Ennen siirto kärsin tosi harvoin päänsärystä. Oikeastaan vaan silloin, kun olin itkeny tosi paljon. Viime syksystä asti päänsärkyä on kuitenkin alkanu olla melko paljon. Pahin tilanne oli joululomalla, jolloin kärsin joka viikko aika pahasta päänsärystä. Ja sen jälkeen päänsärkyä on nykyään noin 1-2 kertaa kuukaudessa. Pahinta kaikessa on se, että nykyinen päänsärky on aika voimakasta.
Ennen siirtoa en lähes koskaan ottanu minkäänlaista kipulääkettä särkyyn, mutta nyt on aika usein vaan ihan pakko. Muuten päivästä ei tuu yhtään mitään ja kipu vie koko keskittymiskyvyn. Ja mähän en siis mielellään minkäänlaisia kipulääkkeitä sais syödä, joten tilanne on aika ongelmallinen. Aluks käytinkin Tramalia (sitä lääkäri mulle on määränny kipuun), mutta se ei kyllä tehoa päänsärkyyn yhtään. Juttelin asiasta sitten munuaislääkärin kanssa ja pitkin hampain se anto mun Buranaa käyttää, kunhan se ei oo useemmin kuin kerran kuukaudessa. (Tästä on kyllä tullu vähän lipsuttua..)
Edelleen yritän olla mahdollisimman pitkään ilman lääkettä. Vasta, kun särky alkaa oikeesti haitata, niin otan lääkkeen. Esim. eilen mulla oli koko päivän päänsärkyä. Se oli kuitenkin sen verran lievää, että sinnittelin ilman helpotusta. Ja yön aikana kipu sitten katosikin. Yleensä kipu katoaa myös, kun keskittyy tekeen jotain. Kerran menin kouluun aikamoisessa säryssä, mutta tunnin aikana se katos.
Tää on melko inhottavaa. Kai siirrolla on jotain tekemistä tän kanssa.. Ja ilmeisesti tää tulee olemaan lopun ikää ongelma, joten täytyy vaan purra hammasta ja kestää. Munuaislääkäri sano, että jos päänsärkyä alkaa esiintyä useemman kerran kuukaudessa, niin siitä täytyy sitten neuvotella ja kattella mitä tehdään. Saa siis nähdä, mitä tästä vielä seuraa.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Potilastiedote tutkimukseen osallistuvalle
"Hyvä potilas
Pyydämme Teitä osallistumaan tutkimukseen, jossa pyritään selvittämään samanaikaisen maksa- ja munuaissiirron tulokset Suomessa.
Tutkimukseen otetaan potilaita, joilla on siirretty samanaikaisesti sekä maksa että munuainen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää siirtomunuaisen toiminta sekä mahdollinen omien munuaisten jäljellä oleva toiminta. Kaikille tutkimusryhmään osallistuville potilaille tehdään varsinaisten rutiinitutkimusten lisäksi munuaisten gammakuvaus siirrännäismunuaisen sekä omien munuaisten toiminnan määrittämiseksi."
Tollanen lappunen kolahti postiluukusta ehkä noin kuukausi sitten. Kai sitä on pakko osallistua. Se tietää kyllä useamman päivän sairaalassa makaamista, mutta kai sen nyt kestää. Ja siinä menee sitten kahden vuoden kontrolli samalla. Ja onhan noista tutkimuksista varmasti hyötyä myös itelle.
Että tällasta. Sen ihmeempää ei nyt terveysrintamalla kuulu. Pikkasen pitäis petrata lääkkeiden kanssa, että muistaa ne ajallaan ottaa. Varsinkin aamuisin sitä meinaa aina nukkua ottoajan ohi. Mutta muuten kaikki on mainiosti. :)
Pyydämme Teitä osallistumaan tutkimukseen, jossa pyritään selvittämään samanaikaisen maksa- ja munuaissiirron tulokset Suomessa.
Tutkimukseen otetaan potilaita, joilla on siirretty samanaikaisesti sekä maksa että munuainen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää siirtomunuaisen toiminta sekä mahdollinen omien munuaisten jäljellä oleva toiminta. Kaikille tutkimusryhmään osallistuville potilaille tehdään varsinaisten rutiinitutkimusten lisäksi munuaisten gammakuvaus siirrännäismunuaisen sekä omien munuaisten toiminnan määrittämiseksi."
