Aika lentää ja siirrosta tulee tänään kuluneeksi jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta, joiden aikana on ehtinyt tapahtua oikeastaan pelkkää hyvää. Takapakkeja ei ole tullut ja siitä pitää olla kiitollinen. Kaikenlaisia ajatuksia on päivän aikana herännyt ja niitä nyt tässä ajattelin jakaa.
Yöllä valvoskelin vielä kahden aikaan ja katselin kelloa. Kyyneleet pyrkivät silmiin, kun mietin, että kolme vuotta sitten näihin aikoihin saavuin sairaalaan. En tiennyt yhtään mitä oli edessä, toivoin vain parasta. Muistan kuinka hirvittävän sairas olin silloin. Ei sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin terveenä sen ymmärtää aika hyvin. Olin niin heikko ja sairas, että ihme kuinka jaksoin tehdä yhtään mitään.
Tämä päivä on mennyt arkiaskareita tehdessä. Ruokaa laittaessa, tiskatessa ja vaatteita silittäessä. Asioita, jotka nyt tuntuvat vain vastenmielisiltä (lukuunottamatta ruuan laittoa), mutta olisivat kolme vuotta sitten olleet vain ihania. Sairaalassa kaipasin juuri niitä pieniä arjen askareita.
Aamulla luin Facebookista kuinka koulukaveri oli saanut lapsen. Omaan mieleen tunkeutui välittömästi kateus. Mitä se vauva menee syntymään tänään, kun on mun päiväni? 21.7. on mulle tärkeä päivämäärä enkä halua jakaa sitä kenenkään kanssa. Tyhmiä ajatuksia, tiedän.
Päivän aikana oon myös miettinyt, että yritänkö väkisin tehdä kärpäsestä härkästä. Onko tää päivä nyt loppujen lopuksi niin erikoinen? Mut leikattiin, sain toimivat elimet ja uuden elämän. That's it. Ei sen erikoisempaa. Sitä paitsi kukaan muu ei oo tätä päivää muistanut. Ei oo tullut vanhemmilta eikä siskolta minkäänlaisia onnitteluja tai muita. Ehkä munkin pitäis vaan lopettaa tää vauhkoaminen. Ehkä sitten voin seuraavan kerran päivän noteerata, kun siirrosta on kulunut kymmenen vuotta.
Illan aikana mietin myös sitä, miten tämmöisestä asiasta pitäisi ihmisille kertoa. Mähän kerron tosi avoimesti tästä asiasta kaikille. Tosi erilaisia reaktioita oon saanut vastaan. Yleensä ihmiset yllättyy ihan hirveästi, koska eihän musta päälle päin mitään huomaa. Sitten yleensä todetaan, että ei ihme, kun oon niin iloinen ja energinen. Myös semmoinen ihminen on tullut vastaan, joka ei asiasta halunnut tietää. Aloitin kertomalla, että mun elämässäni on aika rankkoja sairaustaustoja. Eipä halunnut tää jätkä enempää kuulla, koska se voisi kuulemma muuttaa liikaa kuvaa musta. Vielä ei ole mun elämääni semmoista ihmistä astellut, jonka kanssa haluaisin loppuelämäni viettää. Edes potentiaalisia ehdokkaita ei ole ollut. Mutta entäs sitten kun semmoisen tapaan? Miten tästä asiasta pitää kertoa? Voiko sen vain pamauttaa vai pitääkö asiaa jotenkin alustaa? Mitä jos vastapuoli ei haluakaan olla tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on vakituinen lääkitys ja säännölliset lääkärikäynnit? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kai sen kaiken näkee sitten joskus. Toivon vaan, että mun taustani eivät vaikuttais ihmisten mielipiteisiin. Ihan normaali nuori kuitenkin oon, huolimatta siitä kaikesta mitä läpi oon käynyt.
Tämmösiä ajatuksia on päässä risteillyt. Juttuja, joita pitää aina joskus pohtia ja vuosipäivä on siihen hyvä hetki.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
torstai 18. heinäkuuta 2013
17.7. Munuaispoli
On tää matkailijan elämä rankkaa. Maanantaina olin Helsingissä, sieltä vanhemmat toi kämpille, tiistaina olin töissä ja illalla piti matkustaa taas kotiin keskiviikon Taysin reissua varten. Ja keskiviikkoiltana sitten taas takasin kämpille. Huh huh. No, kerrankin lääkärikäynti oli arvoisensa.
