Neljä vuotta

Näköjään neljä vuotta on se rajapyykki, jolloin elinsiirron vuosipäivä ei tuo kyyneleitä enää silmiin. Oikeastaan en koko päivää muistanut kuin vasta pari vuorokautta sitten. Viime yön vietin yövuorossa ja muutaman kerran kelloa vilkaisin ja mietin, mitä neljä vuotta siihen aikaan tapahtui. Sen enempää vuosien takaiset tapahtumat eivät ole olleet mielessä. Viime viikolla totesin itselleni, että asiat ovat aika hyvin, kun suurimmat elämäni "ongelmat" liittyvät tällä hetkellä töihin ja miehiin (tai oikeastaan niiden puuttumiseen). Asiat ovat siis aika hyvin. :)

Maaliskuussa valittelin teille, kuinka pinnallinen ihminen musta siirron jälkeen on tullut. Nyt näin vuosipäivän kunniaksi ajattelin avata vähän muita asioita, jotka siirron jälkeen muuttuivat. Muutama on ihan konkreettinen juttu ja sitten on tämmöisiä henkisen tason muutoksia.

Nenäverenvuoto: Mulla tuli ennen siirtoa todella herkästi verta nenästä. Sitä saattoi alkaa tulemaan ihan yhtäkkiä. Joskus sängyn vieressä saattoi olla monta kymmentä veristä nenäliinaa, kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Siirron jälkeen verenvuoto lakkasi kuitenkin seinään. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää kyseisestä ongelmasta kärsiä. Ja hyvä niin. Olisi se nimittäin aika kamalaa, jos esim. kesken potilaan hoitamisen hoitajalta alkaisi yhtäkkiä valua verta nenästä.

Palelu: Ennen siirtoa palelin AINA. Mulla oli kesäisinkin sohvalla maatessa peitto korvissa ja vanhemmilta sain aika usein asiasta kuulla. Lukiomme oli oikeasti silloin aikoinaan aika kylmä paikka ja itellä se tietenkin korostui vielä moninkertaisena. Niinpä hytisin kaikki tunnit ja etenkin talvisin pakkasin päälleni vaikka kuinka paljon. Ne harvat kerrat kun baareissa ennen siirtoa kävin, jouduin silloinkin kerrospukeutumaan oikein huolella. Kun muut tytöt heiluivat pikkuisissa hamosissaan, oli mulla aina pitkähihainen paita päällä. Siirron jälkeen oli suuri helpotus, kun jatkuva paleleminen katosi. Se voi ihan oikeasti olla aika raskasta.

Musiikki: Ennen siirtoa en sen ihmeemmin musiikkia kuunnellut. Radio oli harvoin auki. MP3-soittimen kyllä omistin jo silloin ja koulumatkoilla se soi, mutta ei mitään sen ihmeempää. Siirron jälkeen sairaalassa musiikki kuitenkin sai elämässä ihan uudenlaisen roolin. Se alkoi tuoda yksinäisiin hetkiin paljon lohdutusta. Musiikin kautta pystyi myös jollain tapaa ymmärtämään omia tunteitaan, kun löysi kappaleita, joihin samaistui. Omilleen muuton jälkeen musiikki on noussut yhä tärkeämpään rooliin. Etenkin juuri omien tunteiden käsittelyissä musiikilla on se suurin rooli. Nykyään ei tule lähdettyä oikeastaan mihinkään ilman Ipodia korvilla. Muutaman sadan metrin kauppamatkatkin tarvitsevat musiikkia.

Elämännälkä: Mulla on ihan semmoinen muistikuva, että tästä aiheesta oon teille aiemminkin avautunut. Lähes kaksi vuotta neljän seinän sisällä teki tehtävänsä. Ennen siirtoa olin paljon tyytyväisempi kotona istuessa. Muistan kuinka en esim. festareille ikinä halunnut mennä, sillä vihasin suuria ihmisjoukkoja. Vihaan edelleen, mutta nyt olisin ihan valmis kokemaan oikeat festarit. Olisin valmis kokemaan vaikka mitä! Itsellä tosin tätä rajoittaa hieman se, että tarvitsisin jonkun kaverin mukaan. Yksin en uskalla lähteä. Kunhan vain jostain löytäisin sen ihminen, joka kanssani elämännälän olisi valmis jakamaan, niin varmasti tehtäisiin vaikka mitä. Uudet kokemukset ovat parhaita!

