Helsinki, Kolmiosairaala 20.7.

Tätä tekstiä kirjoittelenkin jo kotoa.

Aamulla huonekaverilta otettiin lämmöt sun muut ja verikokeita myös, mutta mut skipattiin tyylikkäästi ohi. Ei enää näköjään lääkäreitä mun arvoni kiinnostaneet. :D Puol yhdeksän aikaan menin isotooppilaboratorioon munuaisten gammakuvaukseen. Siinä pöydällä kameran alla makasin ja mietin, että tällainenkö tää tutkimus nyt on. Mistään ei kuulunu eikä näkyny, että jotain ois oikeesti tapahtunut. Puolivälissä parinkymmenen minuutin kuvausta sain suoraan suoneen Furesista, joka on siis nesteenpoistolääke. Kuvauksen jälkeen vessassa saikin muutaman kerran juosta.

Osastolle takas päästyä ehdin jonkin aikaa nukkua, kunnes lääkäri pukkas sisään. Se jutteli ensin toisen potilaan kanssa ja vastas sitten pirisevään puhelimeensa. Hoitajat mua vähän haastatteli ja annoin niille uusittavat reseptit. Eli en siis päässyt näkemään lääkäriä ollenkaan. Se harmittaa hiukan, sillä oisin muutamaa juttua halunnu kysyä. Kyllähän sen varmasti ois vaatimalla paikalle saanu, mutta oon niin huono tollasissa jutuissa. Kysyn sitten Tampereen lääkäreiltä joskus. Mahdollisista lääkemuutoksista soitellaan perään, jos sellasia tulee.

Kotiin pääsin suihkun ja lounaan jälkeen lähteämään jo keskipäivän maissa. Oli suunnitelmissa, että jos oisin pidempään ollu, niin oisin tänään voinu nähdä maksansiirtokaveriani, joka pääsi neljältä töistä. Mutta nyt jäi se suunnitelma sitten toteuttamatta. Harmi, sillä ei olla nähty yli vuoteen.

Autossa matkalla kotiin iski sitten outo masennuksen tunne ja kyyneleet pyrki väkisin silmiin. Samanlaista tunnetta koin kaks vuotta sitten, kun vietin vajaan viikon Kirralla ja yhtäkkiä pääsinkin kotiin. Olin siitä tosi ilonen, mutta kotona tuntukin, että haluan takaisin. Nyt on vähän samanlaisia fiiliksiä. Tottakai mielummin elelen taas täällä normaalissa yhteiskunnassa sairaalan sijaan, mutta silti sinne jo parinkin yön jälkeen hetken aikaa vähän ikävöi. Sairaalassa on niin oma maailmansa. Siellä ollaan tosi ystävällisiä, potilaat hymyilee toisilleen ja juttelee tuiki tuntemattomille. Ite saa olla hetken aikaa toisten palveltavana ja kuulla kehuja siitä, kuinka terveeltä ja hyvinvoivalta näyttää. Ympärillä ihmiset ymmärtää sua, on kiinnostuneet sun voinnista jne. Ehkä siks ulkomaailman tulo on vähän aikaa tosi masentavaa. Et ookkaan enää yhtään mielenkiintoinen eikä kukaan täällä jaa sun kokemuksia. Siks oiskin ollu tosi kivata se maksansiirron saanut tyttö ja jutella pitkästä aikaa omista kokemuksista ja tuntemuksista. Eipä näitä juttuja oikein muitten kanssa pysty samalla tavalla jakaan. Toki joskus juttelen vanhempien ja siskon kanssa, mutta välillä pelkään, ettei ne ehkä oikein jaksais käydä taas samoja juttuja läpi.

Masentuneeseen oloon saattaa olla kyllä osasyyllisenä myös univelka, jota jonkin verran sairaalasta kerty. Ja onhan se huomenna taas vuosipäivän aika, joten sekin nostaa tunteita pintaan. Saa nähdä, millasta vollotusta on sitten huomenna edessä. :D

Seuraava kontrolli Helsinkiin on vasta vuoden päästä. Jotenkin aika pelottava ajatus, että vasta sillon. Muistan kyllä, kuinka siirron jälkeen jonkin aikaa toivoin, että kontrolleja Helsinkiin ei ois niin usein, mutta nyt voisin tulla useamminkin. Tuntuu, että Helsinki on ainoa paikka, jossa ollaan täysin tilanteen tasalla ja tiedetään parhaiten mun juttuni. Tampereen lääkärit ei mm. ikinä oikein uskalla ottaa minkäänlaista kantaa mun lääkitykseen. Että jos nyt ei jälkeenpäin lääkemuutoksista soitella, niin mitä ilmeisemmin meen samalla lääkityksellä aina ens heinäkuuhun asti.