Aamu alkoi keuhkokuvalla ja ultralla. On just niin mun tuuria, että kauan kaipaamani hyvännäkönen nuori mieslääkäri sattuu kohdalle just sillon, kun pitää ite heilua puolialastomana. Ultralääkäri oli siis nuori mies ja tosi mukava sellainen. Selitti paljon ja antoi mun vielä kattella ultrakuvaa. Oispa kaikki lääkärit yhtä mukavia (ja hyvännäkösiä :D).
Keuhkokuva ja ultraaminen ei kauaa vieneet ja koska ultraa varten piti olla syömättä, oli ennen lääkärin tapaamista hyvä käydä sairaalan kahvilassa syömässä aamupalaa. Sairaalassa on aina tosi mukava kattella ihmisiä ja miettiä, mitä kaikkea ne mahtaa sairastaa.
Lääkärin luo pääsin melkein ajoissa. Munuaispolilla on se huono puoli, että siellä on lähes aina eri lääkäri. Ei kyllä pääse syntymään minkäänlaista hoitosuhdetta kenenkään kanssa. Tällä kertaa oli nuori naislääkäri. Muuten ihan mukava tyyppi, mutta jokaisen mun vastauksen jälkeen se odotti hiljaa monta sekuntia. Tuli semmonen tunne, että pitäiskö näitä lauseita nyt jotenkin jatkaa.
Perusteellinen lääkäri ainakin oli. En tiedä johtuko se siitä, että kyseessä oli nainen. Otti verenpaineen, kuunteli mun keuhkot, tunnusteli kaulan ja sisäelimet. Lisäks kävi jopa mun ihoni läpi mahdollisten ihomuutosten varalta. Ei oo kyllä kukaan noin hyvin ikinä tutkinut.
Labra-arvot oli ihan ok muutamaa arvoa lukuun ottamatta. Hemoglobiini oli edelleen aika matala (103), ottaen huomioon, että syön nykyään rautaa. CRP oli 21 eli vähän korkea, kun yleensä se on ollut mulla 1. Lisäks virtsasta oli löytynyt bakteereita. Lääkäri kyseli, onko mulla ollut mitään oireita. Esim. kirvelyä virtsassa. Eipä oo ollut. Nuhasta ja yskästä kyllä mainitsin. Lääkäri sitten päätti konsultoida kokeneempaa lääkäriä. Sieltä tuli määräys, että aloitetaan antibioottikuuri. Ilmeisesti mulla on siis oireeton virtsatietulehdus. Sain siihen Kefexiniä, jota otetaan 500mg kolme kertaa päivässä. Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin muutaman kerran vessassa kyllä mietin, että virtsa haisee vähän oudolta.
Ite otin puheeksi osteoporoosilääkkeen. Mähän kävin keväällä luuntiheysmittauksessa, mutta mitään tuloksia en siitä koskaan saanut. Lääkäri luki koneelta, että tilanne on selvästi parantunut kolmessa vuodessa, mutta lannerangan luissa on vielä osteopatiaa. Eli edelleen joudun jatkamaan lääkitystä. Ens keväänä arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Lääkitystä saa kuulemma jatkaa maksimissaan 5 vuotta.
Sellainen käynti. Kerrankin labrat tuli otettua ihan oikeaan aikaan ja saatiin oireeton tulehdus kiinni. Toivottavasti se nyt lähtee antibioottien avulla. Kahden viikon päästä käyn uudestaan verikokeissa ja silloin nähdään onko CRP laskenut ja virtsa puhdas. Lisäks otetaan maksa-arvot, niin nähdään miten kortisoniannoksen pienentäminen on vaikuttanut.
Seuraava käynti on vasta puolen vuoden päästä. Hui! Mutta onneks polille voi aina soittaa, jos joku menee pieleen.
Aamu alkoi keuhkokuvalla ja ultralla. On just niin mun tuuria, että kauan kaipaamani hyvännäkönen nuori mieslääkäri sattuu kohdalle just sillon, kun pitää ite heilua puolialastomana. Ultralääkäri oli siis nuori mies ja tosi mukava sellainen. Selitti paljon ja antoi mun vielä kattella ultrakuvaa. Oispa kaikki lääkärit yhtä mukavia (ja hyvännäkösiä :D).
