Perinteinen Helsingin reissu heitetty taas vanhempien kanssa. On se hyvä, että vanhemmilla sattuu olemaan loma aina heinäkuussa. :D
Tällä kertaa käytiin nauttimassa Fransmannissa maittavat ateriat ja sen jälkeen kulutettiin iltaa käppäilemällä Helsingin katuja. Koitettiin mm. ettiä Kotikadun taloa. Eipä löytynyt. On muuten aika hauskaa, että edelleen vanhemmat vanhasta tottumuksesta kyselee, että jaksanko vielä kävellä. Kun ennen siirtoahan en meinannut montaa metriä jaksaa. Mutta kyllä mä nyt nykyään pystyn kävelemään ihan kuin muutkin.
Ilta päätettiin Torni Hotellin katolle, jossa nautittiin ilta-auringon viimeisistä säteistä, upeista näköaloista ja hyvistä juomista. Sen jälkeen ei suunnattukaan perinteiseen tapaan sairaalalle, vaan vanhemmat saatto mut bussille, jolla menin Hotelli Haagaan. Se toimii Meilahden potilashotellinna ja siellä tosiaan vietin yön. Eipä tarvinnut maata sairaalan sängyssä. Ihan mukava, sillä sai nauttia täysin omasta rauhasta. Miinusta tosin siitä, että aamulla sitten piti tietenkin repiä ittensä hirveen aikasin ylös ja suunnata sairaalalle.
Bussilla sairaalaan tulin. Bussimatkat kyllä jännitti aika tavalla, kun en todellakaan osaa Helsingissä yksin liikkua. Onneksi bussin etuosassa juoksi pysäkkien nimet ja äiti oli mulle lapulle kirjoittanut, missä pitää pois jäädä. Ilman sitä olisin ihan varmasti löytänyt itteni jostain korvesta. :D
Puoli kahdeksan aikaan osastolle saavuin. Ensin mua luultiin uudeksi työntekijäksi ja alettiin jo esitellä osastoa, kunnes korjasin virheen. Aika hyvin, että näytän jo nyt niin sairaanhoitajalta. ;D Sitten mut ohjattiin päiväsaliin, jossa odotin ja odotin ja odotin. Alko hermo pikkasen kiristyä, kun kello kävi jo puoli yhdeksää eikä edes verikokeita kukaan tullut ottamaan. Olin hetken ihan varma, että mun tulosta osastolle ei kukaan edes tiedä. Mutta kyllä sieltä sitten hoitaja saapui paikalle, mittasi verenpaineen ja saturaation ja passitti alakertaan verikokeisiin.
Verikokeitten jälkeen oli luvassa taas odottelua. Päiväsalissa istui myös muutama muu ihminen. Vanhempi pariskunta, joista miehelle oli hetki sitten maksansiirto tehty. Jos oikein ymmärsin, hänellä oli nyt ilmennyt hyljintää. Pöydän äärellä istui myös nainen, jolla siirto on vasta edessä. Kun huomasivat mun syövän hyljinnänestolääkkeitä, niin alkoivat juttelemaan. Jonkin verran omia kokemuksia sain siinä jakaa.
Lääkärinkierto oli tottakai myöhässä. Ja kun tietenkin ensin kierretään huoneet ja lopuksi vasta meidät, niin ehdittiin syödä lounaskin. Mä olin sitten koko kierron viimeinen potilas. Eipä ollut taaskaan mut leikannut lääkäri paikalla. Se selvästi pitää loman aina heinäkuussa. No, tykkään kyllä tästä nyt paikalla olleesta lääkäristä. Se on tosi mukava. Hetken se mun lääkelistaani katteli ja totesi sitten puolittavansa kortisoniannoksen. Muita muutoksia ei tehty. Kaikki on kuulemma erinomaisesti. :) Tapaamiseen meni taas ehkä noin viisi minuuttia. Sen jälkeen olinkin sitten vapaa lähteämään.
Jos nää reissut ei pitäis sisällään vanhempien kanssa yhdessäoloa ja Helsingin kiertelyä, niin kyllä ottais pikkasen päähän. Mä en vaan näe mitään järkeä edelleenkään raahautua Helsinkiin asti sen takia, että nään lääkärin viiden minuutin ajan. Jos asuisin yhtään kauempana, niin en varmaan tulis ollenkaan. Juu, tottakai ymmärrän, että nää kontrollikäynnit on tärkeitä ja Helsingissäkin mut halutaan nähdä, mutta silti.
