KIITOS

Tämän blogin ensimmäinen kirjoitus on julkaistu 17.5.2010. Muistan edelleen tuon päivän. Mulla oli jo muutaman päivän ajan mennyt henkisesti vähän huonommin. Vaikka sairasteluaika ei edes huonompina hetkinään saanut mua koskaan masentumaan, niin toki mullakin oli niitä kausia, kun kaikki näytti aika synkältä. Tuolloin toukokuussa elin juuri sitä aikaa. Muistan kuinka äärettömän vaikeata oli lukea ihmisten iloisia päivityksiä Facebookista, kun itsestä tuntui, että jää aivan kaikesta paitsi. Lisäksi pahinta silloin oli, etten tiennyt ollenkaan, kuinka kauan joudun tätä kestämään. Tietoa siirrosta ei tuolloin vielä ollut, vaan lääkäri oli mulle todennut, että siirtoa joudun ehkä odottamaan vielä viisi vuotta. Miettikää. Olisin siis nyt sen ikäinen, että olisin tämän lääkärin mukaan voinut siirtolistalle päästä. Ihan hirveä ajatus.

Tuona mustana hetkenä tuntui, että on pakko saada purkaa omaa pahaa oloaan johonkin. Kirjoittaminen on aina ollut mulle se juttu, jolla saan parhaiten omaa oloa helpotettua. Yleensä oon kirjoittanut asioista päiväkirjaan, mutta näitä juttuja varten halusin luoda jostain syystä blogin. Taisin silloin ajatella, että lähinnä omaksi iloksi tätä kirjoittelen, mutta en pane pahakseni, jos voisin omilla kirjoituksillani mahdollisia kohtalontovereita auttaa.

Blogin lukijamäärä ei näin viiden vuoden jälkeen ole mikään hurja, mutta on kuitenkin ollut ilo huomata, että ruudun toiselta puolelta löytyy ihmisiä, joita mun taisteluni on kiinnostanut ja kiinnostaa edelleen. Parhain juttu on tietenkin teidän jättämät kommentit. Ne on aina niin ihania ja kannustavia. Usein toteatte mulle, että luette mun tarinaani kyyneleet silmissä, mutta koitatte olla itkemättä, sillä en mäkään itkenyt oman taisteluni aikana, vaan puskin päämäärätietoisesti eteenpäin. En ehkä itkenyt, mutta teidän kommentit kyllä tuo itselle kyyneleet silmiin ihan jokainen kerta. Valtava kiitos niistä!

Kommentien lisäksi paras juttu on ollut se, että on saanut antaa ihmisille vertaistukea. Se on nimittäin yksi niistä asioista, mitä olisin ehdottomasti kaivannut silloin pahimpina sairausvuosina. Niinpä nykyään kerron omista kokemuksista ihmisille enemmän kuin mielelläni ja toivon, että niistä on apua. Olen jopa kerran tavannut yhden tytön, joka sairasti täysin samaa sairautta kuin itse aikoinaan. Vaikka itsellä on niistä ajoista jo jonkin aikaa, niin se tapaaminen oli silti itsellekin tosi silmiä avaava. :)

Viisi vuotta on pitkä aika. Ehkä paras oppi, minkä siinä ajassa on saanut, on se, että on oppinut hyväksymään kaiken. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, en ikinä vaihtaisi yhtään kokemusta pois. En, vaikka edelleen muistan, kuinka vaikeata se kaikki silloin aikoinaan oli. Ne kokemukset on kuitenkin tehneet musta juuri sen ihminen, kuka oon tänä päivänä. Pakko myöntää, että oon jollain tapaa ylpeä siitä, että seison tänään juuri tässä kaikkien niitten vaikeuksien jälkeen. Voin sanoa, että selvisin niistä ja juuri niiden kautta musta on kasvanut henkisesti niin vahva ihminen. Tiedän, että pystyn selviämään jatkossakin.

Ai niin, tämä ei todellakaan ollut mikään loppupuhe blogille, jos joku niin ehti jo pelkäämään. Kyllä mä ehdottomasti edelleen tänne kirjoittelen kaikki lääkärikäyntini ja muut terveysjuttuni. Ihan vaan jo siksi, että niitä on sitten joskus vanhempana tosi mukava lukea. Tykkään jo nyt lukea, mitä ajattelin silloin viisi vuotta sitten. Lähinnä tosiaan halusin kiittää tällä kirjoituksella ihania lukijoitani ja ihania kommentteja, joita aina silloin tällöin jätätte. Jatkakaa samaan malliin! :)