Keuhkokuva ja ultraaminen ei kauaa vieneet ja koska ultraa varten piti olla syömättä, oli ennen lääkärin tapaamista hyvä käydä sairaalan kahvilassa syömässä aamupalaa. Sairaalassa on aina tosi mukava kattella ihmisiä ja miettiä, mitä kaikkea ne mahtaa sairastaa.
Lääkärin luo pääsin melkein ajoissa. Munuaispolilla on se huono puoli, että siellä on lähes aina eri lääkäri. Ei kyllä pääse syntymään minkäänlaista hoitosuhdetta kenenkään kanssa. Tällä kertaa oli nuori naislääkäri. Muuten ihan mukava tyyppi, mutta jokaisen mun vastauksen jälkeen se odotti hiljaa monta sekuntia. Tuli semmonen tunne, että pitäiskö näitä lauseita nyt jotenkin jatkaa.
Perusteellinen lääkäri ainakin oli. En tiedä johtuko se siitä, että kyseessä oli nainen. Otti verenpaineen, kuunteli mun keuhkot, tunnusteli kaulan ja sisäelimet. Lisäks kävi jopa mun ihoni läpi mahdollisten ihomuutosten varalta. Ei oo kyllä kukaan noin hyvin ikinä tutkinut.
Labra-arvot oli ihan ok muutamaa arvoa lukuun ottamatta. Hemoglobiini oli edelleen aika matala (103), ottaen huomioon, että syön nykyään rautaa. CRP oli 21 eli vähän korkea, kun yleensä se on ollut mulla 1. Lisäks virtsasta oli löytynyt bakteereita. Lääkäri kyseli, onko mulla ollut mitään oireita. Esim. kirvelyä virtsassa. Eipä oo ollut. Nuhasta ja yskästä kyllä mainitsin. Lääkäri sitten päätti konsultoida kokeneempaa lääkäriä. Sieltä tuli määräys, että aloitetaan antibioottikuuri. Ilmeisesti mulla on siis oireeton virtsatietulehdus. Sain siihen Kefexiniä, jota otetaan 500mg kolme kertaa päivässä. Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin muutaman kerran vessassa kyllä mietin, että virtsa haisee vähän oudolta.
Ite otin puheeksi osteoporoosilääkkeen. Mähän kävin keväällä luuntiheysmittauksessa, mutta mitään tuloksia en siitä koskaan saanut. Lääkäri luki koneelta, että tilanne on selvästi parantunut kolmessa vuodessa, mutta lannerangan luissa on vielä osteopatiaa. Eli edelleen joudun jatkamaan lääkitystä. Ens keväänä arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Lääkitystä saa kuulemma jatkaa maksimissaan 5 vuotta.
Sellainen käynti. Kerrankin labrat tuli otettua ihan oikeaan aikaan ja saatiin oireeton tulehdus kiinni. Toivottavasti se nyt lähtee antibioottien avulla. Kahden viikon päästä käyn uudestaan verikokeissa ja silloin nähdään onko CRP laskenut ja virtsa puhdas. Lisäks otetaan maksa-arvot, niin nähdään miten kortisoniannoksen pienentäminen on vaikuttanut.
Seuraava käynti on vasta puolen vuoden päästä. Hui! Mutta onneks polille voi aina soittaa, jos joku menee pieleen.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
Helsinki, Kolmiosairaala 15.7.
Perinteinen Helsingin reissu heitetty taas vanhempien kanssa. On se hyvä, että vanhemmilla sattuu olemaan loma aina heinäkuussa. :D
Tällä kertaa käytiin nauttimassa Fransmannissa maittavat ateriat ja sen jälkeen kulutettiin iltaa käppäilemällä Helsingin katuja. Koitettiin mm. ettiä Kotikadun taloa. Eipä löytynyt. On muuten aika hauskaa, että edelleen vanhemmat vanhasta tottumuksesta kyselee, että jaksanko vielä kävellä. Kun ennen siirtoahan en meinannut montaa metriä jaksaa. Mutta kyllä mä nyt nykyään pystyn kävelemään ihan kuin muutkin.