Tollanen lappunen kolahti postiluukusta ehkä noin kuukausi sitten. Kai sitä on pakko osallistua. Se tietää kyllä useamman päivän sairaalassa makaamista, mutta kai sen nyt kestää. Ja siinä menee sitten kahden vuoden kontrolli samalla. Ja onhan noista tutkimuksista varmasti hyötyä myös itelle.
Että tällasta. Sen ihmeempää ei nyt terveysrintamalla kuulu. Pikkasen pitäis petrata lääkkeiden kanssa, että muistaa ne ajallaan ottaa. Varsinkin aamuisin sitä meinaa aina nukkua ottoajan ohi. Mutta muuten kaikki on mainiosti. :)
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Ulkonäköpohdintaa
Ennen siirtoa pidin itteäni sellasena ihan semihyvännäkösenä. Kasvoista siis. Jonkin verran kehujakin omasta ulkonäöstä tuli joskus ulkopuolisilta, mikä oli tietenkin aina mukavaa.
Siirron jälkeen meni jonkin aikaa ennen kuin kortisoni alko näkyä naamassa. Kirralla peilistä katteli vielä ihan tutun näköset kasvot, mutta Taysiin siirtyessä tapahtu sitten muutos ja kortisoni alko näkyä tosi vahvasti kasvoissa.
Sairaalassa oman ulkonäön pysty vielä jotenkin hyväksymään eikä sitä ihan hirveesti jaksanu miettiä. Kotiin päästessä peilejä olikin kuitenkin yhtäkkiä edessä paljon enemmän ja niistä oli pakko kattella itteensä. Se oli ihan hirveetä. Alitajunassa ajatus ulkonäöstä vaivasi koko ajan ja mm. ohjelmia kattellessani ohjelmia telkkarista, huomasin ajattelevani vain ihmisten ulkonäköä ja sitä kuinka kauniita ne on.
Pikku hiljaa lisähapesta ja kortisonista alko päästä eroon. Siskon yo-juhlissa olin ensimmäisen kerran kunnolla ihmisten ilmoilla uusien kasvojeni kanssa. Kortisoniturvotus näky edelleen, mutta muistan kuitenkin aamulla peilistäni kattoessa ajatteelleeni, että näytän ihan ok:lta. Valokuvat kuitenkin kerto ihan muuta ja masensi kyllä aika täysin. Sen jälkeen meni todella pitkään ennen kuin kehtasin ottaa itestäni kuvia Facebookkiin. Muutenkin välttelin parhaani mukaan valokuvia, sillä pelkäsin niin paljon, että miltä näytän.
Elokuussa kortisoni lopetettiin kokonaan. Odotin todella paljon, että kasvot palautuis täysin ennalleen, mutta niin ei koskaan käyny. Syynä on kyllä varmasti myös painon nousu, sillä ennen siirtoa olin niin hoikassa kunnossa.
Koulu alkoi ja se olikin yllättävän paha paikka. Nyt vasta tajuan, kuinka alhaalla mun itsetuntoni silloin oli. Muistan kuinka meijän piti esitellä itemme keskellä piiriä. Ajattelin sillon vain, että noi kaikki muut varmaan ajattelee, että onpa tosi ruma tyttö. Meni tosi pitkään ennen kuin pääsin eroon siitä ajatuksesta, että kaikki kauhistelis mun ulkonäköä.
Opettajia varten piti ottaa kasvokuvat ja se oli ihan hirvee tilanne. En missään nimessä halunnu nähdä omaa kuvaani, sillä olin ihan varma, että siitä tuli aivan karmee.
Nyt menee jo vähän paremmin. Peilistä kattoo aina välillä ihan kauniit kasvot eikä ulkonäkö mietytyä enää niin paljon. Vaikka kyllä edelleen huomaan koulussa kattelevani itteeni peilistä todella kriittisesti ja miettiväni kauhuissani, että noinko rumalta mä oikeasti näytän. Mutta seuraavassa hetkessä voin taas ajatella ihan toisinpäin. Kotona meen edelleen väkisin peilin eteen ja kattelen, että näytänkö tarpeeks hyvältä. Uusia ihmisiä tavatessa mietin aina, että mitäköhän ne miettii mun ulkonäöstä.
