Neljä vuotta

Näköjään neljä vuotta on se rajapyykki, jolloin elinsiirron vuosipäivä ei tuo kyyneleitä enää silmiin. Oikeastaan en koko päivää muistanut kuin vasta pari vuorokautta sitten. Viime yön vietin yövuorossa ja muutaman kerran kelloa vilkaisin ja mietin, mitä neljä vuotta siihen aikaan tapahtui. Sen enempää vuosien takaiset tapahtumat eivät ole olleet mielessä. Viime viikolla totesin itselleni, että asiat ovat aika hyvin, kun suurimmat elämäni "ongelmat" liittyvät tällä hetkellä töihin ja miehiin (tai oikeastaan niiden puuttumiseen). Asiat ovat siis aika hyvin. :)

Maaliskuussa valittelin teille, kuinka pinnallinen ihminen musta siirron jälkeen on tullut. Nyt näin vuosipäivän kunniaksi ajattelin avata vähän muita asioita, jotka siirron jälkeen muuttuivat. Muutama on ihan konkreettinen juttu ja sitten on tämmöisiä henkisen tason muutoksia.

Nenäverenvuoto: Mulla tuli ennen siirtoa todella herkästi verta nenästä. Sitä saattoi alkaa tulemaan ihan yhtäkkiä. Joskus sängyn vieressä saattoi olla monta kymmentä veristä nenäliinaa, kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Siirron jälkeen verenvuoto lakkasi kuitenkin seinään. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää kyseisestä ongelmasta kärsiä. Ja hyvä niin. Olisi se nimittäin aika kamalaa, jos esim. kesken potilaan hoitamisen hoitajalta alkaisi yhtäkkiä valua verta nenästä.

Palelu: Ennen siirtoa palelin AINA. Mulla oli kesäisinkin sohvalla maatessa peitto korvissa ja vanhemmilta sain aika usein asiasta kuulla. Lukiomme oli oikeasti silloin aikoinaan aika kylmä paikka ja itellä se tietenkin korostui vielä moninkertaisena. Niinpä hytisin kaikki tunnit ja etenkin talvisin pakkasin päälleni vaikka kuinka paljon. Ne harvat kerrat kun baareissa ennen siirtoa kävin, jouduin silloinkin kerrospukeutumaan oikein huolella. Kun muut tytöt heiluivat pikkuisissa hamosissaan, oli mulla aina pitkähihainen paita päällä. Siirron jälkeen oli suuri helpotus, kun jatkuva paleleminen katosi. Se voi ihan oikeasti olla aika raskasta.

Musiikki: Ennen siirtoa en sen ihmeemmin musiikkia kuunnellut. Radio oli harvoin auki. MP3-soittimen kyllä omistin jo silloin ja koulumatkoilla se soi, mutta ei mitään sen ihmeempää. Siirron jälkeen sairaalassa musiikki kuitenkin sai elämässä ihan uudenlaisen roolin. Se alkoi tuoda yksinäisiin hetkiin paljon lohdutusta. Musiikin kautta pystyi myös jollain tapaa ymmärtämään omia tunteitaan, kun löysi kappaleita, joihin samaistui. Omilleen muuton jälkeen musiikki on noussut yhä tärkeämpään rooliin. Etenkin juuri omien tunteiden käsittelyissä musiikilla on se suurin rooli. Nykyään ei tule lähdettyä oikeastaan mihinkään ilman Ipodia korvilla. Muutaman sadan metrin kauppamatkatkin tarvitsevat musiikkia.

Elämännälkä: Mulla on ihan semmoinen muistikuva, että tästä aiheesta oon teille aiemminkin avautunut. Lähes kaksi vuotta neljän seinän sisällä teki tehtävänsä. Ennen siirtoa olin paljon tyytyväisempi kotona istuessa. Muistan kuinka en esim. festareille ikinä halunnut mennä, sillä vihasin suuria ihmisjoukkoja. Vihaan edelleen, mutta nyt olisin ihan valmis kokemaan oikeat festarit. Olisin valmis kokemaan vaikka mitä! Itsellä tosin tätä rajoittaa hieman se, että tarvitsisin jonkun kaverin mukaan. Yksin en uskalla lähteä. Kunhan vain jostain löytäisin sen ihminen, joka kanssani elämännälän olisi valmis jakamaan, niin varmasti tehtäisiin vaikka mitä. Uudet kokemukset ovat parhaita!

Vaikka on ehkä kliseistä sanoa, että päivääkään en kokemuksistani pois vaihtaisi, niin totta se on. Neljä vuotta sitten en ehkä niin olisi vielä ajatellut, mutta nykyään oon ihan tyytyväinen kaikesta kokemastani. Eipä musta olisi tällaista ihmistä kasvanut ilman neljän seinän sisälle joutumista ja kolmen kuukauden visiittiä sairaalassa.