Vaikka on ehkä kliseistä sanoa, että päivääkään en kokemuksistani pois vaihtaisi, niin totta se on. Neljä vuotta sitten en ehkä niin olisi vielä ajatellut, mutta nykyään oon ihan tyytyväinen kaikesta kokemastani. Eipä musta olisi tällaista ihmistä kasvanut ilman neljän seinän sisälle joutumista ja kolmen kuukauden visiittiä sairaalassa.

Miten "unelmapotilas" jaksoi kaiken keskellä?

Kävin toukokuun alussa maksapolilla ja kerroinkin teille, kuinka eläkkeelle jäävä lääkäri käynnin lopuksi intoutui kyyneleiden kera kehumaan mua unelmapotilaaksi. Syynä tähän oli siis mun kykyni selvitä kaikista niistä rankoista ajoista ilmaan minkäänlaisia mielenterveysongelmia. (Varoitus, seuraava teksti on aikamoista tajunnanvirtaa ja vielä tähän aikaan yöstä.)

Mä en nyt halua nostaa itteäni mitenkään erityiselle alustalle, vaikka välillä saattaa kuulostaa siltä. Koulussa psykiatrian tunneilla meille opetettiin, että jokaisella ihmisellä on tietty raja omassa elämässä. Kun se raja ylittyy, niin oma psyyke horjuu. Mun kohdallani se raja ei vielä näissä omissa sairausjutuissa tullut vastaan. Mikä siihen sitten on syynä, että kaiken menneen näin hyvin pystyin kestämään?

Suurin syy toki varmasti on ollut perhe, joka oli niinä kaikista vaikeimpina aikoina tukena. Etenkin äiti on tsempannut mua aina todella paljon. Muistan edelleen kuinka sairaalassa iski hengityksen kanssa hirveä takapakki ja tuntui, että koko maailma romahtaa. Äiti jollain ihmeen tavalla sai muhun luotua sen uskon, että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ikinä en olisi ilman perhettä näin hyvin selvinnyt. Niin valtavan suuren tuen ne on mulle antaneet ja antavat kaikki yhdessä ja erikseen edelleen.

Moni nuori varmasti jonkinasteisen masennuksen kokisi, jos parhaina nuoruusvuosinaan joutuisi teljetyksi neljän seinän sisään 15 metrin happiletkun kanssa. Ottihan se toki itselläkin välillä tosi koville, etenkin siinä vaiheessa kun maksansiirto ei vielä varmaa ollut. Oon tässä polikäynnin jälkeen miettinyt, miten mä sen kaiken kuitenkin jaksoin. Oon tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä oli se, etten paljoa normaalin nuoren elämästä tiennyt. Vaikka olin vielä 18-vuotiaana suhteellisen terve, olin silloin aivan eri ihminen kuin nykyään. Mun suurin iloni siihen aikaan oli istua kotona perjantai-iltana ja katsella vanhempien kanssa jotain hyvää tv-ohjelmaa. Baareissa riekkuminen ei kuulunut elämään silloin. Olin muutenkin todellinen kotikissa, joten loppujen lopuksi happiletkun päähän joutuminen ei tuonut paljon muutoksia normaaliin elämään. Jollain tavalla se jopa antoi luvan oikeasti olla kotona. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen veikkaanpa, että se oman mielenterveyden kasassa pitäminen ei olisi enää yhtään niin helppoa. Kun on tottunut menemään ja elämään, niin tiukkaa tekisi varmasti yhtäkkiä jättää se kaikki.

Kaiken kaikkiaan tätä kaikkea on varmasti helpottanut se, että nää asiat on aina olleet osa mun elämääni. Jollain tavalla oon tottunut siihen, että mun terveyteni ei ikinä ole kovin hyvä. Totuin siihen nuorempana niin hyvin, että nyt on ollut välillä vaikea uskoa, että tällä hetkellä kaikki on tasaista eikä mitään ongelmia ole ilmennyt.

