Mietin yksi uneton yö seuraava aihetta, mistä voisin tänne kirjoittaa. Sitten juolahti mieleen ajatus siitä, että mähän en ole tänne koskaan kirjoittanut siitä, millaista elämää elin lapsena ja nuorena. Siis nimenomaan sairausnäkökulmasta. Niinpä ajattelin sitä tässä vähän avata teille. Toivottavasti kiinnostaa. :)
Kun on sairastanut ihan pienestä pitäen, niin siihen kasvaa aika hyvin. Mulle sairaalassa käynnit ja lääkkeiden ottaminen on aina ollut ihan arkipäivää. Lääkkeistä muistan sen, kuinka yksi lääke maistui hirmu hyvältä. Otin sen aina salaa kouraani ja puuron syötyä hiippailin takkahuoneeseen katsomaan lastenohjelmia ja nautin lääkkeen mausta. Oikeasti jos vielä söisin samaista lääkettä, niin tuskin se enää hyvältä maistuisi. :D
Olen tainnut ennenkin kertoa, että mun lapsuus oli suhteellisen normaali. Sairaus ei oikeastaan näkynyt kuin satunnaisina käynteinä lääkärin luona. Kaikenlaista musta kyllä tutkittiin, mutta siihenkin tottui. Olin lapsena perhepäivähoitajalla ja siellä kaikki tiesivät mun sairaudesta. Esimerkiksi joskus mulla oli verenpainetta mittaava vuorokausirekisteri ja se oli kaikkien muiden lasten mielestä vain tosi mielenkiintoinen. Koulussa sen sijaan en sitten enää luokkakavereille halunnut sairaudesta kertoa. Eikä sitä kukaan musta pystynyt päälle päin arvaamaan, sillä olin ihan kuin muut lapset. Pystyin osallistumaan kaikkeen ja elämään ihan normaalisti. Lääkärikäyntien tilalle keksin aina jonkun pienen valkoisen valheen, ettei tarvinnut muille kertovansa menevän lääkärille.
Teini-ikäkin mulla oli suurin piirtein 16-vuotiaaksi ihan normaalia. Olin silloin tosi erilainen kuin nykyään, hiljainen hissukka, joka viihtyi paremmin kotona kuin menossa. Lukioon siirryttäessä alkoivat ongelmat sitten kasaantua aika vauhdilla. Yksi selvä muisto on siitä, kuinka mulla alkoivat jostain syystä turvota nilkat ja alaselkä. Yksi ilta turvotus yltyi niin pahaksi, että jalat olivat aivan puupökkelöt. Lähdettiin silloin aika kiirellä päivystykseen ja sieltä mulle määrättiin nesteenpoistolääkitys, jota söin aina siirtoon asti. Ja sitä lääkitystä muuten häpesin todella todella paljon. Kenellekään en siitä halunnut kertoa, koska musta se oli vain vanhojen mummojen lääke. Asiaa vaikeutti vielä se, että lääke piti aina ottaa koulupäivän aikana. Koitin tehdä sen niin salassa kuin vain pystyin.
Lukion aikana myös kunto alkoi romahtaa. Ensin se näkyi siinä, etten millään jaksanut kiivetä portaita neljänteen kerroksen. Kaverin rinnalla sinne kiipeäminen oli tuskaa ja yleensä keksin jonkun tekosyyn, jolla pystyin tulemaan yksin. Silloin sain pitää taukoja. Koulumatkoihin meni todella kauan ja sain jopa vapautuksen 2000m juoksusta. Ikinä en olisi siinä tilassa sitä jaksanut. Kunnon laskeminen vaikutti myös yleiseen jaksamiseen enkä normaalia teini-ikäisen elämää jaksanut viettää. Toisaalta, se tuskin olisi edes kauheasti kiinnostanut.
Nyt kun miettii, niin on oikeastaan aika hyvin, että kaikkien ongelmien keskellä sain kirjoitettua ylioppilaaksi ja vielä ihan hyvin arvosanoin. Vaikka siihen aikaan en itse nähnyt edes sitä, kuinka sairas olin ja kuinka äärirajoilla sitä mentiin. Siihen oli jälleen kerran vain tottunut. Kirjoitusten jälkeen päätin aloittaa kuntokuurin, sillä itseäni hävetti huono kunto. Myös äiti siitä mulle joskus huomautti. Eihän kukaan tajunnut, että kyseessä on ihan muu juttu kuin huono kunto. Niinpä mä tein kotijumppia ja kävin pyöräilemässä melko pitkiä lenkkejä. Kunto ei silti kohonnut ja se toki turhuatti. En edes halua tietää, millaisilla saturaatioarvoilla sitä silloin on menty.