Toivoisin, että pääsisin näistä ajatuksista kokonaan eroon. On jotenkin tosi kuluttavaa miettiä niin hirveen paljon omaa ulkonäköä. Tuskinpa kukaan ulkopuolinen ajattelee musta mitään ihmeellistä. En oo ruma, mutta en myöskään erityisen kaunis.
Olipa avautuminen. :D Piti vaan päästä kertoon niistä muutoksista, joita lääkitys voi aiheuttaa ja kuinka paljon ne voi vaikuttaa omaan itsetuntoon.
Siirron jälkeen meni jonkin aikaa ennen kuin kortisoni alko näkyä naamassa. Kirralla peilistä katteli vielä ihan tutun näköset kasvot, mutta Taysiin siirtyessä tapahtu sitten muutos ja kortisoni alko näkyä tosi vahvasti kasvoissa.
Sairaalassa oman ulkonäön pysty vielä jotenkin hyväksymään eikä sitä ihan hirveesti jaksanu miettiä. Kotiin päästessä peilejä olikin kuitenkin yhtäkkiä edessä paljon enemmän ja niistä oli pakko kattella itteensä. Se oli ihan hirveetä. Alitajunassa ajatus ulkonäöstä vaivasi koko ajan ja mm. ohjelmia kattellessani ohjelmia telkkarista, huomasin ajattelevani vain ihmisten ulkonäköä ja sitä kuinka kauniita ne on.
Pikku hiljaa lisähapesta ja kortisonista alko päästä eroon. Siskon yo-juhlissa olin ensimmäisen kerran kunnolla ihmisten ilmoilla uusien kasvojeni kanssa. Kortisoniturvotus näky edelleen, mutta muistan kuitenkin aamulla peilistäni kattoessa ajatteelleeni, että näytän ihan ok:lta. Valokuvat kuitenkin kerto ihan muuta ja masensi kyllä aika täysin. Sen jälkeen meni todella pitkään ennen kuin kehtasin ottaa itestäni kuvia Facebookkiin. Muutenkin välttelin parhaani mukaan valokuvia, sillä pelkäsin niin paljon, että miltä näytän.
Elokuussa kortisoni lopetettiin kokonaan. Odotin todella paljon, että kasvot palautuis täysin ennalleen, mutta niin ei koskaan käyny. Syynä on kyllä varmasti myös painon nousu, sillä ennen siirtoa olin niin hoikassa kunnossa.
Koulu alkoi ja se olikin yllättävän paha paikka. Nyt vasta tajuan, kuinka alhaalla mun itsetuntoni silloin oli. Muistan kuinka meijän piti esitellä itemme keskellä piiriä. Ajattelin sillon vain, että noi kaikki muut varmaan ajattelee, että onpa tosi ruma tyttö. Meni tosi pitkään ennen kuin pääsin eroon siitä ajatuksesta, että kaikki kauhistelis mun ulkonäköä.
Opettajia varten piti ottaa kasvokuvat ja se oli ihan hirvee tilanne. En missään nimessä halunnu nähdä omaa kuvaani, sillä olin ihan varma, että siitä tuli aivan karmee.
Nyt menee jo vähän paremmin. Peilistä kattoo aina välillä ihan kauniit kasvot eikä ulkonäkö mietytyä enää niin paljon. Vaikka kyllä edelleen huomaan koulussa kattelevani itteeni peilistä todella kriittisesti ja miettiväni kauhuissani, että noinko rumalta mä oikeasti näytän. Mutta seuraavassa hetkessä voin taas ajatella ihan toisinpäin. Kotona meen edelleen väkisin peilin eteen ja kattelen, että näytänkö tarpeeks hyvältä. Uusia ihmisiä tavatessa mietin aina, että mitäköhän ne miettii mun ulkonäöstä.
Toivoisin, että pääsisin näistä ajatuksista kokonaan eroon. On jotenkin tosi kuluttavaa miettiä niin hirveen paljon omaa ulkonäköä. Tuskinpa kukaan ulkopuolinen ajattelee musta mitään ihmeellistä. En oo ruma, mutta en myöskään erityisen kaunis.
