Millainen ihminen musta on tullut?

Tajunnanvirtaa jälleen kerran luvassa, koittakaa kestää.

Lueskelin tässä aikanu kuluksi tätä blogiani taaksepäin. Se on muuten aina yhtä mukavaa. Silmiin sattui sitten postaus kohta kolmen vuoden takaa. Oon silloin viettänyt mun ensimmäistä vuosipäivääni elinsiirron osalta. Luin tekstin ja muutamat kohdat siitä pitää edelleen niin hyvin paikkaansa. Lainaanpa ne tähän:

"Viime yönä mieleen tuli pelko siitä, että mitä jos unohdan kaiken tän mitä on tapahtunu. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu olla niin hirvittävän sairas. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu kävellä lyhyitäkin matkoja henki hieverissä. Pelkään, että unohdan kuinka raskasta sairaalassa oli olla. Pelkään, että unohdan ne ihanat pienet ilonhetket perheen kanssa kaiken sen ankeuden keskellä. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu, kun sai tietää, että nyt uus maksa ja munuainen on löytyny."

"Aina sanotaan, että ihminen muuttuu, kun elämässä tapahtuu jotain suurta. Ite en koe muuttuneeni ollenkaan. Oon edelleen samanlainen, ajattelen edelleen asioista samoin. En oo mitenkään syvällisempi, vaan ajattelen asioista vieläkin tosi pinnallisesti."

Juuri tuosta ihmisten muuttumisesta haluan nyt puhua. Tiedän yhden ihmisen, joka koki oman elinsiirtonsa jälkeen suuren muutoksen omassa elämässään. Muutoksen parempaan. Nykyään hän ajattelee elämästään paljon syvällisemmin. Usein mietin, että minkä takia multa puuttuu tommonen muutos? Minkä takia mä en ole muuttunut ihmisenä? Tai no, oonhan mä. Musta on tullut paljon elämän nälkäisempi. Kun ennen siirtoa nautin kotona istumisesta ja vanhempien kanssa olemisesta, nyt haluaisin kokea vaikka mitä. Multa jäi niin paljon väliin sairasteluaikana, että haluan saada sen kaiken nyt takaisin. Haluan ihan hirveästi nauttia tästä nuoruudesta. 

Mainitsin kolme vuotta sitten pinnallisuuden. Oon sitä edelleen ja tuntuu, että vielä enenevissä määrin. Välillä oikein vihaan sitä, kuinka pinnallinen ihminen voinkaan olla. Miten tommosten kokemusten jälkeen voi edes ajatella elämästä näin pinnallisesti? Vihaan sitä, millanen ihminen musta on tullut.

 Välillä musta myös tuntuu, että oon ihan oikeesti unohtanut kaiken sen, mitä mun meneeisyydessä on tapahtunut. Tai en nyt tietenkään kokonaan unohtanut, mutta en mä enää muista millasta oli roikkua happiletkun päässä 24/7. En mä enää muista, millaista oli olla niin kamalan sairas. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, niin pelkään etten enää edes sopeutuisi siihen. Tuskin ainakaan enää lähtisin happipullon kanssa kaupungille. Ei musta vaan olis siihen.

Jos se tyttö, joka makasi siirron jälkeen sairaalassa, näkisi oman itsensä nyt, niin veikkaanpa ettei hän oikein tykkäisi siitä mitä näkee. Arjen pienistä asioista nauttiminen on unohtunut, mielessä pyörivät vain ajatukset siitä, miltä tänään näytän ja kuinka voisin iskeä tuon ja tuon jätkän itelleni. En varmasti ikinä olisi voinut uskoa, että musta tulee vielä joskus tämmöinen ihminen. Oon just sellainen, mitä ite vielä lukioiässä vihasin.

No juu, pointti tässä kirjoituksessa oli nyt se, että joskus oon vähän huolissani omista ajatusmalleistani. Mua inhottaa, kun ihmiset usein toteaa mulle, että tuollaiset rankat kokemukset varmasti muuttaa ihmistä. No juu, muuttaahan ne, mutta entäs kun sitä muuttuu vain huonompaan suuntaan. Miksen mäkin oo vain voinut kokea jotain hienoa syvällistä muutosta, niin että osaisin nauttia kaikista elämän eteen tuomista asioista? Miksen?