Kirjoitusten jälkeen tein myös jonkin verran töitä. Sain siivojaan hommia muutamaksi päiväksi päiväkodista. Sieltä mieleen on jäänyt eräs tapaus. Siirtelin päiväkodin johtajan kanssa isoja penkkejä ja mulle se tietenkin otti todella voimille. Hengästyin jo siitä. Päiväkodin johtaja pisti tämän sitten merkille ja huomautti mulle asiasta. Hän myös kysyi, että mitä töitä haluan isona tehdä. Kun kerroin haluavani sairaanhoitajaksi, hän totesi mulle, että tuolla kunnolla et ikinä tule siihen ammattiin pääsemään. Oikeastaan tämä kommentti taisi ollakin se alkusysäys kuntoiluinnolle.
Mun ylioppilaskuvassa näkyy todella hoikka tyttö, josta ehkä nyt pystyy sanomaan, että aika sairashan mä siinä olen. Huulet ovat siniset, mitä ne oli mulla siihen aikaan aina. Siitä huomauteltiin mulle ihan jatkuvasti, niin paljon, että itseä alkoi lähinnä vaan ärsyttää. Kesätöihin hakiessa muistan kuinka äitin kehoituksesta haastattelijalle kerroin, että mun huuleni ovat usein siniset, mutta se ei ole mitään vakavaa ja siitä ei tarvitse olla huolissaan. Sain paikan. Muistan kuinka yksi laitoshoitajista totesi mulle, että siniset huulet viittaavat johonkin sydänperäiseen. Ja sitähän alettiin sen jälkeen tutkimaan.
Siitä kuitenkin ensi kerralla enemmän. Silloin voisin kertoa teille opiskeluajasta, jota kesti puoli vuotta ennen kuin jäin koulusta pois.
Tulee muuten tätä kirjoittaessa jotenkin todella surullinen olo. Kuinka sitä ei ole tajunnut, kuinka sairas on ja kuinka sinnikkäästi sitä on vain jaksanut ja painanut eteenpäin, vaikka vaiketa on ollut. Ison rutistushalin antaisin sille nuorelle tytölle nyt, jos vain pystyisin.
torstai 30. lokakuuta 2014
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Vuosi aneurysmaleikkauksesta
Mulla ei oo ollut pitkään aikaan tänne mitään kirjoiteltavaa, joten sen takia ajattelin muistella vähän vuodentakaista ja kertoa asian tiimoilta nykyhetkestä.
Tasan vuosi sittenhän mulle tehtiin aivoaneurysmaleikkaus. Leikkaus, joka aiheutti mussa pelkoa ja ajatuksia enemmän kuin elinsiirto ikinä. Muistan edelleen, kuinka musta tuntui siltä, että koko leikkaus pilaa mun elämäni sillä hetkellä. Pelkäsin myös ihan hirveästi kaikkia niitä kauheita asioita, jotka voisivat mennä leikkauksessa pieleen. Aika äkkiä leikkauksen jälkeen kaikki pelot tuntuivat lähinnä naurettavilta, sillä niin hyvin kaikki meni ja tosi nopeasti pääsin palaamaan normaaliin elämääni.
Nykyään en enää meinaa oikein edes muistaa, että koko leikkausta mulle on tehty. Arpi on peittynyt kokonaan hiusten alle eikä sitä pysty näkemään oikeastaan ollenkaan. Pääkin tuntuu nykyään ihan normaalilta, minkäänlaisia outoja tuntemuksia ei ole enää missään. Ei edes tunnottomuutta päälaella, josta vielä joulukuussa kerroin. Suurin muistutus leikkauksesta on enää arpikohdassa olevat lyhyemmät hiukset. Nekin ovat kyllä jo ihan kivasti kasvaneet ja yltävät jo melko hyvin korvan taakse. Tosin olisin kyllä olettanut, että ne olisivat ehkä vielä nopeammin vuodessa kasvanneet. Joskus jos haluaisi hiuksensa laittaa kiinni, niin silloin meinaa vielä vähän tulla ongelmia. Kuvaakin teille koitin arvesta ja hiuksista ottaa, mutta kun arpea ei näy ollenkaan ja hiuksetkin ovat tällä hetkellä niin likaiset, niin se nyt sitten jäi. Mutta eipä niissä siis paljon mitään näkemistä edes ole.
Päänsärkyäkään ei enää leikkauksen takia ole ollut ja suukin aukeaa ihan normaalisi. Myös oikea puoli kehosta toimii normaalisti. Kaikki on siis hirmuisen hyvin myös tällä saralla, niin kuin muutenkin terveysrintamalla. :)
Tasan vuosi sittenhän mulle tehtiin aivoaneurysmaleikkaus. Leikkaus, joka aiheutti mussa pelkoa ja ajatuksia enemmän kuin elinsiirto ikinä. Muistan edelleen, kuinka musta tuntui siltä, että koko leikkaus pilaa mun elämäni sillä hetkellä. Pelkäsin myös ihan hirveästi kaikkia niitä kauheita asioita, jotka voisivat mennä leikkauksessa pieleen. Aika äkkiä leikkauksen jälkeen kaikki pelot tuntuivat lähinnä naurettavilta, sillä niin hyvin kaikki meni ja tosi nopeasti pääsin palaamaan normaaliin elämääni.
