Ulkonäköpohdintaa

Ennen siirtoa pidin itteäni sellasena ihan semihyvännäkösenä. Kasvoista siis. Jonkin verran kehujakin omasta ulkonäöstä tuli joskus ulkopuolisilta, mikä oli tietenkin aina mukavaa.

Siirron jälkeen meni jonkin aikaa ennen kuin kortisoni alko näkyä naamassa. Kirralla peilistä katteli vielä ihan tutun näköset kasvot, mutta Taysiin siirtyessä tapahtu sitten muutos ja kortisoni alko näkyä tosi vahvasti kasvoissa.

Sairaalassa oman ulkonäön pysty vielä jotenkin hyväksymään eikä sitä ihan hirveesti jaksanu miettiä. Kotiin päästessä peilejä olikin kuitenkin yhtäkkiä edessä paljon enemmän ja niistä oli pakko kattella itteensä. Se oli ihan hirveetä. Alitajunassa ajatus ulkonäöstä vaivasi koko ajan ja mm. ohjelmia kattellessani ohjelmia telkkarista, huomasin ajattelevani vain ihmisten ulkonäköä ja sitä kuinka kauniita ne on.

Pikku hiljaa lisähapesta ja kortisonista alko päästä eroon. Siskon yo-juhlissa olin ensimmäisen kerran kunnolla ihmisten ilmoilla uusien kasvojeni kanssa. Kortisoniturvotus näky edelleen, mutta muistan kuitenkin aamulla peilistäni kattoessa ajatteelleeni, että näytän ihan ok:lta. Valokuvat kuitenkin kerto ihan muuta ja masensi kyllä aika täysin. Sen jälkeen meni todella pitkään ennen kuin kehtasin ottaa itestäni kuvia Facebookkiin. Muutenkin välttelin parhaani mukaan valokuvia, sillä pelkäsin niin paljon, että miltä näytän.

Elokuussa kortisoni lopetettiin kokonaan. Odotin todella paljon, että kasvot palautuis täysin ennalleen, mutta niin ei koskaan käyny. Syynä on kyllä varmasti myös painon nousu, sillä ennen siirtoa olin niin hoikassa kunnossa.
Koulu alkoi ja se olikin yllättävän paha paikka. Nyt vasta tajuan, kuinka alhaalla mun itsetuntoni silloin oli. Muistan kuinka meijän piti esitellä itemme keskellä piiriä. Ajattelin sillon vain, että noi kaikki muut varmaan ajattelee, että onpa tosi ruma tyttö. Meni tosi pitkään ennen kuin pääsin eroon siitä ajatuksesta, että kaikki kauhistelis mun ulkonäköä.
Opettajia varten piti ottaa kasvokuvat ja se oli ihan hirvee tilanne. En missään nimessä halunnu nähdä omaa kuvaani, sillä olin ihan varma, että siitä tuli aivan karmee.

Nyt menee jo vähän paremmin. Peilistä kattoo aina välillä ihan kauniit kasvot eikä ulkonäkö mietytyä enää niin paljon. Vaikka kyllä edelleen huomaan koulussa kattelevani itteeni peilistä todella kriittisesti ja miettiväni kauhuissani, että noinko rumalta mä oikeasti näytän. Mutta seuraavassa hetkessä voin taas ajatella ihan toisinpäin. Kotona meen edelleen väkisin peilin eteen ja kattelen, että näytänkö tarpeeks hyvältä. Uusia ihmisiä tavatessa mietin aina, että mitäköhän ne miettii mun ulkonäöstä.

Toivoisin, että pääsisin näistä ajatuksista kokonaan eroon. On jotenkin tosi kuluttavaa miettiä niin hirveen paljon omaa ulkonäköä. Tuskinpa kukaan ulkopuolinen ajattelee musta mitään ihmeellistä. En oo ruma, mutta en myöskään erityisen kaunis.

Olipa avautuminen. :D Piti vaan päästä kertoon niistä muutoksista, joita lääkitys voi aiheuttaa ja kuinka paljon ne voi vaikuttaa omaan itsetuntoon.