Noh, vuoden päästä sitten taas uudestaan. Odotan kyllä jo sitä aikaa, kun käynnit harvenevat vielä. (On muuten vielä viime vuonna ollut näköjään vähän erilaiset fiilikset.) Huomenna sitten Taysiin munuaispolille. On se kiva, kun kaikki pakkaantuu aina samaan aikaan.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
torstai 27. kesäkuuta 2013
Kesäflunssa kiusana
Tän jutun alkuun ensin vähän mun flunssahistoriaani. Lapsena sairastelin ihan normaaliin tahtiin. Silloin tykkäsin olla kipeänä, kun sai jäädä kotiin ja kattella peiton alla Muumeja. Joskus tuli jopa yritettyä hankkiutua väkisin kipeeksi ja kerran onnistuinkin itteni vilustuttaan.
16-vuotiaana kärsin tosi pahasta Clostridium difficilestä eli antibioottiripulista (tästä en oo tainnutkaan koskaan kertoa). Sillon kuumeilin monta päivää eikä sille meinannut aluksi löytyä minkäänlaista syytä. Niinpä kärsin kuumeilusta reilun kuukauden. Silloin mielessäni vannoin, etten enää koskaan toivo kipeäksi tulevani.
Juuri ennen siirtoa olin niin huonossa kunnossa, että ihan pienikin elimistön rasittaminen nosti iltaisin kuumeen. Sen kuitenkin tiesi aina aamulla olevan ohi, joten kyllä sen kesti. Vaikka inhottavaa sekin oli.
Nyt siirron jälkeen oon sitten ollut vain pari kertaa sairas. Kaverit on sairastaneet kaikenmaailman tauteja, mutta mä oon heikentyneen vastuskykyni kanssa vaan porskuttanut menemään. Toki syksyisin oon ottanut influenssarokotteen, että silläkin voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mutta hienosti oon siis pahimmat taudit pystynyt välttämään.
Mutta sitten tulee kesä ja kesäflunssa. Tää on nyt toinen kesä, kun samanlaisesta vilustumisesta kärsin. Viime kesänä sairastuin oikein kunnolla ja olo oli tosi heikko muutaman päivän. Ja mähän silti töihin raahauduin. Juu, ei todellakaan sais niin tehdä, mutta oon vaan liian tunnollinen ihminen. Tauti onneksi kuitenkin helpotti parin pahan päivän jälkeen, vaikka tulikin rehkittyä kuumeisena.
Ja nyt on sitten ihan sama juttu. Juhannuksen jälkeen alkoi oikein kunnon räkätauti. Nyt on ainakin kolmena iltana ollut pää aivan täynnä räkää ja nukkuminen ei oo meinannut onnistua. Olo on muutenkin ollut melko heikko ja varmaan jossain vaiheessa on kuumettakin ollut. Mutta töissähän mä silti oon painanut menemään. Tänään tuntuu ensimmäisen kerran siltä, että olo vihdoin vähän helpottaa, vaikka nenän kautta hengittämistä ei vielä voi ajatellakaan.
Hassua vain, että nää flunssat iskee just kesällä eikä talvella. Talvella ois helpompi olla koulusta pois eikä tarttis niin paljon stressata asiasta. Saa nähdä, tuleeko tästä kesäisestä vilustumisesta joku perinne ja ensi kesänä makaan sitten taas sohvalla ihan sairaana ja silti raahaudun töihin.
16-vuotiaana kärsin tosi pahasta Clostridium difficilestä eli antibioottiripulista (tästä en oo tainnutkaan koskaan kertoa). Sillon kuumeilin monta päivää eikä sille meinannut aluksi löytyä minkäänlaista syytä. Niinpä kärsin kuumeilusta reilun kuukauden. Silloin mielessäni vannoin, etten enää koskaan toivo kipeäksi tulevani.
Juuri ennen siirtoa olin niin huonossa kunnossa, että ihan pienikin elimistön rasittaminen nosti iltaisin kuumeen. Sen kuitenkin tiesi aina aamulla olevan ohi, joten kyllä sen kesti. Vaikka inhottavaa sekin oli.
Nyt siirron jälkeen oon sitten ollut vain pari kertaa sairas. Kaverit on sairastaneet kaikenmaailman tauteja, mutta mä oon heikentyneen vastuskykyni kanssa vaan porskuttanut menemään. Toki syksyisin oon ottanut influenssarokotteen, että silläkin voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mutta hienosti oon siis pahimmat taudit pystynyt välttämään.
Mutta sitten tulee kesä ja kesäflunssa. Tää on nyt toinen kesä, kun samanlaisesta vilustumisesta kärsin. Viime kesänä sairastuin oikein kunnolla ja olo oli tosi heikko muutaman päivän. Ja mähän silti töihin raahauduin. Juu, ei todellakaan sais niin tehdä, mutta oon vaan liian tunnollinen ihminen. Tauti onneksi kuitenkin helpotti parin pahan päivän jälkeen, vaikka tulikin rehkittyä kuumeisena.