Oon pienestä tytöstä lähtien saanut kehuja siitä, kuinka hienosti jaksan ja pärjään. Siirron jälkeen sairaalassa toiset potilaat saattoivat ihailla kuinka mahtavaa on, että näin nuori ihminen jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä. Kaikkien näitten kehujen keskellä oon ehkä jollain tavalla kehittänyt itelleni jonkinlaisen panssarin. Mun on PAKKO jaksaa, koska niin kaikki olettaa. Kyllä sen kaiken keskellä mulla oli myös hetkiä, jolloin välillä tuntui, että en ihan oikeasti jaksa enää. Mulla on päiväkirjassa muutama kirjoitus, joissa puhutaan kuolemasta ja siitä kuinka se olisi paras vaihtoehto tässä vaiheessa. En mä ikinä oikeasti itsemurhaa suunnittellut, mutta levittelin silti huoneeni kerran täyteen lappuja, joissa luki "Haluan kuolla". Äiti löysi ne ja suuttui mulle aika tavalla. Ei mulla ollut lupa ajatella sellaisia asioita. Välillä kun saatoin rypeä itsesäälissä, äiti aika vihaisena nosti mut sieltä ylös. Jollain tapaa mulle ei annettu lupaa koskaan olla heikko. Se on jäänyt päälle. Mä jaksan kaiken omaan terveyteeni liittyvän vaikka hammasta purren, koska niin se on aina ollut. Mä oon jaksanut AINA.

Antokohan tää teksti nyt vastauksia ollenkaan esittämääni kysymykseen? Sitä on ehkä vähän vaikea loppujen lopuksi miettiä, minkä takia sitä on jaksanut. Ihan noin ylipäätään elämässä mä tosi usein jaksan kaikki ne pahat asiat, mitkä sattuu omalle kohdalle. Sitten jos jollekin muulle rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Tällä hetkellä esim. äiti kamppailee oman terveytensä kanssa ja mun tekee välillä tosi pahaa, kun äiti asioistaan kertoo ja mä en pysty tekemään mitään. Mä edes osaa tsempata sitä samalla tavalla kuin se mua..

Kuva

17.6. Hammaslääkäri

Sain tammikuussa munuaislääkäriltä palautetta siitä, että elinsiirtopotilaana mun pitäisi käydä hammaslääkärin tarkistuksessa vähintään vuoden välein. Ihan en oo hommiani hoitanut, sillä edellisestä kerrasta on neljä vuotta aikaa. Silloin mun hampaani tutkittiin siirtoa varten.

No, tänään oli sitten aika korjata vahinko. Mä taidan olla vähän outo ihminen, kun oikein nautin hammaslääkärille menosta. En tiiä, mikä siinä on niin kivaa, kun omaa suuta kopeloidaan. Tänäänkin toivoin, että hammaslääkäri ei olisi ihan niin nopeasti hommiansa lopettanut. :D Syynä taitaa olla se, että mitään kovin ikävää en oo koskaan hammaslääkärissä joutunut kokemaan. Muistan kuinka ala-asteellakin tykkäsin käydä hammashoitajan luona. Se tosin muuttui siinä vaiheessa, kun maitohampaita piti alkaa repiä pois. Sitten ei ollutkaan enää niin kivaa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä käyntejä muista, vaan hyvillä mielin taas hammaslääkärin tuoliin istuin.

Hammaslääkäri tosiaan mun hampaani sitten tarkisti ja otti oikein pikaiset röntgenkuvatkin. Reikiä on edelleen tasan nolla kappaletta, mistä oon kyllä äärettömän ylpeä. Ja hammaslääkärikin kehui asiaa, sillä se kuulemma helpottaa hoitoa huomattavasti. Kaikki ei nimittäin kuitenkaan ihan kunnossa ole. Jos oikein lääkärin puheista ymmärsin, niin mulla on ientulehdus. Tai ainakin jotain ikenistä se kovasti selitti. Oon kyllä itekin huomannut, että mulla tulee tosi helposti verta hampaita harjatessa tai hammaslankaa käyttäessä. Ja niin kuulemma pitää tullakin hammaslangan kanssa, muuten en tarpeeksi hyvin hammasvälejä putsaa.

