28.8. Maksapoli

 Niin se vuosi on taas vierähtänyt viime maksapolin vierailusta. Verikokeita toki on kyllä välissä otettu. Maksapuolella näköjään tuntuu nykyään pysyvän sama lääkäri, mikä on ihan kiva. Tuo paljon paremmin hoitoon edes jotain jatkuvuutta, kun joka kerta ei ole vastassa uusi lääkäri. Munuaispuolella meinaa vähän tämä ongelma olla.

Lääkäri tosiaan oli siis samainen kuin vuosi sitten. Hän oli myös selvästi ennen vastaanottoa lukenut viime kerran tekstin, sen verran hyvin muisti asioita viime kerran jutteluista.

Ensimmäinen kommentti liittyi jälleen kerran lasten hankintaan. Se on ilmeisesti sellainen juttu, johon saa tässä iässä vastailla joka paikassa. Toki ymmärrän, että asia halutaan ottaa puheeksi, koska se vaatii lääkemuutoksia ja lapsen hankkimisesta pitää tiedottaa hoitoyksikköä jo siinä vaiheessa, kun sitä vasta suunnitellaan. Silti itselle tulee ehkä hieman epämukava olo asiasta. Jotenkin se on joka kerta muistutus siitä, että tässä iässä pitäisi olla elämäntilanteessa, jossa lasten hankinta on ajankohtaista. 

Painosta lääkäri kyseli aika rutiininomaisesti ja siinä vaiheessa oli pakko myöntää, että koronakiloja on kyllä tullut eikä ihan vähääkään. Painan nyt saman verran kuin muutama vuosi siirron jälkeen. Silloin sain jollain tuntemattomalla keinolla painoa pois sellaiset 6-8kg ja siitä lähtien paino pysyi aika helposti samoissa lukemissa, vaikka ikinä en mitenkään kovin liikunnallinen ole ollut tai erikoisesti syömisiä seurannut. Nyt sitten ilmeisesti harrastusten pois jäänti ja stressi muuttuneista työkuvioista sai painon nousuun. Tällä hetkellä on kova yritys päästä taas takaisin vanhoihin lukemiin. Hieman ärsyttää, ettei itsellä ole mitään hajua siitä, miten se laihdutus onnistui silloin vuosia sitten. En voi siis käyttää nyt samaa keinoa. 

Labra-arvot olivat jälleen ok. Cya-pitoisuus hieman liian korkea, mutta Sandimmun-annostukseen ei onneksi lähdetty nyt koskemaan. Se vaatisi aina uusia verikokeita ja yleensä laskettu annos on kuitenkin aina jouduttu nostamaan takaisin samaan annokseen. Kihtikokeet olivat hieman viitealueiden yläpuolella, mutta koska mulla ei ole minkäänlaisia kihdin oireita, ei asiaa tarvitse noteerata sen kummemmin. Rasva-arvot olivat loistavat, mikä oli kyllä kiva kuulla tässä lihomiskriisin keskellä.

Lääkäri otti sitten itse puheeksi päänsäryn, josta kerroin hänelle jo vuosi sitten. Viime aikoina on ollut päänsäryn suhteen parempaa aikaa ja sen takia (tyhmästi) mietin, että en varmaan jaksa koko asiaa tuoda edes esiin. Nyt kun lääkäri kuitenkin asiasta kysyi, niin toki kerroin, että normaalit särkylääkkeet eivät vain meinaa toimia. Nimenomaan tämä lääkärihän mietti jo vuosi sitten migreenilääkkeen aloittamista. No, nyt se sitten aloitettiin. Lääkäri jäi vielä miettimään, minkä nimisen lääkkeen määrää, mutta reseptin tosiaan saan. Mielenkiinnolla lääkettä aion kokeilla, kun pääsärky seuraavan kerran iskee. Toivon todella, että se myös toimii.

Lopuksi sitten tuttuun tapaan mietittiin taas, kuinka hyvin kaikki on, ottaen huomioon lähtötilanteen. Tämä lääkäri haluaa joka kerta asiasta puhua, mutta mikäs siinä. Onhan se hienoa aina itsekin hetkeksi pysähtyä miettimään, kuinka onnekas sitä on kaiken suhteen. 

Potilaan rooli

Mä oon koko elämäni ollut potilaan roolissa. Oon aina ollut se, jota on tultu katsomaan sairaalaan ja jonka puolesta on oltu huolissaan. Oon tosi tottunut potilaan rooliin ja viihdyn siinä aika hyvin. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta tiedän, että pystyn kantamaan lähes kaiken, mitä omalle kohdalle tulee ja opin elämään niitten asioiden kanssa. En kuitenkaan pysty luottamaan siihen, että joku muu perheenjäsen kykenisi samaan ollessaan potilaana.

Muistan teini-ikäisenä, kun sisko joutui sairaalaan umpisuolen puhkeamisen vuoksi. Se oli mulle henkisesti todella raskasta, vaikka sisko oli hyvissä käsissä eikä mitään pahaa tapahtunut. Silti muistan autossa itkeneeni sitä tunnetta, kun sisko piti jättää yksin sairaalaan. Olin ihan varma, ettei hän pärjää siellä millään yötä.

Samat fiilikset on iskeneet päälle tänä viikonloppuna, kun oma isä sai täysin yllättäen TIA-kohtauksen. Onni oli kuitenkin matkassa eikä mitään peruuttamatonta tapahtunut. Syy saatiin selville ja parin sairaalassa vietetyn yön jälkeen isä pääsee kotiin. Tänään päästiin äitin kanssa vierailemaan sairaalassa. Koko se tunne oli täysin outo itselle. Yleensä jokainen reissu sairaalaan liittyy aina jollain tavalla muhun. Yhtäkkiä piti olla siinä sairaalasängyn vieressä istumassa. Koen, että se paikka on henkisesti paljon raskaampi.  Tunsin ihan hirvittävää voimattomuutta siitä, etten pysty tekemään mitään enkä pysty helpottamaan toisen oloa. Toisaalta huomasin myös sen, kuinka raskasta siinä sairaalasängyn vierellä on istuminen pelkästään fyysisesti. Nostan vielä enemmän siis hattua vanhemmille ja siskolle, jotka sitä teki kymmenen vuotta sitten kolmen kuukauden ajan joka päivä.

Osa itsestä on kolmekymmentä vuotta kestäneessä potilaan roolissa tottunut ehkä myös siihen, että mä olen se, jota lohdutetaan ja kannustetaan jatkamaan. Kuten sanoin edellä, pystyn potilaan roolissa ottamaan paljon enemmän vastaan. Isää sairaalangyllä katsellessa tuntui lähinnä siltä, että hän saa lohduttaa mua, koska välillä oli sellainen olo, että murenen siihen paikkaan ihan täysin. Ihan hirveä tunne, koska en tietenkään halua aiheuttaa omalla käytöksellä toiselle huolta, kun sitä on jo ihan tarpeeksi omasta takaa. Niinpä jatkossakin oon paljon mielummin itse se, joka siinä sairaalasängyllä makaa. Se rooli on mulle tuttu ja sen jutun osaan.