Ja nyt on sitten ihan sama juttu. Juhannuksen jälkeen alkoi oikein kunnon räkätauti. Nyt on ainakin kolmena iltana ollut pää aivan täynnä räkää ja nukkuminen ei oo meinannut onnistua. Olo on muutenkin ollut melko heikko ja varmaan jossain vaiheessa on kuumettakin ollut. Mutta töissähän mä silti oon painanut menemään. Tänään tuntuu ensimmäisen kerran siltä, että olo vihdoin vähän helpottaa, vaikka nenän kautta hengittämistä ei vielä voi ajatellakaan.
Hassua vain, että nää flunssat iskee just kesällä eikä talvella. Talvella ois helpompi olla koulusta pois eikä tarttis niin paljon stressata asiasta. Saa nähdä, tuleeko tästä kesäisestä vilustumisesta joku perinne ja ensi kesänä makaan sitten taas sohvalla ihan sairaana ja silti raahaudun töihin.
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Aikamuutoksia
Luin netistä, että aneurysman leikkauksen jälkeen sairaslomalla pitää olla jopa kaksi kuukautta. Juu, ei sovi mulle! Mulla on kesäksi sovittuna kesätyöt ja syksyllä on edessä koulun puolesta harjoittelu ja opinnäytetyön tekeminen alkaa. Ei todellakaan ole aikaa lomailla kahta kuukautta. Niinpä päätin soittaa viime viikolla lääkärille, jos leikkausajan saisi vaihdettua. Suunnitelmahan oli, että leikkaus tehtäisiin 4 kuukauden sisällä.
Soitosta ei jäänyt kovin hyvä maku suuhun. Ihan ensimmäisenä kysyin, paljonko sairauslomaa määrätään tämmöisen leikkauksen jälkeen. Kuulemma neljä viikkoa eli kuukauden verran. Sitten esitin varsinaisen asiani lääkärille ja ensimmäinen kommentti oli, että kukaan potilas ei makaa kotona toimettomana odottamassa leikkausta ja aina se sotkee suunnitelmia. Eli täystyrmäys siis. Yritin sitten selittää, että opinnot on nyt sellaisessa vaiheessa, että en voi jäädä yhtään jälkeen. Edelleen lääkäri intti, että leikkaus sotkee aina suunnitelmia. Suostui hän kuitenkin viimein kysymään, mihin haluaisin leikkauksen siirrettävän. Ensin ehdotin vuotta 2015, sillä silloin opintoni ovat ohi. Se oli kuitenkin lääkärin mielestä liian pitkällä. Sitten koitin ehdottaa ensi kesää, mutta sekään ei sopinut. Noh, sen jälkeen lääkäri lohdutti sillä, että opiskelijoiden kohdalla sairasloman pituus voi olla vain 2 viikkoa, kun työ ei ole ruumiillista. Siihen sitten vastasin, että harjoittelu on alkusyksystä, että ainakaan sen kanssa leikkaus ei voi mennä päällekkäin. Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen ja leikkaus tapahtuu viikon 38 jälkeen. Tarkkaa aikaa ei tietenkään vielä tiedä. Hieman kyllä pelottaa, sillä meille juuri tänään kerrottiin, että syksy tulee olemaan tiukkaa aikaa opiskeluiden kannalta. Kuinkakohan paljon kahdessa viikossa ehtii jo jäädä jälkeen? Ja mitäs jos toipuminen ei etenekään odotetusti ja sairasloma venyykin kuukauden mittaiseksi. Ei hyvä.
Tottakai oma terveys on tärkeämpää kuin koulujutut, mutta kyllä tää silti vähän stressaa. Kaverikin joutuu sitten hetken puurtamaan opinnäytetyön kanssa ihan yksin. On tää taas vaikeeta.