Ihan mikään pikkujuttu tää ei nyt ole, vaan sain ohjeeksi tehostaa hampaiden hoitoa erityisesti. Kyllä mä aina arkena pesen hampaat kaksi kertaa päivässä, mutta viikonloppuisin ja näin lomalla jää aamupesu tosi helposti väliin. Nyt pitää tsempata sen suhteen. Lisäksi sain mukaan jotain erikoishammastahnaa, joka auttaa myös ikeniä. Seuraava tarkastus on elokuun alussa ja jos tehostetulla hoidolla en oo saanut ikeniäni parempaan kuntoon, niin sitten ilmeisesti mietittään jotain muuta. Osasyynä kuulemma tosin voivat olla lääkkeiden sivuvaikutukset ja mun ikeneni tuskin tulevat koskaan olemaan yhtä hyvässä kunnossa kuin terveillä ihmisillä. Ja sain mä myös ajan hammasröntgeniin, jossa nähdään kunnolla viisauden hampaitten tilanne.

Pakko myöntää, että oon salaa onnellinen tosta toisesta tarkastuskäynnistä. :D Siitä tosin en oo onnellinen, kuinka ison laskun ne mulle mukaan törkkäsi. Vajaat 52 euroa! Ei mulla ollut hajuakaan, että hammaslääkärillä käynti on noin kallista.

13.6. Ihopoli

Pyysin viime kerralla maksapolilla lähetettä ihopolille, sillä kärsin finneistä, joita naamaan vielä tälläkin iällä tuntuu tulevan melko paljon. Ei naama onneksi täynnä finnejä ole, lähinnä ne keskittyvät tuohon T-alueelle. Aika kipeitä ne usein ovat ja kun yhdestä finnistä pääsee eroon, niin seuraava jo puskee esille. Välillä tilanne on parempi ja ilman meikkiäkin kehtaa ihmisten ilmoille lähteä, mutta sitten on myös niitä kausia, kun naama punoittaa oikein kunnolla.

Taysista tuli sitten toukokuussa kirje, että ovat katsoneet parhaaksi siirtää ihopolini käynnin tänne opiskelijakaupunkiin. Itse asiassa paikallinen ihopoli on tuttu paikka, sillä vietin siellä yhden päivän lääkärin vastaanotolla viime harjoittelussa. Niinpä tiesin myös lääkärin. Jännitti kyllä aluksi hieman mennä sinne, sillä tällä hetkellä naama on ihan ok kunnossa ja ajattelin, että lääkäri toteaa mulle ettei finnejä niin paljon ole, että niille tarvitsisi mitään tehdä.

Pelko oli kuitenkin ihan turha. Lääkäri oli aivan ihana ja keskittyi täysin muhun eikä näpytellyt samalla konetta kuten lääkärit yleensä tekevät. Voi kunpa kaikki lääkärit olisi aina tuommoisia! No, hän sitten kyseli multa melko paljon. Oli kuulemma aluksi miettinyt mulle samaa lääkekuuria, minkä sisko aikoinaan omaan akneensa söi. Kyseessä on kuitenkin niin raju kuuri, ettei sitä voi maksansiirtopotilas ikinä syödä. Taysin lähete oli kuitenkin niin huono, että lääkäri oli itse joutunut elinsiirrostakin selvää ottamaan ja siinä vaiheessa harkitun lääkekuurin hylkäämään.

Onneksi keinoja on muitakin. Sain sitten tarkat ohjeet siitä, miten ihoani tästä lähtien hoidan. Aamulla kasvot pesen Basiron AC Wash geelillä ja kosteutan Humektan rasvalla. Iltaisin sitten pesu samaisella geelillä ja lopuksi levitän kasvoille Differin geeliä. Lisäksi täsmähoitona voin käyttää Clindoxyl geeliä. Voin kertoa, että ihan halvaksi ei apteekkireissu tullut, kun hain samalla muita lääkkeitä. Mutta jos tätä apua on, niin on se sen arvoista. Pakko tosin myöntää, että nyt täytyy sitten opetella oikeasti ihostaan huolta pitämään, sillä ihan mikään maailman paras en siinä hommassa ole..