Nykyään en enää meinaa oikein edes muistaa, että koko leikkausta mulle on tehty. Arpi on peittynyt kokonaan hiusten alle eikä sitä pysty näkemään oikeastaan ollenkaan. Pääkin tuntuu nykyään ihan normaalilta, minkäänlaisia outoja tuntemuksia ei ole enää missään. Ei edes tunnottomuutta päälaella, josta vielä joulukuussa kerroin. Suurin muistutus leikkauksesta on enää arpikohdassa olevat lyhyemmät hiukset. Nekin ovat kyllä jo ihan kivasti kasvaneet ja yltävät jo melko hyvin korvan taakse. Tosin olisin kyllä olettanut, että ne olisivat ehkä vielä nopeammin vuodessa kasvanneet. Joskus jos haluaisi hiuksensa laittaa kiinni, niin silloin meinaa vielä vähän tulla ongelmia. Kuvaakin teille koitin arvesta ja hiuksista ottaa, mutta kun arpea ei näy ollenkaan ja hiuksetkin ovat tällä hetkellä niin likaiset, niin se nyt sitten jäi. Mutta eipä niissä siis paljon mitään näkemistä edes ole.
Päänsärkyäkään ei enää leikkauksen takia ole ollut ja suukin aukeaa ihan normaalisi. Myös oikea puoli kehosta toimii normaalisti. Kaikki on siis hirmuisen hyvin myös tällä saralla, niin kuin muutenkin terveysrintamalla. :)
perjantai 15. elokuuta 2014
14.8. Munuaispoli
Havahduin tiistai-iltana kalenteria selatessa yhtäkkiä siihen, että oon aivan totaalisesti unohtanut käydä verikokeissa. Jotenkin mun pääni on kokonaan sekoittanut tää kolmivuorotyö ja epäsäännölliset työajat. Olin kyllä jossain vaiheessa suunnitellut, että käyn viikkoa aikasemmin verikokeissa, mutta ei se käynyt pienessä mielessäkään viime viikolla. Paniikissa sitten päätin, että yövuoron jälkeen hipsin suoraa päätä labraan. Ainoa ongelma tosin oli, että kokeita varten olisi pitänyt olla 12 tuntia syömättä. Siitä oli pakko hieman lipsua, sillä en olisi kyllä millään pysynyt koko yövuoroa vetelemään ilman eväitä. Niinpä syömättä tuli oltua vain 7 tuntia, mutta kai se riitti.
Virtsanäytteet jäivät myös sitten kokonaan ottamatta, etenkin kun yövirtsankeräys olisi kuulunut näihin kokeisiin. Onneksi sattui juuri nyt olemaan menkat, niin pystyin kuittaamaan näytteiden puuttumisen sillä hyvin. Koitin vielä keskiviikkona soitella sairaalaan ja selittää tilanteen, sillä olin hieman epävarma, ehtivätkö kaikki verikokeet Tampereelle yhden päivän aikana. Osa niistä nimittäin valmistetaan vasta Tampereella. Eipä polilta vastattu, mutta myöhemmin iltapäivällä sieltä kyllä soitettiin ja kysyttiin, että olenkos verikokeissa ollenkaan käynyt.
No, eilen sitten taas munuaispolille suuntasin. Lääkärinä oli tällä kertaa mieshenkilö, josta en ihan kauheasti pidä. Aluksi otettiin paino. En ole tainnutkaan teille kertoa, että oon laihtunut semmoisen 4 kiloa. Sen huomaa parhaiten housuista, jotka eivät enää oikein päällä meinaa pysyä. Saisi sama suunta kyllä jatkua ja lähteä vielä toiset neljä kiloa, niin tyytyväinen olisin.
Painon jälkeen lääkäri sitten kyseli opinnoista ja muuttamisaikeista. Lisäksi tuli puhetta verenpaineen mittaamisesta. Kerroin, että en oikeastaan itse verenpainetta mittaile, kun en mittaria omista. Kotikotona saatan tosin joskus sen ottaa, jos huimaa kovasti. Lääkäri alkoi sitten motkottaa, että kyllä sitä verenpainetta vaan säännöllisesti kuuluisi itsekin mitata. Tosin siinä vaiheessa kun se verenpaine otettiin ja lukemat olivat 105/68, alkoi lääkäri perua puheitansa ja sanoi, että näillä arvoilla ei oikeastaan niin usein tarvitse sittenkään mittailla. Ja laskeskeli vielä, että kun käyn kuitenkin suhteellisen usein edelleen lääkärikäynneillä vuodessa ja aina verenpaine otetaan, niin ei niitä kotimittauksia sitten tarvitakaan.