Olipa avautuminen. :D Piti vaan päästä kertoon niistä muutoksista, joita lääkitys voi aiheuttaa ja kuinka paljon ne voi vaikuttaa omaan itsetuntoon.
perjantai 13. huhtikuuta 2012
12.4. Munuaispoli
Se oli eilen sitten taas käynti munuaispolilla. Niitten käyntien väli on 3kk. Ei kyllä tarttis mun mielestä olla niin tiheesti, mutta minkäs teet.
Lääkäri oli tapansa mukaan myöhässä, tällä kertaa puoli tuntia. Hieman siinä ketutti istuskella ja odotella, varsinkin kun aika sattu just koulupäivälle eikä sitä saanu vaihdettua.
Mitään ihmeempää ei tapahtunu. Kaikki arvot on oikein mainiot. :) Alendronaattia eli osteoporoosilääkettä vähennettiin hiukan, sillä se kuulemma ei tee kovin hyvää munuaisille. Luuntiheysmittaus pitäis tehdä, mutta kukaan lääkäri ei vaan ota sitä asiakseen. Cellceptistä eli yhdestä hyljinnänestolääkkeestä sain uuden reseptin, jossa on nyt vaihtokielto. Apteekissa se vaihdettiin viimeks halvempaan. Onneks otin vaan kuukauden annoksen sillon.
Nyt muistin myös vihdoin kysyä särkylääkkeistä. Oon miettiny, että saanko ottaa Panadolia vai Buranaa. No, lääkäri totes siihen, että he munuaispuolella suosittelevat Panadolia, mutta maksapuolella ollaan Buranan kannalla. Lopulta sain kuitenkin luvan ottaa tarvittaessa Buranaa. Hyvä niin, sillä Tramal ei auta päänsärkyyn (jota mulla on nykyään aika usein) ja lisäks se on kolmiolääke.
Käynnistä jäi ihan hyvä mieli ja kerrankin tuntu, että siitä oli jotain hyötyä. Seuraavan kerran sitten heinäkuussa, just ennen kuin meen Helsinkiin kaksvuotiskontrolliin. :)
Lääkäri oli tapansa mukaan myöhässä, tällä kertaa puoli tuntia. Hieman siinä ketutti istuskella ja odotella, varsinkin kun aika sattu just koulupäivälle eikä sitä saanu vaihdettua.
Mitään ihmeempää ei tapahtunu. Kaikki arvot on oikein mainiot. :) Alendronaattia eli osteoporoosilääkettä vähennettiin hiukan, sillä se kuulemma ei tee kovin hyvää munuaisille. Luuntiheysmittaus pitäis tehdä, mutta kukaan lääkäri ei vaan ota sitä asiakseen. Cellceptistä eli yhdestä hyljinnänestolääkkeestä sain uuden reseptin, jossa on nyt vaihtokielto. Apteekissa se vaihdettiin viimeks halvempaan. Onneks otin vaan kuukauden annoksen sillon.
Nyt muistin myös vihdoin kysyä särkylääkkeistä. Oon miettiny, että saanko ottaa Panadolia vai Buranaa. No, lääkäri totes siihen, että he munuaispuolella suosittelevat Panadolia, mutta maksapuolella ollaan Buranan kannalla. Lopulta sain kuitenkin luvan ottaa tarvittaessa Buranaa. Hyvä niin, sillä Tramal ei auta päänsärkyyn (jota mulla on nykyään aika usein) ja lisäks se on kolmiolääke.
Käynnistä jäi ihan hyvä mieli ja kerrankin tuntu, että siitä oli jotain hyötyä. Seuraavan kerran sitten heinäkuussa, just ennen kuin meen Helsinkiin kaksvuotiskontrolliin. :)
torstai 12. huhtikuuta 2012
Menneisyyttä
Meillä on koulussa menossa lasten ja nuorten terveyden edistäminen-jakso ja sen myötä on tullu oma lapsuus mieleen. Niinpä tänään kyselin taas kerran vanhemmilta jotain juttuja omasta vauvaiästä.