Kärsivällisyyttä lääkäri painotti. Tuloksia ei ihan heti huomaa, vaan aikaa se vie. Lääkäri soittelee syyskuussa ja kyselee silloin kuulumisia. Ja jos silloin ei minkäänlaista apua rasvoista ole ollut, niin sitten mietittään muita hoitovaihtoehtoja. Nyt vaan peukut pystyyn, että syksyllä voin nauttia ainakin hieman paremmasta ihosta!

8.5. Maksapoli

Tänään olikin vähän erikoinen lääkärikäynti, näin nimittäin viimeisen kerran varmaan ikinä lääkärin, joka on mua maksapuolella aika pitkään hoitanut. Hän jää siis eläkkeelle. Oikeastaan olin kuvitellut hänen jääneen jo aiemmin, kun puoleen vuoteen en ole häntä käynneillä tavannut. Mutta kuulemma hän oli ollut vain sairaslomalla ja nyt ovat edessä sitten eläkepäivät.

Kun astuin huoneeseen ja lääkärin näin, olin kyllä aluksi vähän järkyttynyt, koska juurikin luulin hänen jo eläkkeelle jääneen. Lisäksi hän ei ole mun hoidossa ehkä kovin hyvin onnistunut. Silloin ennen siirtoa kun olin todella sairas, sain kuulla häneltä ettei elinsiirtoa ole odotettavissa vielä 5 vuoteen. Muutenkin hän teki aika isoja virheitä hoidossani juuri niinä kriittisimpinä hetkinä. Muistan edelleen kuinka siirron jälkeen makasin sairaalassa ja ko. lääkäri mulle soitti ja kyseli kuulumisia. Kun kerroin, että siirto on tehty, oli hän melkoisen yllättynyt. Näiden asioiden takia ei tämä lääkäri ole ihan siellä suosikkilistani kärjessä.

Noh, lääkäri kyseli vointia ja kertoili verikoetulokset. Kaikki on kunnossa. Cya-arvo on vähän matala, mutta lääkitystä ei nyt lähdetä nostamaan, sillä se sitten taas voi nostaa Krea-arvoa (=munuaisarvo), joka on mulla muutenkin pikkaisen koholla. Kontrolloidaan kuitenkin Cya-arvo uudestaan kesäkuussa ja katsotaan, millä tasolla se silloin on. Maksa-arvot mulla on aivan erinomaiset.

Reseptejä siinä lääkäri sitten kirjoitteli ja kertoili samalla eläkkeelle jäännistään. Sitten hän totesi, että on aivan todella onnellinen siitä kuinka hyvin mä nyt voin ottaen huomioon alkutilanteen. Kyyneleet silmissä totesi mun olevan unelmapotilas, kun kaikki on mennyt näin hyvin. Lisäksi hän kehui tosi paljon sitä, kuinka kaikkien näitten rankkojen juttujen keskellä oon pysynyt jollain tavalla pitämään pääni kasassa ja oon aina jaksanut uskoa tulevaan. Oli oikeesti aika hämmentävää, kun lääkäri siinä edessä melkein itkee. Mutta onhan se myös hienoa, että mun hoitoni ja paranemiseni on jotakuta noin paljon koskettanut. :)

Lopuksi piti vielä vähän keskeyttää lääkärin kyynelehtiminen, sillä halusin hänen mielipiteensä finneihin, joita mulle valitettavasti tulee melko paljon. Ja nehän on aika kipeitä ja muutenkin tosi inhottavia. Ilman meikkiä on turha haaveilla lähtevänsä mihinkään. Lääkäri sitten lupasi kirjoittaa mulle lähetteen ihotautipolille ja sitä mä vähän toivoinkin. Jos sieltä nyt edes jonkinlaisen avun saisi.

Semmoinen käynti tällä kertaa. Jäi kyllä vähän mietityttämään nuo lääkärin sanat siitä, kuinka hyvin oon tästä kaikesta pääkopan kannalta selvinnyt. Mikäköhän siinä on, että mä selvisin, mutta joku muu olisi voinut hyvin masentua? Ehkä mietin sitä joskus jossain erillisessä postauksessa. 

Millainen ihminen musta on tullut?

Tajunnanvirtaa jälleen kerran luvassa, koittakaa kestää.