Helsingin reissusta lääkäri myös kyseli ja tietoihinsa päivitti kortisonin lopetuksen. Verikoetulokset kaikki olivat kohdillaan, krea ja Cya-arvo heittelevät entiseen malliin. Sen enempää ei oikeastaan ehditty jutella, kun lääkärille tuli joku ilmeisen tärkeä puhelu. Hän nimittäin siihen vastasi, käski soittajan odottaa hetken ja totesi mulle sitten vain, että kaikki on kunnossa, jatketaan entiseen malliin, hei hei. Vai niin. Taisi se siinä kiireessä kysäistä resepteistäkin, mutta enpä kehdannut mitään sanoa, kun näytti puhelimen päässä oleva henkilö kiinnostavan enemmän kuin mun tilanteeni enää. Saahan niitä reseptejä uusittua sitten vaikka terveyskeskuksessa. Ja kyllä niitten pitäisi tällä hetkellä ihan kunnossa olla.
Sellainen käynti. Sarjassamme turhat lääkärikäynnit osa ?. Huoh. Ja tämän takia piti taas Tampereelle raahautua. Seuraava kerta on maksapolille marraskuussa. Täytyy varmaan sitä varten jo kirjoittaa isolla kalenteriin, että muista ne verikokeet. :D
Virtsanäytteet jäivät myös sitten kokonaan ottamatta, etenkin kun yövirtsankeräys olisi kuulunut näihin kokeisiin. Onneksi sattui juuri nyt olemaan menkat, niin pystyin kuittaamaan näytteiden puuttumisen sillä hyvin. Koitin vielä keskiviikkona soitella sairaalaan ja selittää tilanteen, sillä olin hieman epävarma, ehtivätkö kaikki verikokeet Tampereelle yhden päivän aikana. Osa niistä nimittäin valmistetaan vasta Tampereella. Eipä polilta vastattu, mutta myöhemmin iltapäivällä sieltä kyllä soitettiin ja kysyttiin, että olenkos verikokeissa ollenkaan käynyt.
No, eilen sitten taas munuaispolille suuntasin. Lääkärinä oli tällä kertaa mieshenkilö, josta en ihan kauheasti pidä. Aluksi otettiin paino. En ole tainnutkaan teille kertoa, että oon laihtunut semmoisen 4 kiloa. Sen huomaa parhaiten housuista, jotka eivät enää oikein päällä meinaa pysyä. Saisi sama suunta kyllä jatkua ja lähteä vielä toiset neljä kiloa, niin tyytyväinen olisin.
Painon jälkeen lääkäri sitten kyseli opinnoista ja muuttamisaikeista. Lisäksi tuli puhetta verenpaineen mittaamisesta. Kerroin, että en oikeastaan itse verenpainetta mittaile, kun en mittaria omista. Kotikotona saatan tosin joskus sen ottaa, jos huimaa kovasti. Lääkäri alkoi sitten motkottaa, että kyllä sitä verenpainetta vaan säännöllisesti kuuluisi itsekin mitata. Tosin siinä vaiheessa kun se verenpaine otettiin ja lukemat olivat 105/68, alkoi lääkäri perua puheitansa ja sanoi, että näillä arvoilla ei oikeastaan niin usein tarvitse sittenkään mittailla. Ja laskeskeli vielä, että kun käyn kuitenkin suhteellisen usein edelleen lääkärikäynneillä vuodessa ja aina verenpaine otetaan, niin ei niitä kotimittauksia sitten tarvitakaan.
Helsingin reissusta lääkäri myös kyseli ja tietoihinsa päivitti kortisonin lopetuksen. Verikoetulokset kaikki olivat kohdillaan, krea ja Cya-arvo heittelevät entiseen malliin. Sen enempää ei oikeastaan ehditty jutella, kun lääkärille tuli joku ilmeisen tärkeä puhelu. Hän nimittäin siihen vastasi, käski soittajan odottaa hetken ja totesi mulle sitten vain, että kaikki on kunnossa, jatketaan entiseen malliin, hei hei. Vai niin. Taisi se siinä kiireessä kysäistä resepteistäkin, mutta enpä kehdannut mitään sanoa, kun näytti puhelimen päässä oleva henkilö kiinnostavan enemmän kuin mun tilanteeni enää. Saahan niitä reseptejä uusittua sitten vaikka terveyskeskuksessa. Ja kyllä niitten pitäisi tällä hetkellä ihan kunnossa olla.
Sellainen käynti. Sarjassamme turhat lääkärikäynnit osa ?. Huoh. Ja tämän takia piti taas Tampereelle raahautua. Seuraava kerta on maksapolille marraskuussa. Täytyy varmaan sitä varten jo kirjoittaa isolla kalenteriin, että muista ne verikokeet. :D
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Helsinki, Kolmiosairaala 4.8.
Viime sunnuntai oli aika pitkä päivä. Ensin aamuvuoro töissä ja sen jälkeen vanhempien kanssa suoraan Helsinkiin. Hotellimajoittumisten jälkeen kello oli jo sen verran paljon, että oli aika etsiä ruokapaikka. Hetken aikaa meni harhaillessa ja etsiessä sunnuntai-iltana paikkaa, joka olisi auki pidempäänkin kuin vain iltakahdeksaan. Mahat täynnä jatkoimme sitten hetken kaupungin kiertelyä ja kävelimme jälleen kerran Kirurgisen sairaalan ohi, jossa siirtoleikkaus neljä vuotta sitten tehtiin. Mitään sen suurempia tunteita sairaalan näkeminen ei enää aiheuta.