Mun syntymä on varmasti ollu aika shokki vanhemmille, joilla ei ennestään oo yhtään lasta. Mut on viety heti synnytyksen jälkeen pois enkä päässy äitin syliin. Ensimmäiset kuukaudet menikin tiukasti sairaalassa. Äiti muistaa ajan tosi ahdistavana. Sairaalahuoneet oli synkkiä ja viereiset potilaat vielä huonommassa kunnossa kuin minä.
Mun diagnoosi on varmistunu noin vuoden iässä. Silloin äitille ja iskälle myös pamautettiin tieto Polykystisesta munuaissairaudesta aika tavalla. Äiti on monta kertaa kertonu, kuinka iskä oli työmatkalla ja hän oli ite kotona. Postissa tuli sitten kirje sairaalasta, jossa oli kopioita jostain ikivanhasta kirjasta. Niissä kerrottiin, että mun sairautta sairastavat lapset kuolee aina 3 kuukauden iässä. Ite olin siis sillon jo vuosikas ja äiti on kertonu kuinka sen jälkeen hän vaan kauhuissaan ajatteli, että pitääkö tässä nyt alkaa odottaa mun kuolemaa. Jopa nukkumaan meneminen oli vaikeeta, kun mielessä pyöri vain, että kuolenko mä nyt tänä yönä.
Vaikka mun sairaus on perinnöllinen, iskä ja äiti päätti kuitenkin rohkeasti yrittää toista lasta. Kerran ultraäänessä kuitenkin näky, että tulevan lapsenkin munuaisissa on rakkuloita eli sama tauti kuin mulla. Lääkäri oli todennut asian jopa melko hilpeään sävyyn. Onneksi paikalla oli sentään järkevä hoitaja, joka totes vanhemmille, että näitä asioita ei yhden lääkärin silmin todeta. Ja toisessa ultrassa paljastukin, että siskon munuaisissa ei oo mitään vikaa. Jos ois ollu, niin se ois sitten ollu abortin paikka. Mutta nyt mulla on onneks ihana terve pikkusisko, joka tosin saattaa olla tän sairauden kantaja.
Omat muistot lapsuudesta on kuitenkin tosi hyvät eikä sairaus varjosta niitä millään tavalla. En pienenä ikinä ihmetelly sairaalakäyntejä tai muita juttuja. Ne vaan oli osa mun elämää. Samoin kaikki lääkkeet on aina syöny kiltisti ja oppinu siihen, että ne pitää ottaa. Ei niitäkään lapsena koskaan tullu mietittyä. Oon siis onneks saanu elää tosi onnellisen lapsuuden ja kaikki ongelmat alko vasta aikuisiän kynnyksellä. :) Mutta niinhän se onkin, että mun tautini on ollu tosi lievä. Yleensä tätä sairautta sairastavat joutu elinsiirtoon jo ennen kouluikää. Mä selvisin parikymppiseks. :)
Jotenkin näitä juttuja kuunnellessa meinaa tulla huono omatunto. Minkälaista huolta ja surua sitä onkaan aiheuttanu vanhemmille. Molemmat, sekä iskä että äiti, toteskin, että ensimmäinen vuosi mun kanssa menikin aika sumussa. Mutta enhän mä millään tavalla oo mihinkään syyllinen enkä voi asialle yhtään mitään. Tiedän, että tuun olemaan koko ikäni varsinkin äitille ainainen huolenaihe, mutta toivottavasti oon tuonu myös paljon iloa vanhempien elämään.
Mun syntymä on varmasti ollu aika shokki vanhemmille, joilla ei ennestään oo yhtään lasta. Mut on viety heti synnytyksen jälkeen pois enkä päässy äitin syliin. Ensimmäiset kuukaudet menikin tiukasti sairaalassa. Äiti muistaa ajan tosi ahdistavana. Sairaalahuoneet oli synkkiä ja viereiset potilaat vielä huonommassa kunnossa kuin minä.
Mun diagnoosi on varmistunu noin vuoden iässä. Silloin äitille ja iskälle myös pamautettiin tieto Polykystisesta munuaissairaudesta aika tavalla. Äiti on monta kertaa kertonu, kuinka iskä oli työmatkalla ja hän oli ite kotona. Postissa tuli sitten kirje sairaalasta, jossa oli kopioita jostain ikivanhasta kirjasta. Niissä kerrottiin, että mun sairautta sairastavat lapset kuolee aina 3 kuukauden iässä. Ite olin siis sillon jo vuosikas ja äiti on kertonu kuinka sen jälkeen hän vaan kauhuissaan ajatteli, että pitääkö tässä nyt alkaa odottaa mun kuolemaa. Jopa nukkumaan meneminen oli vaikeeta, kun mielessä pyöri vain, että kuolenko mä nyt tänä yönä.