Lueskelin tässä aikanu kuluksi tätä blogiani taaksepäin. Se on muuten aina yhtä mukavaa. Silmiin sattui sitten postaus kohta kolmen vuoden takaa. Oon silloin viettänyt mun ensimmäistä vuosipäivääni elinsiirron osalta. Luin tekstin ja muutamat kohdat siitä pitää edelleen niin hyvin paikkaansa. Lainaanpa ne tähän:

"Viime yönä mieleen tuli pelko siitä, että mitä jos unohdan kaiken tän mitä on tapahtunu. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu olla niin hirvittävän sairas. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu kävellä lyhyitäkin matkoja henki hieverissä. Pelkään, että unohdan kuinka raskasta sairaalassa oli olla. Pelkään, että unohdan ne ihanat pienet ilonhetket perheen kanssa kaiken sen ankeuden keskellä. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu, kun sai tietää, että nyt uus maksa ja munuainen on löytyny."

"Aina sanotaan, että ihminen muuttuu, kun elämässä tapahtuu jotain suurta. Ite en koe muuttuneeni ollenkaan. Oon edelleen samanlainen, ajattelen edelleen asioista samoin. En oo mitenkään syvällisempi, vaan ajattelen asioista vieläkin tosi pinnallisesti."

Juuri tuosta ihmisten muuttumisesta haluan nyt puhua. Tiedän yhden ihmisen, joka koki oman elinsiirtonsa jälkeen suuren muutoksen omassa elämässään. Muutoksen parempaan. Nykyään hän ajattelee elämästään paljon syvällisemmin. Usein mietin, että minkä takia multa puuttuu tommonen muutos? Minkä takia mä en ole muuttunut ihmisenä? Tai no, oonhan mä. Musta on tullut paljon elämän nälkäisempi. Kun ennen siirtoa nautin kotona istumisesta ja vanhempien kanssa olemisesta, nyt haluaisin kokea vaikka mitä. Multa jäi niin paljon väliin sairasteluaikana, että haluan saada sen kaiken nyt takaisin. Haluan ihan hirveästi nauttia tästä nuoruudesta. 

Mainitsin kolme vuotta sitten pinnallisuuden. Oon sitä edelleen ja tuntuu, että vielä enenevissä määrin. Välillä oikein vihaan sitä, kuinka pinnallinen ihminen voinkaan olla. Miten tommosten kokemusten jälkeen voi edes ajatella elämästä näin pinnallisesti? Vihaan sitä, millanen ihminen musta on tullut.

 Välillä musta myös tuntuu, että oon ihan oikeesti unohtanut kaiken sen, mitä mun meneeisyydessä on tapahtunut. Tai en nyt tietenkään kokonaan unohtanut, mutta en mä enää muista millasta oli roikkua happiletkun päässä 24/7. En mä enää muista, millaista oli olla niin kamalan sairas. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, niin pelkään etten enää edes sopeutuisi siihen. Tuskin ainakaan enää lähtisin happipullon kanssa kaupungille. Ei musta vaan olis siihen.

Jos se tyttö, joka makasi siirron jälkeen sairaalassa, näkisi oman itsensä nyt, niin veikkaanpa ettei hän oikein tykkäisi siitä mitä näkee. Arjen pienistä asioista nauttiminen on unohtunut, mielessä pyörivät vain ajatukset siitä, miltä tänään näytän ja kuinka voisin iskeä tuon ja tuon jätkän itelleni. En varmasti ikinä olisi voinut uskoa, että musta tulee vielä joskus tämmöinen ihminen. Oon just sellainen, mitä ite vielä lukioiässä vihasin.

No juu, pointti tässä kirjoituksessa oli nyt se, että joskus oon vähän huolissani omista ajatusmalleistani. Mua inhottaa, kun ihmiset usein toteaa mulle, että tuollaiset rankat kokemukset varmasti muuttaa ihmistä. No juu, muuttaahan ne, mutta entäs kun sitä muuttuu vain huonompaan suuntaan. Miksen mäkin oo vain voinut kokea jotain hienoa syvällistä muutosta, niin että osaisin nauttia kaikista elämän eteen tuomista asioista? Miksen? 

