaan päiviä siihen, että pääsen taas käymään kotikotona. Lopulta kaikki yllämainittu johti vielä siihen, etten enää pystynyt nukkumaan kunnolla. Vaikka olin kuinka väsynyt, en saanut iltaisin millään unta. Valvoin ja itkin. Muistan yhden yön, kuinka soitin äitille ja itkin puhelimeen, etten jaksa tätä enää. Äiti huolestui aika tavalla mun voinnistani silloin ja kehotti juttelemista koulukuraattorin kanssa. Ja niinpä mä sitten kävin siellä. Juteltiin ja kuraattori lupasi silloin katsoa, voisinko saada esimerkiksi käytännön harjoittelutunneilta vapaata.

Tuolloin myös koulumatka ja kaupassa käynnit tuottivat ongelmia. Opiskelija-asuntola on aika kaukana koulusta ja koulumatkaa tuli semmoiset vähän reilut 2 kilometriä. Eihän se tietenkään normaalille ihmiselle ole pitkä matka, mutta siinä tilassa sain varata koulumatkoihin semmoisen tunnin aikaa. Kauppa mulla oli lähellä, mutta painavien kauppakassien kantaminen oli urakka sekin. Talvella mulla oli apuna potkukelkka ja se sentään helpotti hieman kaupassa käyntiä. Kerran muistan, kuinka mun piti hakea rokote terveysasemalta, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Muistan kuinka oli lauantai ja mä urhoollisesti päätin kävellä. Siinäpä se lauantai sitten oikeastaan menikin, mutta aika ylpeä itestäni sen reissun jälkeen olin.

Kaikesta huolimatta syksy vielä meni jotenkuten opiskelujen parissa. Oli mulla onneksi muutama kaveri, joitten kanssa koulussa aikaa vietin. Vapaa-ajallahan en tuolloin jaksanut tehdä mitään eivätkä lukuisat opiskelijatapahtumat kiinnostaneet, vaikka niissäkin muutamassa kävin. Odotin kuitenkin koko syksyn vain viikonloppuja ja lomia, että pääsen kotiin. Joulun jälkeen tammikuussa kaikki sitten paheni. Mistään ei tullut yhtään mitään. Silloin itse asiassa tuon yöllisen soitonkin tein ja kuraattorin kanssa juttelemassa kävin. Mulla on edelleen tallella sähköposteja, joita äitille silloin lähetin ja ne on kyllä surullista luettavaa.

Lopulta tulin sitten kipeäksi. Kuume nousi eikä tuntunut millään laskevan. Iskä tuli sitten lopulta mut kotiin hakemaan. Enpä olisi uskonut silloin, että tuolloin viimeisen kerran silloista kämppää katson. Mä sairastin koko helmikuun. Silloinhan mulle oli myös varattu ihan kontrolliaika hengityspolille. Hyvä niin, koska se pisti lopulta kaiken liikkeelle. Voisin kyllä vielä ne tapahtumat jakaa sitten ihan omaksi postaukseksi. En kyllä muista, oonko niistä joskus teille jo kertonut, mutta kai ne voi uudelleenkin jakaa. Ei ainakaan tartte sitten etsiä niistä jostain blogin syövereistä. :D