Vaikka mun sairaus on perinnöllinen, iskä ja äiti päätti kuitenkin rohkeasti yrittää toista lasta. Kerran ultraäänessä kuitenkin näky, että tulevan lapsenkin munuaisissa on rakkuloita eli sama tauti kuin mulla. Lääkäri oli todennut asian jopa melko hilpeään sävyyn. Onneksi paikalla oli sentään järkevä hoitaja, joka totes vanhemmille, että näitä asioita ei yhden lääkärin silmin todeta. Ja toisessa ultrassa paljastukin, että siskon munuaisissa ei oo mitään vikaa. Jos ois ollu, niin se ois sitten ollu abortin paikka. Mutta nyt mulla on onneks ihana terve pikkusisko, joka tosin saattaa olla tän sairauden kantaja.
Omat muistot lapsuudesta on kuitenkin tosi hyvät eikä sairaus varjosta niitä millään tavalla. En pienenä ikinä ihmetelly sairaalakäyntejä tai muita juttuja. Ne vaan oli osa mun elämää. Samoin kaikki lääkkeet on aina syöny kiltisti ja oppinu siihen, että ne pitää ottaa. Ei niitäkään lapsena koskaan tullu mietittyä. Oon siis onneks saanu elää tosi onnellisen lapsuuden ja kaikki ongelmat alko vasta aikuisiän kynnyksellä. :) Mutta niinhän se onkin, että mun tautini on ollu tosi lievä. Yleensä tätä sairautta sairastavat joutu elinsiirtoon jo ennen kouluikää. Mä selvisin parikymppiseks. :)
Jotenkin näitä juttuja kuunnellessa meinaa tulla huono omatunto. Minkälaista huolta ja surua sitä onkaan aiheuttanu vanhemmille. Molemmat, sekä iskä että äiti, toteskin, että ensimmäinen vuosi mun kanssa menikin aika sumussa. Mutta enhän mä millään tavalla oo mihinkään syyllinen enkä voi asialle yhtään mitään. Tiedän, että tuun olemaan koko ikäni varsinkin äitille ainainen huolenaihe, mutta toivottavasti oon tuonu myös paljon iloa vanhempien elämään.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Onnellinen ihminen
Kun katon mun elämääni kolme vuotta taaksepäin, en voi sanoa olleeni kovinkaan onnellinen. Toki kaiken vaikeen keskelle on myös sattunu niitä kivoja hetkiä. Muistan mm. kuinka siirron jälkeen teholta pois pääsy oli jotain aivan mieletöntä. Se tunne, kun tuntu, että taivas vaan on rajana toipumisessa. Aika äkkiä onnellisuus kuitenkin hävisi, kun kaikki ei mennykään niin hienosti.
Toinen mieleen jäänyt onnellisuuden kokeminen kaiken sen harmauden keskellä oli, kun Taysissa sain vaihtaa yksinhuoneeseen. Jotenkin se ilta on jääny mieleen tosi mukavana, kun äitin ja siskon kanssa saatiin ihan rauhassa jutella ilman minkäänlaista melua. Ja sisko toi mulle sillon suklaarusinoita. :D
Pieniä onnenhetkiä on siis kyllä matkan varrelle mahtunu, mutta missään vaiheessa en oo tuntenu olevani kunnolla onnellinen. Aina on joku juttu painanu mieltä. Vielä viime syksynäkin tuntu, että terveysongelmia riittä yhä, vaikka lisähapesta olinkin jo päässy eroon ja opiskelu oli taas alkanu. Sillon mietin, että voinkohan koskaan enää olla oikeesti onnellinen ilman minkäänlaisia huolia.