Miesasioita sairausnäkökulmasta

Kirjottelin toisen blogin puolelle aika pitkät jutut mun onnettomasta mieshistoriasta. Siitä tuli sitten mieleen miettiä näitä miesasioita sairausnäkökulmasta. Enemmän tää on spekulointia, kun minkäänlaista kokemusta asiasta ei vielä ole.

Muistaakseni teille joskus aikaisemmin kerroin, että yhdelle jätkälle kerran sairaudestani olin jo kertomassa. Tyyppi kuitenkin totesi, ettei halua asiasta kuulla. Se muuttaisi kuulemma liikaa kuvaa musta. Varmisti kuitenkin ettei kyseessä vain ole mikään psyykkinen sairaus. Siitä jäi vähän huono mieli silloin. Mä olisin jo ollut valmis kertomaan aika arasta aiheesta, mutta ei se sitten näyttänyt kiinnostavan.

Yleisesti ottaenhan mä puhun aika avoimesti ihmisille elinsiirrosta, joka mulle on tehty. Oikeastaan aika moni niistä jätkistä, joita oon kaverimielessä tavannut, asiasta tietää. Yleensä ne on olleet tyttökaverit, jotka mua on kehottaneet asiasta kertomaan. Näiden kaikkien jätkien reaktio on ollut aluksi ihmettelevä. Eipä asiaa musta oikeastaan mitenkään voi päätellä. Ihmetyksen jälkeen oon sitten saanut kuulla, että nyt ymmärtävät minkä takia mä olen näin iloinen ja energinen. Se on tietenkin aina mukava kuulla. :)

Nämä kaikki jätkät on kuitenkin olleet vain kavereita. Aika usein mietin sitä, kun eteen joskus (toivottavasti) tulee se ihminen, jonka kanssa haluaakin jotain enemmän. Mitenkä sitä sitten asiasta kertoo? Kyllä voin myöntää, että välillä tunnen asiasta suurta epävarmuutta. Mitä jos mun sairaus onkin tulevalle poikaystävälle liian iso asia käsiteltäväksi? Eihän se nykyään normaalissa arjessa sen ihmeemmin näy, aamulla ja illalla otan vain lääkkeet ja kolmen kuukauden välein käyn tarkistuskäynneillä sairaalassa. Tosi asia kuitenkin on se, että tulevaisuudesta ei voi tietää. Todennäköisesti tulen joutumaan vielä tulevaisuudessa uudestaan siirtoleikkaukseen, kun siirrännäiset eivät jaksa enää toimia. Ja ainahan voi tulla vaikka minkälaisia komplikaatioita eikä hyljintäkään ole ihan täysin pois suljettu asia. Yksi surullisimmista asioista on se, etten voi taata sitä, että mun kanssani voi koskaan biologisia lapsia hankkia. Sairaus on kuitenkin periytyvä. Kuka sellaisen vaimon haluaa?

Myönnän, että näitten vuosien aikana olisi ollut tosi mukava, jos joku tuossa vierellä olisi ollut. Toki mulla on ihana perhe ja kaverit, mutta silti se joku puuttuu. Varsinkin viime syksynä aneurysma-leikkauksen aikaan kaipasin ihan valtavasti vierelle sellaista ihmistä, jolle omista tunteistaan voisi kertoa ja joka lohduttaisi ja tukisi. Musta tuntuu kamalalta ajatella, että tulevaisuudessa joutuisin kantamaan kaikki nämä sairausjutut ihan yksin.

Kun se kaunis päivä joskus koittaa, että jonkun kivan miehen tapaan, niin näitä asioita pitää miettiä hieman pidempään. Toivoisin, että se musta kiinnostunut ihminen jaksaisi ja haluaisi kuunnella mun sairaushistoriani läpi. Haluaisin niin päästä jakamaan jonkun kanssa ihan kunnolla kaiken sen, mitä oon tässä viimeisten vuosien aikana käynyt läpi. Ei pelkästään elinsiirto, vaan myös happirikastimen kanssa eläminen ja kaikki ne tuntee, mitä silloin koin. Kaikki se, mikä edelsi näitä tapahtumia. Ne on kuitenkin niin vahva osa mun historiaani ja ovat muokanneet musta sen ihmisen, mikä tänä päivänä olen.