Illan lopuksi kävimme vielä terassilla istuskelemassa. Torni Hotellin katolle oltaisiin haluttu, mutta se oli kiinni, joten piti tyytyä nauttimaan juomat maanpinnalla. Juomien jälkeen mun olikin sitten aika suunnata bussilla hotellille. Mä oon oikeasti maailman huonoin suunnistamaan missään, etenkin tuntemattomissa kaupungeissa. Niinpä äiti huikkasi bussikuskille, että heitä tyttö kyydistä hotellin kohdalla. Ei yhtään hävettänyt, ei. Onneksi mä näytän nuoremmalta kuin 24-vuotiaalta. :D
Viime vuonna sairaalalle piti raahautua ihan äärettömän aikaisin ja sitten siellä odoteltiin monta tuntia. Nyt virheistä oli selvästi otettu opiksi, sillä osastolle tarvitsi tulla vasta 9.30. Ennen sitä kävin labrassa verikokeissa. Sen jälkeen sitten odottelin osaston päivähuoneessa lääkäriä. Yllättävän pian aika iso joukko valkotakkisia hahmoja marssi meidän potilaiden ohi. Pomppasi muuten siinä vaiheessa sydän kurkkuun, etenkin kun näin mut leikanneen lääkärin.
Omalla vuorollani sitten marssin lääkäreiden eteen aika jännityksessä. Leikannut lääkäri siinä hetken muisteli, kuinka tilanne silloin neljä vuotta sitten oli aika vaikea, etenkin kun leikkaushaava piti silloin avata uudestaan, kun maksa oli kuolioon menossa. Hän kysyi myös, onko elämäni nyt parempaa kuin ennen leikkausta. No onhan se, paljon! Siinä kun lääkäri kyseli, mitä kaikkea voin tehdä ja pystynkö elämään oikeastaan ihan normaalia elämää, iski taas omaankin tajuntaan se, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat.
Lääkelistaa lääkäri siinä hetken katseli ja lopulta päätyi siihen, että vihdoin ja viimein pääsen kortisonista eroon. Jee! Mitään muita muutoksia ei tullut ja kun itsellä ei ollut kysyttävää, niin aika äkkiä tapaaminen oli ohi. Uusi aika on taas ensi vuonna ja silloin edessä on biobsia. Siihen pitää kuulemma varautua henkisesti.
Lääkäreiden tapaamisen jälkeen söin ruuan ja sitten olinkin jo valmis lähtemään. Ensi vuodelle sain jo ajan, mutta saa nyt nähdä, sopiiko se. Vanhemmat mua tuli sairaalalta hakemaan ja siitä suunnattiin sitten Suomenlinnaan. Siellä vietettiin kolme tuntia, jonka jälkeen käytiin vielä Helsingissä syömässä. Kello kävi jo iltayhdeksää, kun viimein kämpille vanhemmat mut toi. Voin kertoa, että kovin kauaa ei unen tulemista tarvinnut odotella.
Ja loppuun se tärkein juttu. Yksi näistä lääkäreistä oli semmoinen nuori ja _todella_ hyvännäköinen. Siis todella. Jo se sai sydämen pomppailemaan hieman nopeammin ja välillä ajatuksia piti hieman koota. Lisäksi olisi tehnyt mieli tuijotella vain tätä ko. lääkäriä muiden sijaan. Kun mut leikannut lääkäri joskus jää eläkkeelle, niin mun puolesta tämä nuori mies voisi oikein mielellään tulla tilalle. ;D :D
Illan lopuksi kävimme vielä terassilla istuskelemassa. Torni Hotellin katolle oltaisiin haluttu, mutta se oli kiinni, joten piti tyytyä nauttimaan juomat maanpinnalla. Juomien jälkeen mun olikin sitten aika suunnata bussilla hotellille. Mä oon oikeasti maailman huonoin suunnistamaan missään, etenkin tuntemattomissa kaupungeissa. Niinpä äiti huikkasi bussikuskille, että heitä tyttö kyydistä hotellin kohdalla. Ei yhtään hävettänyt, ei. Onneksi mä näytän nuoremmalta kuin 24-vuotiaalta. :D
Viime vuonna sairaalalle piti raahautua ihan äärettömän aikaisin ja sitten siellä odoteltiin monta tuntia. Nyt virheistä oli selvästi otettu opiksi, sillä osastolle tarvitsi tulla vasta 9.30. Ennen sitä kävin labrassa verikokeissa. Sen jälkeen sitten odottelin osaston päivähuoneessa lääkäriä. Yllättävän pian aika iso joukko valkotakkisia hahmoja marssi meidän potilaiden ohi. Pomppasi muuten siinä vaiheessa sydän kurkkuun, etenkin kun näin mut leikanneen lääkärin.