Mutta nyt se aika on vihdoin tullu! Jotenkin tänään se valkeni ihan mahtavan viikonlopun jälkeen. Terveysasiat on vihdoin reilassa, mulla on uusia ihania kavereita, koulussa on mukavaa ja voin pitkästä aikaa elää ihan täysillä. Tottakai stressiä ja pientä huolta aiheuttaa mm. koulujutut, mutta niistä en enää viitti sen suuremmin valittaa kaiken tän sairastelun jälkeen.
Että mulla menee siis tosi hyvin ja oon tosi onnellinen! :)
Toinen mieleen jäänyt onnellisuuden kokeminen kaiken sen harmauden keskellä oli, kun Taysissa sain vaihtaa yksinhuoneeseen. Jotenkin se ilta on jääny mieleen tosi mukavana, kun äitin ja siskon kanssa saatiin ihan rauhassa jutella ilman minkäänlaista melua. Ja sisko toi mulle sillon suklaarusinoita. :D
Pieniä onnenhetkiä on siis kyllä matkan varrelle mahtunu, mutta missään vaiheessa en oo tuntenu olevani kunnolla onnellinen. Aina on joku juttu painanu mieltä. Vielä viime syksynäkin tuntu, että terveysongelmia riittä yhä, vaikka lisähapesta olinkin jo päässy eroon ja opiskelu oli taas alkanu. Sillon mietin, että voinkohan koskaan enää olla oikeesti onnellinen ilman minkäänlaisia huolia.
Mutta nyt se aika on vihdoin tullu! Jotenkin tänään se valkeni ihan mahtavan viikonlopun jälkeen. Terveysasiat on vihdoin reilassa, mulla on uusia ihania kavereita, koulussa on mukavaa ja voin pitkästä aikaa elää ihan täysillä. Tottakai stressiä ja pientä huolta aiheuttaa mm. koulujutut, mutta niistä en enää viitti sen suuremmin valittaa kaiken tän sairastelun jälkeen.
Että mulla menee siis tosi hyvin ja oon tosi onnellinen! :)
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Neljä asiaa, jotka opin sairaalassa
Terveysrintamalla ei tällä hetkellä tapahdu mitään ihmeellistä, joten ajattelin sitten kertoa vähän kevyttä juttua tähän väliin. Sairaalassahan vietin 3 kuukautta siirron jälkeen ja sinä aikana oppi muutaman asian.
1. Opin käyttämään korvatulppia - Ennen siirtoa asuin opiskelija-asuntolassa, jossa oli tosi meluista. Yritin sillon nukkua korvatulppien kanssa, mutta ei siitä tullu mitään. Kirurgisessa sairaalassa tuli sitten eteen tilanne, jossa piti nukkua samassa huoneessa neljän mummon kanssa ja siellä kyllä tuli korvatulpille käyttöä. Siinä niitä sitten oppi käyttämään ja siitä on apua tänäkin päivänä. Asun nyt sellaisessa kerrostalossa, jossa seinät on aika paperia ja öisin voi kuulua jos minkälaista meteliä. Niinpä korvatulpat tulee tosi tarpeeseen.
2. Opin puristamaan teepussin kuivaksi - Sairaalassa join joka ilta teetä. Ensin annoin siskon aina puristaa teepussin kuivaksi, mutta jossain vaiheessa päätin opetella tekemään sen ite. On muuten hyvä taito osata! :D
3. Opin syömään parsakaalia ja pinaattikeittoa - Ennen vihasin pinaattikeittoa ja vaivoin sain sitä syötyä koulussa. Parsakaalistakaan en oo koskaan tykänny. Osastolla tuli kuitenkin kerran sitten pinaattikeittoa vastaan ja ensimmäinen reaktio oli yäk. Äiti kuitenkin vakuutti sen maistuvan hyvältä. Ja niinhän se sitten maistukin. Sen jälkeen on kotonakin tullu pinaattikeittoa syötyä ja hyvää on. Parsakaalia taas oli tosi usein ruuan lisäkkeenä ja siihenkin sitten tottui. Nykyään tykkään siitäkin.