Soitosta ei jäänyt kovin hyvä maku suuhun. Ihan ensimmäisenä kysyin, paljonko sairauslomaa määrätään tämmöisen leikkauksen jälkeen. Kuulemma neljä viikkoa eli kuukauden verran. Sitten esitin varsinaisen asiani lääkärille ja ensimmäinen kommentti oli, että kukaan potilas ei makaa kotona toimettomana odottamassa leikkausta ja aina se sotkee suunnitelmia. Eli täystyrmäys siis. Yritin sitten selittää, että opinnot on nyt sellaisessa vaiheessa, että en voi jäädä yhtään jälkeen. Edelleen lääkäri intti, että leikkaus sotkee aina suunnitelmia. Suostui hän kuitenkin viimein kysymään, mihin haluaisin leikkauksen siirrettävän. Ensin ehdotin vuotta 2015, sillä silloin opintoni ovat ohi. Se oli kuitenkin lääkärin mielestä liian pitkällä. Sitten koitin ehdottaa ensi kesää, mutta sekään ei sopinut. Noh, sen jälkeen lääkäri lohdutti sillä, että opiskelijoiden kohdalla sairasloman pituus voi olla vain 2 viikkoa, kun työ ei ole ruumiillista. Siihen sitten vastasin, että harjoittelu on alkusyksystä, että ainakaan sen kanssa leikkaus ei voi mennä päällekkäin. Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen ja leikkaus tapahtuu viikon 38 jälkeen. Tarkkaa aikaa ei tietenkään vielä tiedä. Hieman kyllä pelottaa, sillä meille juuri tänään kerrottiin, että syksy tulee olemaan tiukkaa aikaa opiskeluiden kannalta. Kuinkakohan paljon kahdessa viikossa ehtii jo jäädä jälkeen? Ja mitäs jos toipuminen ei etenekään odotetusti ja sairasloma venyykin kuukauden mittaiseksi. Ei hyvä.
Tottakai oma terveys on tärkeämpää kuin koulujutut, mutta kyllä tää silti vähän stressaa. Kaverikin joutuu sitten hetken puurtamaan opinnäytetyön kanssa ihan yksin. On tää taas vaikeeta.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Reikiä päähän
Posti toi eilen kirjeen. Siinä kerrottiin, että mun aivoaneurysmasta on pidetty sairaalassa miittingiä ja siellä on todettu, että tukosta ei pystytä tukkimaan embolisaatiolla eli verisuonta pitkin menemällä. Eli edessä on siis ihan kunnon leikkaus, jossa kalloon porataan reikiä.
Kirje tuli aika yllätyksenä ja ehkä pienenä järkytyksenäkin. Jotenkin kalloon kajoaminen kuulostaa pahalta. Ja pahalta tuntuu myös se, että porauspaikkojen kohdalta leikataan hiuksia pois. Pitäkää mua vain tosi pinnallisena, mutta on se mulle kova kolaus. Tottakai on hirvittävän tärkeätä, että aneurysma saadaan hoidettua pois, mutta silti.. On siinä sitten ihmisille selittelemistä, että miks hiuksista puuttuu osa.
Illan aikana oon tässä yksikseni tulevaa leikkausta miettinyt ja itku on kyllä pari kertaa tullut. Täytyy myöntää, että pelottaa. Ja itkettää ihan vaan myös sen takia, että vierellä ei ole ketään kenen kanssa tätä asiaa jakaa. Tottakai äitille tekstiviestillä asiasta kerroin, mutta ei se ihan kauheasti lohduta. Ois vaan niin paljon parempi olo, jos tossa vierellä ois joku, joka halais ja sanois kaiken menevän tosi hyvin.
Nyt lähti juttu vähän sivuraiteille...
Kirjeessä sanottiin, että leikkaus pyritään tekemään 4 kuukauden kuluttua. Eli odottelua luvassa. Koitan nyt vaan työntää asian taka-alalle ja olla murehtimatta sitä liikaa. Ja tiedän, että kun äitin kanssa asiasta pääsen kasvotusten keskustelemaan, niin sitten helpottaa.
Kirje tuli aika yllätyksenä ja ehkä pienenä järkytyksenäkin. Jotenkin kalloon kajoaminen kuulostaa pahalta. Ja pahalta tuntuu myös se, että porauspaikkojen kohdalta leikataan hiuksia pois. Pitäkää mua vain tosi pinnallisena, mutta on se mulle kova kolaus. Tottakai on hirvittävän tärkeätä, että aneurysma saadaan hoidettua pois, mutta silti.. On siinä sitten ihmisille selittelemistä, että miks hiuksista puuttuu osa.
Illan aikana oon tässä yksikseni tulevaa leikkausta miettinyt ja itku on kyllä pari kertaa tullut. Täytyy myöntää, että pelottaa. Ja itkettää ihan vaan myös sen takia, että vierellä ei ole ketään kenen kanssa tätä asiaa jakaa. Tottakai äitille tekstiviestillä asiasta kerroin, mutta ei se ihan kauheasti lohduta. Ois vaan niin paljon parempi olo, jos tossa vierellä ois joku, joka halais ja sanois kaiken menevän tosi hyvin.
Nyt lähti juttu vähän sivuraiteille...