Omalla vuorollani sitten marssin lääkäreiden eteen aika jännityksessä. Leikannut lääkäri siinä hetken muisteli, kuinka tilanne silloin neljä vuotta sitten oli aika vaikea, etenkin kun leikkaushaava piti silloin avata uudestaan, kun maksa oli kuolioon menossa. Hän kysyi myös, onko elämäni nyt parempaa kuin ennen leikkausta. No onhan se, paljon! Siinä kun lääkäri kyseli, mitä kaikkea voin tehdä ja pystynkö elämään oikeastaan ihan normaalia elämää, iski taas omaankin tajuntaan se, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat.
Lääkelistaa lääkäri siinä hetken katseli ja lopulta päätyi siihen, että vihdoin ja viimein pääsen kortisonista eroon. Jee! Mitään muita muutoksia ei tullut ja kun itsellä ei ollut kysyttävää, niin aika äkkiä tapaaminen oli ohi. Uusi aika on taas ensi vuonna ja silloin edessä on biobsia. Siihen pitää kuulemma varautua henkisesti.
Lääkäreiden tapaamisen jälkeen söin ruuan ja sitten olinkin jo valmis lähtemään. Ensi vuodelle sain jo ajan, mutta saa nyt nähdä, sopiiko se. Vanhemmat mua tuli sairaalalta hakemaan ja siitä suunnattiin sitten Suomenlinnaan. Siellä vietettiin kolme tuntia, jonka jälkeen käytiin vielä Helsingissä syömässä. Kello kävi jo iltayhdeksää, kun viimein kämpille vanhemmat mut toi. Voin kertoa, että kovin kauaa ei unen tulemista tarvinnut odotella.
Ja loppuun se tärkein juttu. Yksi näistä lääkäreistä oli semmoinen nuori ja _todella_ hyvännäköinen. Siis todella. Jo se sai sydämen pomppailemaan hieman nopeammin ja välillä ajatuksia piti hieman koota. Lisäksi olisi tehnyt mieli tuijotella vain tätä ko. lääkäriä muiden sijaan. Kun mut leikannut lääkäri joskus jää eläkkeelle, niin mun puolesta tämä nuori mies voisi oikein mielellään tulla tilalle. ;D :D
lauantai 2. elokuuta 2014
1.8. Hammaslääkäri
Puolitoista kuukautta vierähti nopeasti ja eilen oli taas hammaslääkärillä käynnin aika. Viimeksihän sain ohjeeksi tehostaa hampaitten hoitoa vielä enemmän ja aika hyvin sitä ohjetta on kyllä noudatettua tullut. Joka ikinen aamu, myös vapaapäivinä, oon hampaat pessyt. Ja samoin tietenkin illalla. Myös hammaslankaa oon käyttänyt vielä tehokkaammin.
Suun röntgenkuvissa kävin heinäkuun alussa ja niitä kuvia katseltiin sitten vastaanoton aluksi. Viisauden hampaat siellä näkyivät, mutta ilmeisesti ne eivät ainakaan vielä ole puhkeamassa. Silti hammaslääkäri suunnitteli lähetettä keskussairaalaan, jossa voidaan tarkemmin miettiä niiden poistoa. Mun kohdallani kun tämmöinenkin juttu on vähän erilainen kuin normaaleilla ihmisillä. Voi siis olla, että joudun vielä viisauden hampaiden poistoon tässä joku päivä. Kauhulla odotan.
Kuvien tutkailun jälkeen pääsin sitten taas makoilemaan penkkiin. Jotain se lääkäri suussa ronkki, ihan ei käynyt selväksi, että mitä. Sen kuitenkin ymmärsin, että ikenet eivät oikeastaan ole parantuneet ollenkaan, vaikka niitä oonkin nyt koittanut hyvin hoitaa. Eli ientulehdus on edelleen päällä. Lääkäri näytti mulle oikein peilin kanssa kuinka mun ikeneni on pullistuneet. Hyvin sen kyllä nyt itsekin huomasi. Tuskin kuulemma kaikkien mun lääkkeitteni vuoksi koskaan tuun pääsemään kokonaan eroon tulehduksesta ja verenvuodosta hampaitten pesun yhteydessä, mutta hiukan parempi tilanne silti saisi olla.
Sain sitten käynnin lopuksi mukaani lapun, jossa suositeltiin tiettyä hammastahnaa. Myös sellaisia kumisia "hammastikkuja" pitäisi ostaa ja niillä sitten koittaa hammasvälejä sörkkiä. Jotenkin kyllä harmittaa, että tämmöinenkin juttu tässä nyt pitää vielä olla. Eihän se toki paljoa vaadi, että hampaansa hyvin hoitaa ja hammaslankaa- ja tikkuja käyttää, mutta tuntuu silti vain vähän inhottavalta, että suussakin on joku pielessä.
Seuraavasta kerrasta ei ollut mitään puhetta ja pakko myöntää, että lopun puheet menivät muutenkin hieman ohi, sillä mulla oli kamala kiire töihin jo siinä vaiheessa ja itse asiassa onnistuin myöhästymäänkin lääkärin jaaritellessa vaikka kuinka kauan. Mutta kai sieltä posti kutsun tuo, jos on tarve uusintakäynnille. Kai ne hampaat täytyy taas joskus tarkastaa..