4. Opin olemaan sairaalassa - Ennen siirtoa pisin aika sairaalassa mulla oli viikko. Vietin sen kesällä 2006, kun kärsin antibioottiripulista. Se oli ihan kauheeta aikaa. Olin just siirtyny lastenosastolta aikuisten puolelle ja jouduin olemaan mummojen kanssa samassa huoneessa. Ne meni joka ilta yheksältä nukkumaan ja kuorsas oikein urakalla. Mulla oli ihan hirvee koti-ikävä ja joka ilta itkin itteni uneen. Sen jälkeen jäi tosi pahat traumat sairaalasta. Ennen siirtoa jouduin käymään kokeissa sairaalassa ja taas siellä vierähti melkein viikko. Kyllä siinä sillonkin kyyneliä vierähti.
Siirron jälkeen sairaalassaoloon alko kuitenkin pikku hiljaa tottua. Päivät kulu, välillä oli ihan mukavaa ja välillä iski tosi kova epätoivo. Kirurgisessa sairaalassa oli ihan mukava olla, kun se ei ollut ollenkaan sairaalaimainen. Taysissakin alkoi viihtyä, ainakin sen jälkeen kun sai ihan oman huoneen. Ja niiden 3 kuukauden aikana sairaalatraumat kyllä katos tehokkaasti. Enää ei hirvitä, vaikka sairaalassa joskus pitääkin viettää yö tai pari, kun ennen se tuntui ihan maailmanlopulta.
1. Opin käyttämään korvatulppia - Ennen siirtoa asuin opiskelija-asuntolassa, jossa oli tosi meluista. Yritin sillon nukkua korvatulppien kanssa, mutta ei siitä tullu mitään. Kirurgisessa sairaalassa tuli sitten eteen tilanne, jossa piti nukkua samassa huoneessa neljän mummon kanssa ja siellä kyllä tuli korvatulpille käyttöä. Siinä niitä sitten oppi käyttämään ja siitä on apua tänäkin päivänä. Asun nyt sellaisessa kerrostalossa, jossa seinät on aika paperia ja öisin voi kuulua jos minkälaista meteliä. Niinpä korvatulpat tulee tosi tarpeeseen.
2. Opin puristamaan teepussin kuivaksi - Sairaalassa join joka ilta teetä. Ensin annoin siskon aina puristaa teepussin kuivaksi, mutta jossain vaiheessa päätin opetella tekemään sen ite. On muuten hyvä taito osata! :D
3. Opin syömään parsakaalia ja pinaattikeittoa - Ennen vihasin pinaattikeittoa ja vaivoin sain sitä syötyä koulussa. Parsakaalistakaan en oo koskaan tykänny. Osastolla tuli kuitenkin kerran sitten pinaattikeittoa vastaan ja ensimmäinen reaktio oli yäk. Äiti kuitenkin vakuutti sen maistuvan hyvältä. Ja niinhän se sitten maistukin. Sen jälkeen on kotonakin tullu pinaattikeittoa syötyä ja hyvää on. Parsakaalia taas oli tosi usein ruuan lisäkkeenä ja siihenkin sitten tottui. Nykyään tykkään siitäkin.
4. Opin olemaan sairaalassa - Ennen siirtoa pisin aika sairaalassa mulla oli viikko. Vietin sen kesällä 2006, kun kärsin antibioottiripulista. Se oli ihan kauheeta aikaa. Olin just siirtyny lastenosastolta aikuisten puolelle ja jouduin olemaan mummojen kanssa samassa huoneessa. Ne meni joka ilta yheksältä nukkumaan ja kuorsas oikein urakalla. Mulla oli ihan hirvee koti-ikävä ja joka ilta itkin itteni uneen. Sen jälkeen jäi tosi pahat traumat sairaalasta. Ennen siirtoa jouduin käymään kokeissa sairaalassa ja taas siellä vierähti melkein viikko. Kyllä siinä sillonkin kyyneliä vierähti.
Siirron jälkeen sairaalassaoloon alko kuitenkin pikku hiljaa tottua. Päivät kulu, välillä oli ihan mukavaa ja välillä iski tosi kova epätoivo. Kirurgisessa sairaalassa oli ihan mukava olla, kun se ei ollut ollenkaan sairaalaimainen. Taysissakin alkoi viihtyä, ainakin sen jälkeen kun sai ihan oman huoneen. Ja niiden 3 kuukauden aikana sairaalatraumat kyllä katos tehokkaasti. Enää ei hirvitä, vaikka sairaalassa joskus pitääkin viettää yö tai pari, kun ennen se tuntui ihan maailmanlopulta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)