Kirjeessä sanottiin, että leikkaus pyritään tekemään 4 kuukauden kuluttua. Eli odottelua luvassa. Koitan nyt vaan työntää asian taka-alalle ja olla murehtimatta sitä liikaa. Ja tiedän, että kun äitin kanssa asiasta pääsen kasvotusten keskustelemaan, niin sitten helpottaa.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
15.4. Munuaispoli, luuntiheysmittaus, maksapoli
Eilen menikin koko päivä sairaalassa, kun oli ajat kahdelle polille ja luuntiheysmittaukseen. Ajat oli kyllä ihan erillään ja niinpä sairaalalla piti hengata monta tuntia ihan turhaan. Olisinhan mä tietenkin voinut munuaispolin aikaa yrittää muuttaa, mutta en koskaan saanut aikaseksi. Niinpä sitten kärsin omasta laiskuudestani.
Aamu alkoi klo 9 munuaispolilla. Taysissa on joillain poleilla uudet automaattiset ilmottautumiset ja sitä pääsin testailemaan. Olihan se automaatti aika kätevä ja kutsu huoneeseen kävi tasan klo 9. Vau! Lääkäri oli jälleen kerran sellainen, jota en oo koskaan ennen nähnyt. Siinä sitten veriarvoja ihmeteltiin. Krea oli vähän koholla ja hemoglobiini matala, vain 101. Maksa-arvot hyvät. Verenpainekin mitattiin ja sekin oli pikkaisen matala. Ei ihme, että meinaa aina ylösnoustessa huimata. Tykkäsin lääkäristä kyllä siinä mielessä, että hän uskalsi ottaa vastuuta lääkemuutoksista ja vähensikin Sandimmun-annosta määrään 125mg+125mg (ennen 150mg+125mg). Ja itsekin hän totesi, että on vähän huono, kun kukaan lääkäri ei oikein ota mistään vastuuta. Se on kyllä ihan totta. Yleensä lääkärit vaan toteaa, että antaa Helsingin pään sitten päättää lääkemuutoksista ja muusta. Mutta kun siellä tulee käytyä kerran vuodessa, niin ei se oikein toimi. Lisäksi lääkäri soitti maksapuolelle ja ehdotti, että jatkossa mulla ois aina joka toinen kerta maksapuolella ja joka toinen munuaispuolella. Kahdella polilla samana päivänä ei oo mitään järkeä käydä, kun ei siitä mitään hyödy. Oikein hyvä mieli siis käynnistä jäi. Seuraava kerta on heinäkuussa, jolloin tulee iso liuta verikokeita, virtsanäytteitä, keuhkokuva ja siirtomunuaisen ultraääni.
Käynnin jälkeen alkoikin sitten odottelu, sillä luuntiheysmittaus oli vasta klo 13. Kävin syömässä aamupalaa kahvilassa ja sitten vain istuin ja haaveilin, istuin ja kattelin ihmisiä, istuin ja kuuntelin musiikkia. Kyllähän se aika siinä jotenkin meni. Kahdentoista aikaan kävin syömässä.
Luuntiheysmittaukseen pääsin vähän etuajassa eikä se kauaa vienyt. Makasin alustalla ja joku kone mun yläpuolella liikkui. Viiden minuutin päästä olin jo valmis eikä kello ollut vielä edes yhtä. Niinpä menin takaisin aulaan istumaan ja ihmettelemään.
Maksapolille siirryin puoli kahden aikaan, kun aika oli kahdelta. Ajattelin, että jos sinnekin pääsisi etuajassa. Mutta turha toivo lääkärin tuntien. Lääkäri oli 40 minuuttia myöhässä ja niinpä pääsin sisään kahtakymmentä vaille kolme. Lääkäri katteli samat verikoearvot läpi ja tarttui alhaiseen hemoglobiiniin. Kovasti se kyseli, että syönkö varmasti lihaa ja leipää ja entä syönkö koulussa kunnon aterian. Kyllä syön. Niinpä se sitten päätti aloittaa mulla rautalääkityksen. Eli taas uusi pilleri syötäväksi. Alkaa lääkkeet uhkaavasti lisääntyä..
Ulos sairaalasta pääsin joskus puoli neljän aikaan. Edellinen bussi opiskelijakaupunkiin oli mennyt 14.20 ja seuraava lähti 17.10, joten lisää odottelua oli luvassa. Kävelin Stockmannille, kävin ostamassa suklaata ja sitten istuin TAAS ja seurasin ihmisten parveilua. Puoli viiden aikaan siirryin linja-autoasemalle ja viiden jälkeen pääsin vihdoinkin bussiin rentoutumaan ja nukkumaan.
Sellainen päivä. Jatkossa kyllä vaihdan aikoja, jos ne on noin erillään toisistaan. Se oli eilisen päivän oppi. Muuten olikin kyllä melkoisen turha päivä. Mutta onpahan taas tutkittu kaikenlaista.