Suun röntgenkuvissa kävin heinäkuun alussa ja niitä kuvia katseltiin sitten vastaanoton aluksi. Viisauden hampaat siellä näkyivät, mutta ilmeisesti ne eivät ainakaan vielä ole puhkeamassa. Silti hammaslääkäri suunnitteli lähetettä keskussairaalaan, jossa voidaan tarkemmin miettiä niiden poistoa. Mun kohdallani kun tämmöinenkin juttu on vähän erilainen kuin normaaleilla ihmisillä. Voi siis olla, että joudun vielä viisauden hampaiden poistoon tässä joku päivä. Kauhulla odotan.
Kuvien tutkailun jälkeen pääsin sitten taas makoilemaan penkkiin. Jotain se lääkäri suussa ronkki, ihan ei käynyt selväksi, että mitä. Sen kuitenkin ymmärsin, että ikenet eivät oikeastaan ole parantuneet ollenkaan, vaikka niitä oonkin nyt koittanut hyvin hoitaa. Eli ientulehdus on edelleen päällä. Lääkäri näytti mulle oikein peilin kanssa kuinka mun ikeneni on pullistuneet. Hyvin sen kyllä nyt itsekin huomasi. Tuskin kuulemma kaikkien mun lääkkeitteni vuoksi koskaan tuun pääsemään kokonaan eroon tulehduksesta ja verenvuodosta hampaitten pesun yhteydessä, mutta hiukan parempi tilanne silti saisi olla.
Sain sitten käynnin lopuksi mukaani lapun, jossa suositeltiin tiettyä hammastahnaa. Myös sellaisia kumisia "hammastikkuja" pitäisi ostaa ja niillä sitten koittaa hammasvälejä sörkkiä. Jotenkin kyllä harmittaa, että tämmöinenkin juttu tässä nyt pitää vielä olla. Eihän se toki paljoa vaadi, että hampaansa hyvin hoitaa ja hammaslankaa- ja tikkuja käyttää, mutta tuntuu silti vain vähän inhottavalta, että suussakin on joku pielessä.
Seuraavasta kerrasta ei ollut mitään puhetta ja pakko myöntää, että lopun puheet menivät muutenkin hieman ohi, sillä mulla oli kamala kiire töihin jo siinä vaiheessa ja itse asiassa onnistuin myöhästymäänkin lääkärin jaaritellessa vaikka kuinka kauan. Mutta kai sieltä posti kutsun tuo, jos on tarve uusintakäynnille. Kai ne hampaat täytyy taas joskus tarkastaa..
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Neljä vuotta
Näköjään neljä vuotta on se rajapyykki, jolloin elinsiirron vuosipäivä ei tuo kyyneleitä enää silmiin. Oikeastaan en koko päivää muistanut kuin vasta pari vuorokautta sitten. Viime yön vietin yövuorossa ja muutaman kerran kelloa vilkaisin ja mietin, mitä neljä vuotta siihen aikaan tapahtui. Sen enempää vuosien takaiset tapahtumat eivät ole olleet mielessä. Viime viikolla totesin itselleni, että asiat ovat aika hyvin, kun suurimmat elämäni "ongelmat" liittyvät tällä hetkellä töihin ja miehiin (tai oikeastaan niiden puuttumiseen). Asiat ovat siis aika hyvin. :)
Maaliskuussa valittelin teille, kuinka pinnallinen ihminen musta siirron jälkeen on tullut. Nyt näin vuosipäivän kunniaksi ajattelin avata vähän muita asioita, jotka siirron jälkeen muuttuivat. Muutama on ihan konkreettinen juttu ja sitten on tämmöisiä henkisen tason muutoksia.
Nenäverenvuoto: Mulla tuli ennen siirtoa todella herkästi verta nenästä. Sitä saattoi alkaa tulemaan ihan yhtäkkiä. Joskus sängyn vieressä saattoi olla monta kymmentä veristä nenäliinaa, kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Siirron jälkeen verenvuoto lakkasi kuitenkin seinään. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää kyseisestä ongelmasta kärsiä. Ja hyvä niin. Olisi se nimittäin aika kamalaa, jos esim. kesken potilaan hoitamisen hoitajalta alkaisi yhtäkkiä valua verta nenästä.
Palelu: Ennen siirtoa palelin AINA. Mulla oli kesäisinkin sohvalla maatessa peitto korvissa ja vanhemmilta sain aika usein asiasta kuulla. Lukiomme oli oikeasti silloin aikoinaan aika kylmä paikka ja itellä se tietenkin korostui vielä moninkertaisena. Niinpä hytisin kaikki tunnit ja etenkin talvisin pakkasin päälleni vaikka kuinka paljon. Ne harvat kerrat kun baareissa ennen siirtoa kävin, jouduin silloinkin kerrospukeutumaan oikein huolella. Kun muut tytöt heiluivat pikkuisissa hamosissaan, oli mulla aina pitkähihainen paita päällä. Siirron jälkeen oli suuri helpotus, kun jatkuva paleleminen katosi. Se voi ihan oikeasti olla aika raskasta.