Ilta päätettiin Torni Hotellin katolle, jossa nautittiin ilta-auringon viimeisistä säteistä, upeista näköaloista ja hyvistä juomista. Sen jälkeen ei suunnattukaan perinteiseen tapaan sairaalalle, vaan vanhemmat saatto mut bussille, jolla menin Hotelli Haagaan. Se toimii Meilahden potilashotellinna ja siellä tosiaan vietin yön. Eipä tarvinnut maata sairaalan sängyssä. Ihan mukava, sillä sai nauttia täysin omasta rauhasta. Miinusta tosin siitä, että aamulla sitten piti tietenkin repiä ittensä hirveen aikasin ylös ja suunnata sairaalalle.
Bussilla sairaalaan tulin. Bussimatkat kyllä jännitti aika tavalla, kun en todellakaan osaa Helsingissä yksin liikkua. Onneksi bussin etuosassa juoksi pysäkkien nimet ja äiti oli mulle lapulle kirjoittanut, missä pitää pois jäädä. Ilman sitä olisin ihan varmasti löytänyt itteni jostain korvesta. :D
Puoli kahdeksan aikaan osastolle saavuin. Ensin mua luultiin uudeksi työntekijäksi ja alettiin jo esitellä osastoa, kunnes korjasin virheen. Aika hyvin, että näytän jo nyt niin sairaanhoitajalta. ;D Sitten mut ohjattiin päiväsaliin, jossa odotin ja odotin ja odotin. Alko hermo pikkasen kiristyä, kun kello kävi jo puoli yhdeksää eikä edes verikokeita kukaan tullut ottamaan. Olin hetken ihan varma, että mun tulosta osastolle ei kukaan edes tiedä. Mutta kyllä sieltä sitten hoitaja saapui paikalle, mittasi verenpaineen ja saturaation ja passitti alakertaan verikokeisiin.
Verikokeitten jälkeen oli luvassa taas odottelua. Päiväsalissa istui myös muutama muu ihminen. Vanhempi pariskunta, joista miehelle oli hetki sitten maksansiirto tehty. Jos oikein ymmärsin, hänellä oli nyt ilmennyt hyljintää. Pöydän äärellä istui myös nainen, jolla siirto on vasta edessä. Kun huomasivat mun syövän hyljinnänestolääkkeitä, niin alkoivat juttelemaan. Jonkin verran omia kokemuksia sain siinä jakaa.
Lääkärinkierto oli tottakai myöhässä. Ja kun tietenkin ensin kierretään huoneet ja lopuksi vasta meidät, niin ehdittiin syödä lounaskin. Mä olin sitten koko kierron viimeinen potilas. Eipä ollut taaskaan mut leikannut lääkäri paikalla. Se selvästi pitää loman aina heinäkuussa. No, tykkään kyllä tästä nyt paikalla olleesta lääkäristä. Se on tosi mukava. Hetken se mun lääkelistaani katteli ja totesi sitten puolittavansa kortisoniannoksen. Muita muutoksia ei tehty. Kaikki on kuulemma erinomaisesti. :) Tapaamiseen meni taas ehkä noin viisi minuuttia. Sen jälkeen olinkin sitten vapaa lähteämään.
Jos nää reissut ei pitäis sisällään vanhempien kanssa yhdessäoloa ja Helsingin kiertelyä, niin kyllä ottais pikkasen päähän. Mä en vaan näe mitään järkeä edelleenkään raahautua Helsinkiin asti sen takia, että nään lääkärin viiden minuutin ajan. Jos asuisin yhtään kauempana, niin en varmaan tulis ollenkaan. Juu, tottakai ymmärrän, että nää kontrollikäynnit on tärkeitä ja Helsingissäkin mut halutaan nähdä, mutta silti.
Noh, vuoden päästä sitten taas uudestaan. Odotan kyllä jo sitä aikaa, kun käynnit harvenevat vielä. (On muuten vielä viime vuonna ollut näköjään vähän erilaiset fiilikset.) Huomenna sitten Taysiin munuaispolille. On se kiva, kun kaikki pakkaantuu aina samaan aikaan.
Tällä kertaa käytiin nauttimassa Fransmannissa maittavat ateriat ja sen jälkeen kulutettiin iltaa käppäilemällä Helsingin katuja. Koitettiin mm. ettiä Kotikadun taloa. Eipä löytynyt. On muuten aika hauskaa, että edelleen vanhemmat vanhasta tottumuksesta kyselee, että jaksanko vielä kävellä. Kun ennen siirtoahan en meinannut montaa metriä jaksaa. Mutta kyllä mä nyt nykyään pystyn kävelemään ihan kuin muutkin.