Aamu alkoi klo 9 munuaispolilla. Taysissa on joillain poleilla uudet automaattiset ilmottautumiset ja sitä pääsin testailemaan. Olihan se automaatti aika kätevä ja kutsu huoneeseen kävi tasan klo 9. Vau! Lääkäri oli jälleen kerran sellainen, jota en oo koskaan ennen nähnyt. Siinä sitten veriarvoja ihmeteltiin. Krea oli vähän koholla ja hemoglobiini matala, vain 101. Maksa-arvot hyvät. Verenpainekin mitattiin ja sekin oli pikkaisen matala. Ei ihme, että meinaa aina ylösnoustessa huimata. Tykkäsin lääkäristä kyllä siinä mielessä, että hän uskalsi ottaa vastuuta lääkemuutoksista ja vähensikin Sandimmun-annosta määrään 125mg+125mg (ennen 150mg+125mg). Ja itsekin hän totesi, että on vähän huono, kun kukaan lääkäri ei oikein ota mistään vastuuta. Se on kyllä ihan totta. Yleensä lääkärit vaan toteaa, että antaa Helsingin pään sitten päättää lääkemuutoksista ja muusta. Mutta kun siellä tulee käytyä kerran vuodessa, niin ei se oikein toimi. Lisäksi lääkäri soitti maksapuolelle ja ehdotti, että jatkossa mulla ois aina joka toinen kerta maksapuolella ja joka toinen munuaispuolella. Kahdella polilla samana päivänä ei oo mitään järkeä käydä, kun ei siitä mitään hyödy. Oikein hyvä mieli siis käynnistä jäi. Seuraava kerta on heinäkuussa, jolloin tulee iso liuta verikokeita, virtsanäytteitä, keuhkokuva ja siirtomunuaisen ultraääni.
Käynnin jälkeen alkoikin sitten odottelu, sillä luuntiheysmittaus oli vasta klo 13. Kävin syömässä aamupalaa kahvilassa ja sitten vain istuin ja haaveilin, istuin ja kattelin ihmisiä, istuin ja kuuntelin musiikkia. Kyllähän se aika siinä jotenkin meni. Kahdentoista aikaan kävin syömässä.
Luuntiheysmittaukseen pääsin vähän etuajassa eikä se kauaa vienyt. Makasin alustalla ja joku kone mun yläpuolella liikkui. Viiden minuutin päästä olin jo valmis eikä kello ollut vielä edes yhtä. Niinpä menin takaisin aulaan istumaan ja ihmettelemään.
Maksapolille siirryin puoli kahden aikaan, kun aika oli kahdelta. Ajattelin, että jos sinnekin pääsisi etuajassa. Mutta turha toivo lääkärin tuntien. Lääkäri oli 40 minuuttia myöhässä ja niinpä pääsin sisään kahtakymmentä vaille kolme. Lääkäri katteli samat verikoearvot läpi ja tarttui alhaiseen hemoglobiiniin. Kovasti se kyseli, että syönkö varmasti lihaa ja leipää ja entä syönkö koulussa kunnon aterian. Kyllä syön. Niinpä se sitten päätti aloittaa mulla rautalääkityksen. Eli taas uusi pilleri syötäväksi. Alkaa lääkkeet uhkaavasti lisääntyä..
Ulos sairaalasta pääsin joskus puoli neljän aikaan. Edellinen bussi opiskelijakaupunkiin oli mennyt 14.20 ja seuraava lähti 17.10, joten lisää odottelua oli luvassa. Kävelin Stockmannille, kävin ostamassa suklaata ja sitten istuin TAAS ja seurasin ihmisten parveilua. Puoli viiden aikaan siirryin linja-autoasemalle ja viiden jälkeen pääsin vihdoinkin bussiin rentoutumaan ja nukkumaan.
Sellainen päivä. Jatkossa kyllä vaihdan aikoja, jos ne on noin erillään toisistaan. Se oli eilisen päivän oppi. Muuten olikin kyllä melkoisen turha päivä. Mutta onpahan taas tutkittu kaikenlaista.
torstai 28. maaliskuuta 2013
28.3. Neurokirurgian poliklinikka
Kävin kolmisen viikkoa sitten pään magneettikuvassa ja nyt oli aika kuulla tulokset neurokirurgian polilla. Kaksi vuotta sittenhän todettiin, että mun aivoissani on verisuonipullistuma eli aivoaneurysma. Silloin sille ei mitään tehty, kun olin vielä aika huonossa kunnossa ja kiinni lisähapessa. Sovittiin kuitenkin, että parin vuoden päästä katellaan tilannetta uudestaan. Ja niinhän sitä sitten tehtiin.
