Elinsiirto Lastenklinikalla pelasti 9-vuotiaan Miljan
Milja Sarakedon elämä alkoi yhdeksän vuotta sitten poikkeuksellisella tavalla: tyttö rääkäisi syntyessään minkä keuhkoistaan jaksoi.
Vain vuorokautta aiemmin lääkärit olivat diagnosoineet tytön kärsivän
vakavasta monirakkulaisesta munuais- ja maksasairaudesta ja menehtyvän
suurella todennäköisyydellä pian syntymänsä jälkeen.
Rääkäisy antoi toivoa - ei tyttö nyt aivan huonossa kunnossa ole. Siitä lähdimme taistelemaan, äiti
Katja ja isä
Pekka Saraketo muistelevat Miljan elämän alkua.
KUVA: Pentti Vänskä
Aloimme uskoa Miljan selviytymiseen vasta muutama vuosi sitten. Silloin tyttö meni ensimmäiselle luokalle, isä Pekka muistelee.
Milja osoittautui sitkeäksi tytöksi ja sairaat munuaiset jaksoivat
kaikesta huolimatta toimia kohtalaisesti. Varkaudesta kotoisin oleva
perhe pääsi tuoreen tulokkaan ja lääkerepertuaarin kanssa kotiin kaksi
viikkoa syntymän jälkeen.
- Miljalla oli noin enimmillään parikymmentä lääkkeenottokertaa
päivässä. Silloin luulin meidän elävän lähes normaalia vauva-arkea.
Vasta jälkeen päin ymmärsin, että eihän se ihan sellaista ollut, Katja
kertoo.
Munuaiset alkoivat pettää
Ensimmäiset puolitoista vuotta sujuivat kohtalaisesti, mutta sitten
munuaiset alkoivat lopullisesti pettää. Milja oli kiinni
dialyysilaitteessa kymmenen tuntia joka yö, ja päivisinkin elämä
rytmittyi hoidon ympärille.
- Ei se Miljaa haitannut - hän oli tottunut siihen, äiti kertoo.
Kaksivuotiaana Milja pääsi elinluovutusjonoon odottamaan uutta maksaa ja
munuaista. Odottelun lomassa perhe aloitti talonrakennusprojektin ja
eli päivä kerrallaan.
- Elinsiirtopuhelun tullessa meillä oli alle kuusi tuntia aikaa ehtiä Lastenklinikalle, vanhemmat muistelevat.
Kolme kertaa perhe pakkautui tunnin varoitusajalla autoon ja lähti Varkaudesta kohti Helsinkiä.
- Ensimmäisellä kerralla ehdimme Helsinkiin saakka ja Milja
valmisteltiin jo leikkaukseen, kun lääkärit totesivat, ettei maksa ole
luovutuskelpoinen. Toisella kerralla ehdimme Lahteen ja kolmannella
Joroisiin saakka, Katja muistelee.
Suunnitelmat uusiksi
Neljäs kerta toden sanoi. Viimeinen puhelu tuli tammikuisena
perjantai-iltana vuonna 2007. Viikonlopun suunnitelmat menivät uusiksi,
kun Lastenklinikalta kerrottiin: 2,5-vuotiaalle Miljalle oli löytynyt
uudet elimet.
- Muistan, miltä sairaalassa näytti, kun minua kuljetettiin
leikkaukseen. Minua jännitti, jos leikkaus ei onnistuisikaan, koko
elämänsä uusia elimiä odottanut Milja muistelee.
Tuoli. Kunnollinen tuoli. Sitä Katja kaipasi istuessaan pitkiä päiviä
Miljan sairaalasängyn vierellä elinsiirron jälkeen. Vaikea elinsiirto
sujui hyvin ja Milja selvisi komplikaatioista, jotka ovat normaaleja
suurten leikkausten jälkeen.
Hoidon sujuvuudesta huolimatta arki sairaalassa oli välillä hankalaa:
Lastenklinikan K3-osaston pienten elinsiirtopotilaiden vanhemmat
kiikuttelivat vanhoilla istuimilla, ahtaissa tiloissa, eikä lapsen luona
voinut yöpyä - tilaa ei ollut. Sisäilmaongelmat vaivasivat osastolla
perheitä ja työntekijöitä.
- Pakon edessä nukuin välillä patjalla lattialla, kaksi kuukautta Miljan kanssa Helsingissä asunut Katja muistelee.
Ei eristyshuonetta
Kuukausi elinsiirron jälkeen Milja sairastui influenssaan. Koska
sairaalassa ei ollut erillistä eristyshuonetta, kulkivat Katja ja Pekka
parvekkeen kautta tyttärensä huoneesta alakertaan, jossa sijaitsi muun
muassa ainut yleinen vessa.