Ilta päätettiin Torni Hotellin katolle, jossa nautittiin ilta-auringon viimeisistä säteistä, upeista näköaloista ja hyvistä juomista. Sen jälkeen ei suunnattukaan perinteiseen tapaan sairaalalle, vaan vanhemmat saatto mut bussille, jolla menin Hotelli Haagaan. Se toimii Meilahden potilashotellinna ja siellä tosiaan vietin yön. Eipä tarvinnut maata sairaalan sängyssä. Ihan mukava, sillä sai nauttia täysin omasta rauhasta. Miinusta tosin siitä, että aamulla sitten piti tietenkin repiä ittensä hirveen aikasin ylös ja suunnata sairaalalle.
Bussilla sairaalaan tulin. Bussimatkat kyllä jännitti aika tavalla, kun en todellakaan osaa Helsingissä yksin liikkua. Onneksi bussin etuosassa juoksi pysäkkien nimet ja äiti oli mulle lapulle kirjoittanut, missä pitää pois jäädä. Ilman sitä olisin ihan varmasti löytänyt itteni jostain korvesta. :D
Puoli kahdeksan aikaan osastolle saavuin. Ensin mua luultiin uudeksi työntekijäksi ja alettiin jo esitellä osastoa, kunnes korjasin virheen. Aika hyvin, että näytän jo nyt niin sairaanhoitajalta. ;D Sitten mut ohjattiin päiväsaliin, jossa odotin ja odotin ja odotin. Alko hermo pikkasen kiristyä, kun kello kävi jo puoli yhdeksää eikä edes verikokeita kukaan tullut ottamaan. Olin hetken ihan varma, että mun tulosta osastolle ei kukaan edes tiedä. Mutta kyllä sieltä sitten hoitaja saapui paikalle, mittasi verenpaineen ja saturaation ja passitti alakertaan verikokeisiin.
Verikokeitten jälkeen oli luvassa taas odottelua. Päiväsalissa istui myös muutama muu ihminen. Vanhempi pariskunta, joista miehelle oli hetki sitten maksansiirto tehty. Jos oikein ymmärsin, hänellä oli nyt ilmennyt hyljintää. Pöydän äärellä istui myös nainen, jolla siirto on vasta edessä. Kun huomasivat mun syövän hyljinnänestolääkkeitä, niin alkoivat juttelemaan. Jonkin verran omia kokemuksia sain siinä jakaa.
Lääkärinkierto oli tottakai myöhässä. Ja kun tietenkin ensin kierretään huoneet ja lopuksi vasta meidät, niin ehdittiin syödä lounaskin. Mä olin sitten koko kierron viimeinen potilas. Eipä ollut taaskaan mut leikannut lääkäri paikalla. Se selvästi pitää loman aina heinäkuussa. No, tykkään kyllä tästä nyt paikalla olleesta lääkäristä. Se on tosi mukava. Hetken se mun lääkelistaani katteli ja totesi sitten puolittavansa kortisoniannoksen. Muita muutoksia ei tehty. Kaikki on kuulemma erinomaisesti. :) Tapaamiseen meni taas ehkä noin viisi minuuttia. Sen jälkeen olinkin sitten vapaa lähteämään.
Jos nää reissut ei pitäis sisällään vanhempien kanssa yhdessäoloa ja Helsingin kiertelyä, niin kyllä ottais pikkasen päähän. Mä en vaan näe mitään järkeä edelleenkään raahautua Helsinkiin asti sen takia, että nään lääkärin viiden minuutin ajan. Jos asuisin yhtään kauempana, niin en varmaan tulis ollenkaan. Juu, tottakai ymmärrän, että nää kontrollikäynnit on tärkeitä ja Helsingissäkin mut halutaan nähdä, mutta silti.
Noh, vuoden päästä sitten taas uudestaan. Odotan kyllä jo sitä aikaa, kun käynnit harvenevat vielä. (On muuten vielä viime vuonna ollut näköjään vähän erilaiset fiilikset.) Huomenna sitten Taysiin munuaispolille. On se kiva, kun kaikki pakkaantuu aina samaan aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)