Aluksi lääkäri esitteli kuvia, joissa aneurysma näkyy selvästi. Se ei oo muuttunut viime kerrasta yhtään, vaan on edelleen 5mm:n kokoinen. Tällä hetkellä sen puhkeamisriski on 0,5-1%, mutta jo kymmenen vuoden päästä riski on 10%. Eli on ihan järkevää hoitaa aneurysma nyt pois päiväjärjestyksestä eikä odotella myöhempään aikaan.
Hoitovaihtoehtoja on kaksi. Se kumpi on sopiva, selviää, kun nivusesta lähdetään viemään verisuonta pitkin katetria aina aivoihin asti. Siellä päästää näkemään lähemmin, minkä muotoinen pullistuma on. Jos se on kaulasta kapea ja levenee sitten pussiksi, voidaan se hoitaa samantien. Pussiin vain laitetaan platinlankaa, joka menee sykkyrälle ja estää näin verenkierron siellä. Mutta jos käy ilmi, että pullistuma onkin leveäkaulainen, ei langasta ole hyötyä. Tällöin lanka pääsee valumaan ja voi lähteä verenkierron mukana ajelehtimaan, aiheuttaen pahimmassa tapauksessa aivoinfarktin. Jos siis todetaan, että platilanka ei ole oikeia hoitokeino, ei aneurysmalle tehdä mitään. Sitten pitääkin varata aika kalloleikkaukseen, jossa pullistuma tukitaan ulkoapäin.
Sellaiset vaihtoehdot siis. Toivon kyllä todella, että pullistuma saadaan tukittua ihan vain pelkällä langalla. Kalloleikkaus nimittäin kuulostaa aika hurjalta enkä yhtään tykkää ajatuksesta, että mun hiuksiani pitää alkaa ajella jostain kohtaa pois.
Toimenpide, jossa katetri aivoihin viedään, tehdään ensi syksynä. Sinne on siis vielä jonkin aikaa. Ihan uusi juttu katetrin kanssa pelaaminen ei ole, mullahan on nimittäin sydämestä joskus poltettu oikoratoja pois ja se tapahtui myös niin, että nivusesta vietiin katetri sydämeen. Siinä piti vieläpä olla hereillä, tässä sentään nukutetaan.
Semmoisia uutisia tänään. En oikeestaan oo sen suuremmin järkyttynyt, onhan tää ollut tiedossa jo muutaman vuoden. Ja lääkäri oli niin mukava, että hymy vain nousi huulille. Se oli tosi onnellinen nähdessään mut näin hyväkuntoisena. Ihanaa, että jopa muisti mut. :)
Aluksi lääkäri esitteli kuvia, joissa aneurysma näkyy selvästi. Se ei oo muuttunut viime kerrasta yhtään, vaan on edelleen 5mm:n kokoinen. Tällä hetkellä sen puhkeamisriski on 0,5-1%, mutta jo kymmenen vuoden päästä riski on 10%. Eli on ihan järkevää hoitaa aneurysma nyt pois päiväjärjestyksestä eikä odotella myöhempään aikaan.
Hoitovaihtoehtoja on kaksi. Se kumpi on sopiva, selviää, kun nivusesta lähdetään viemään verisuonta pitkin katetria aina aivoihin asti. Siellä päästää näkemään lähemmin, minkä muotoinen pullistuma on. Jos se on kaulasta kapea ja levenee sitten pussiksi, voidaan se hoitaa samantien. Pussiin vain laitetaan platinlankaa, joka menee sykkyrälle ja estää näin verenkierron siellä. Mutta jos käy ilmi, että pullistuma onkin leveäkaulainen, ei langasta ole hyötyä. Tällöin lanka pääsee valumaan ja voi lähteä verenkierron mukana ajelehtimaan, aiheuttaen pahimmassa tapauksessa aivoinfarktin. Jos siis todetaan, että platilanka ei ole oikeia hoitokeino, ei aneurysmalle tehdä mitään. Sitten pitääkin varata aika kalloleikkaukseen, jossa pullistuma tukitaan ulkoapäin.
Sellaiset vaihtoehdot siis. Toivon kyllä todella, että pullistuma saadaan tukittua ihan vain pelkällä langalla. Kalloleikkaus nimittäin kuulostaa aika hurjalta enkä yhtään tykkää ajatuksesta, että mun hiuksiani pitää alkaa ajella jostain kohtaa pois.
Toimenpide, jossa katetri aivoihin viedään, tehdään ensi syksynä. Sinne on siis vielä jonkin aikaa. Ihan uusi juttu katetrin kanssa pelaaminen ei ole, mullahan on nimittäin sydämestä joskus poltettu oikoratoja pois ja se tapahtui myös niin, että nivusesta vietiin katetri sydämeen. Siinä piti vieläpä olla hereillä, tässä sentään nukutetaan.