Myös rotaviruksen riehuessa osastolla perhe pelkäsi, saisiko Milja
tartunnan - tytön vastustuskyky kun oli olematon elinsiirron jälkeen,
eikä eristystä ollut.
- Jos lapsen kanssa tuli hätätilanne, vanhemmat joutuivat siirtymään
huoneesta pois, sillä huoneeseen ei yksinkertaisesti mahtunut, Pekka ja
Katja muistelevat Lastenklinikan arkea.
Kivuliaiden alkuviikkojen jälkeen pieni tyttö piristyi ja elimet
alkoivat toimia. Kaksi kuukautta elinsiirron jälkeen perhe pääsi kotiin.
Nyt yhdeksänvuotias Milja tarvitsee loppuelämänsä
hylkimisenestolääkkeitä, mutta muuten tytöstä ei huomaa elämän alun
olleen tiukkaa taistelua. Musiikista, englannista ja matematiikasta
pitävä Milja on kertonut sairaudestaan kavereilleen.
- Välillä mietin, että minulla on ollut aika erilainen elämä, Milja kertoo.
http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288607052998.html
Jo viime viikolla tämän artikkelin luin, mutta nyt vasta kekkasin sen tännekin jakaa. Ihan vain siitä syystä, että Milja-tyttönen sairastaa täsmälleen samaa tautia kuin minä. Ja se on aika harvinaista. Esim. neuvolassa harjottelussa ollessani vastaan tuli äiti ja tytär, jotka sairastivat molemmat myös polykystista munaistautia, mutta muotoa ADPKD eli dominoivaa muotoa. Tässä perheessä sairaus oli periytynyt jo kolmannessa polvessa. ARPKD sen sijaan periytyy peittävästi ja molemmilta vanhemmilta täytyy viallinen geeni löytyä.
Miljan tarinaa lukiessa tulee mieleen aika monta eroavaisuutta verrattuna omaan tilaan, vaikka sama sairaus kyseessä onkin. Yhteistä tosin on se, että myös omille vanhemmille kerrottiin, että tähän sairauteen kuollaan melko suurella todennäköisyydellä jo vauvana. Kehitys on kuitenkin mennyt selvästi eteenpäin, sillä omalla kohdallani tautia ei todellakaan pystytty heti diagnosoimaan, vaan vanhemmat joutuivat jonkin aikaa epävarmuudessa elämään. Ensimmäisenä elinvuotenani vietin paljon aikaa sairaalassa.
Tiesin jo lapsena, että oma tautini on melko lievä. Vanhemmille aikoinaan sanottiin etten tule selviämään kouluikään ilman elinsiirtoa. Mutta mähän porskuttelin parikymppiseksi omien elinteni kanssa. Kuten olen täällä ennenkin kertonut, ei oma sairaus lapsuudessa näkynyt oikeastaan muuten kuin säännöllisinä sairaalakäynteinä. Ihan onnellinen edelleen siitä olen, että lapsuuden ilman ongelmia sain viettää. Myöskään dialyysiin en koskaan ole joutunut.
Sairauden lievyys kuitenkin kostautui teini-iässä, kun maksa alkoi reistailla niin pahasti ja kehitti rinnalleen hepatopulmonaarisen syndrooman. Sitä tuskin olisi ikinä tullut, jos elinsiirtoon olisin jo lapsena joutunut. Pitkäänhän vanhemmat elivät siinä luulossa, että munuaiset prakaavat ensimmäisenä, mutta toisin kävi. Omilla munuaisillani olisin vielä n. viisi vuotta pärjännyt, mutta maksa veteli viimeisiään.
Itselläni on Miljaan verrattuna ollut se onni, että luovutetu elimet ovat sopineet heti eikä ns. turhia reissuja sairaalaan sen asian tiimoilta tarvinnut tehdä. On vaikea sanoa, kumpi vaihtoehto on parempi. Se, että selvisi lähes aikuisuuteen ilman siirtoa vai se, että uudet elimet olisi saanut yhtä pienenä kuin Milja. Olisiko oma elämä ollut kuinka erilaista, jos siirto olisikin tapahtunut lapsuudessa? Olisiko teininä jäänyt niin paljosta paitsi, jos olisi pystynyt elämään täysillä muiden mukana? Vaikea sanoa.
Loppujen lopuksi molemmille meille on käynyt hyvin. Kumpikin on ison kasan vaikeuksia voittanut ja pystyy nyt elämään täysin normaalia elämää ja vielä nauttimaan siitä. Se on todella hieno juttu. Milja on vielä nuori verrattuna itseen, mutta kun hän tuosta vanhenee, olisi hieno joskus vaihtaa ajatuksia. Äiti käski jo nimen ylös ottamaan, jos Milja vaikka joskus eksyisi Munuais- ja maksaliiton keskustelufoorumille. Tai ehkä hän tai hänen vanhempansa tämän blogin voisivat löytää. Se olisi hieno juttu. :)