Semmoisia uutisia tänään. En oikeestaan oo sen suuremmin järkyttynyt, onhan tää ollut tiedossa jo muutaman vuoden. Ja lääkäri oli niin mukava, että hymy vain nousi huulille. Se oli tosi onnellinen nähdessään mut näin hyväkuntoisena. Ihanaa, että jopa muisti mut. :)
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Yhtäkkisiä ajatuksia
Multa joskus kysytään, että mietinkö sitä ihmistä, jolta oon siirtoelimeni saanut. Yleensä vastaan, että en. Ei sitä kannata miettiä, muuten alkaa vain ahdistaa. Ja tosi harvoin koko asia nykyään mielessä käykään.
Tänään kuitenkin istuskelin rauhassa keittiön pöydän ääressä syömässä ja lukemassa Tiede-lehteä. Siinä puhuttiin aivokuolleista ja siitä, onko heiltä eettisesti oikein ottaa elimiä siirtoelintarkoitukseen. Ja yhtäkkiä mieleen iski ajatus omista elimistä ja niiden lahjoittajasta. Kyyneleet lähti vierimään pitkin poskia, kun mietin, minkä ikäinen ja kumpaa sukupuolta henkilö on ollut. Minkälainen onnettomuus hänelle kävi ja ketkä kaikki häntä jäivät kaipaamaan? Oliko henkilö itse jo eläessään päättänyt luopua elimistään vai oliko se omaisten päätös? Niin monta kysymystä tulvahti yhdessä hetkessä mieleen.
Välillä tuntuu, että elän aivan järjettömässä kiitollisuuden velassa. Monta kertaa oon miettinyt, että haluaisin hirvittävän paljon kiittää sydämeni pohjasta tätä henkilön perhettä ja kertoa, kuinka mun oma elämä on hänen ansiostaan parantunut aivan huimasti. Mutta koska tällainen ei millään oo mahdollista, niin olisi hienoa tavata edes joku, jonka omainen tai läheinen on kuolemansa jälkeen lahjoittanut elimensä muita ihmisiä varten. Koska jollain tavalla haluaisin ilmaista sen suuren kiitollisuuden jollekulle.
No, omat ajatukset oli hetken kyynelehtimisen jälkeen pakko kasata. Niinkuin alussa sanoin, ei näitä asioita voi liikaa miettiä. Koska sillon ei muuta ehtis tehdä kuin itkeä. Eli elämä jatkuu taas, yhdessä rakkaitten maksan ja munuaisen kanssa. Ja niitten kautta mun mukanani kulkee kaunis muisto jostakusta jo tästä maailmasta poistuneesta. Niin haluan uskoa.
Tänään kuitenkin istuskelin rauhassa keittiön pöydän ääressä syömässä ja lukemassa Tiede-lehteä. Siinä puhuttiin aivokuolleista ja siitä, onko heiltä eettisesti oikein ottaa elimiä siirtoelintarkoitukseen. Ja yhtäkkiä mieleen iski ajatus omista elimistä ja niiden lahjoittajasta. Kyyneleet lähti vierimään pitkin poskia, kun mietin, minkä ikäinen ja kumpaa sukupuolta henkilö on ollut. Minkälainen onnettomuus hänelle kävi ja ketkä kaikki häntä jäivät kaipaamaan? Oliko henkilö itse jo eläessään päättänyt luopua elimistään vai oliko se omaisten päätös? Niin monta kysymystä tulvahti yhdessä hetkessä mieleen.
Välillä tuntuu, että elän aivan järjettömässä kiitollisuuden velassa. Monta kertaa oon miettinyt, että haluaisin hirvittävän paljon kiittää sydämeni pohjasta tätä henkilön perhettä ja kertoa, kuinka mun oma elämä on hänen ansiostaan parantunut aivan huimasti. Mutta koska tällainen ei millään oo mahdollista, niin olisi hienoa tavata edes joku, jonka omainen tai läheinen on kuolemansa jälkeen lahjoittanut elimensä muita ihmisiä varten. Koska jollain tavalla haluaisin ilmaista sen suuren kiitollisuuden jollekulle.
No, omat ajatukset oli hetken kyynelehtimisen jälkeen pakko kasata. Niinkuin alussa sanoin, ei näitä asioita voi liikaa miettiä. Koska sillon ei muuta ehtis tehdä kuin itkeä. Eli elämä jatkuu taas, yhdessä rakkaitten maksan ja munuaisen kanssa. Ja niitten kautta mun mukanani kulkee kaunis muisto jostakusta jo tästä maailmasta poistuneesta. Niin haluan uskoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)