Musiikki: Ennen siirtoa en sen ihmeemmin musiikkia kuunnellut. Radio oli harvoin auki. MP3-soittimen kyllä omistin jo silloin ja koulumatkoilla se soi, mutta ei mitään sen ihmeempää. Siirron jälkeen sairaalassa musiikki kuitenkin sai elämässä ihan uudenlaisen roolin. Se alkoi tuoda yksinäisiin hetkiin paljon lohdutusta. Musiikin kautta pystyi myös jollain tapaa ymmärtämään omia tunteitaan, kun löysi kappaleita, joihin samaistui. Omilleen muuton jälkeen musiikki on noussut yhä tärkeämpään rooliin. Etenkin juuri omien tunteiden käsittelyissä musiikilla on se suurin rooli. Nykyään ei tule lähdettyä oikeastaan mihinkään ilman Ipodia korvilla. Muutaman sadan metrin kauppamatkatkin tarvitsevat musiikkia.
Elämännälkä: Mulla on ihan semmoinen muistikuva, että tästä aiheesta oon teille aiemminkin avautunut. Lähes kaksi vuotta neljän seinän sisällä teki tehtävänsä. Ennen siirtoa olin paljon tyytyväisempi kotona istuessa. Muistan kuinka en esim. festareille ikinä halunnut mennä, sillä vihasin suuria ihmisjoukkoja. Vihaan edelleen, mutta nyt olisin ihan valmis kokemaan oikeat festarit. Olisin valmis kokemaan vaikka mitä! Itsellä tosin tätä rajoittaa hieman se, että tarvitsisin jonkun kaverin mukaan. Yksin en uskalla lähteä. Kunhan vain jostain löytäisin sen ihminen, joka kanssani elämännälän olisi valmis jakamaan, niin varmasti tehtäisiin vaikka mitä. Uudet kokemukset ovat parhaita!
Vaikka on ehkä kliseistä sanoa, että päivääkään en kokemuksistani pois vaihtaisi, niin totta se on. Neljä vuotta sitten en ehkä niin olisi vielä ajatellut, mutta nykyään oon ihan tyytyväinen kaikesta kokemastani. Eipä musta olisi tällaista ihmistä kasvanut ilman neljän seinän sisälle joutumista ja kolmen kuukauden visiittiä sairaalassa.
Maaliskuussa valittelin teille, kuinka pinnallinen ihminen musta siirron jälkeen on tullut. Nyt näin vuosipäivän kunniaksi ajattelin avata vähän muita asioita, jotka siirron jälkeen muuttuivat. Muutama on ihan konkreettinen juttu ja sitten on tämmöisiä henkisen tason muutoksia.
Nenäverenvuoto: Mulla tuli ennen siirtoa todella herkästi verta nenästä. Sitä saattoi alkaa tulemaan ihan yhtäkkiä. Joskus sängyn vieressä saattoi olla monta kymmentä veristä nenäliinaa, kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Siirron jälkeen verenvuoto lakkasi kuitenkin seinään. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää kyseisestä ongelmasta kärsiä. Ja hyvä niin. Olisi se nimittäin aika kamalaa, jos esim. kesken potilaan hoitamisen hoitajalta alkaisi yhtäkkiä valua verta nenästä.
Palelu: Ennen siirtoa palelin AINA. Mulla oli kesäisinkin sohvalla maatessa peitto korvissa ja vanhemmilta sain aika usein asiasta kuulla. Lukiomme oli oikeasti silloin aikoinaan aika kylmä paikka ja itellä se tietenkin korostui vielä moninkertaisena. Niinpä hytisin kaikki tunnit ja etenkin talvisin pakkasin päälleni vaikka kuinka paljon. Ne harvat kerrat kun baareissa ennen siirtoa kävin, jouduin silloinkin kerrospukeutumaan oikein huolella. Kun muut tytöt heiluivat pikkuisissa hamosissaan, oli mulla aina pitkähihainen paita päällä. Siirron jälkeen oli suuri helpotus, kun jatkuva paleleminen katosi. Se voi ihan oikeasti olla aika raskasta.
Musiikki: Ennen siirtoa en sen ihmeemmin musiikkia kuunnellut. Radio oli harvoin auki. MP3-soittimen kyllä omistin jo silloin ja koulumatkoilla se soi, mutta ei mitään sen ihmeempää. Siirron jälkeen sairaalassa musiikki kuitenkin sai elämässä ihan uudenlaisen roolin. Se alkoi tuoda yksinäisiin hetkiin paljon lohdutusta. Musiikin kautta pystyi myös jollain tapaa ymmärtämään omia tunteitaan, kun löysi kappaleita, joihin samaistui. Omilleen muuton jälkeen musiikki on noussut yhä tärkeämpään rooliin. Etenkin juuri omien tunteiden käsittelyissä musiikilla on se suurin rooli. Nykyään ei tule lähdettyä oikeastaan mihinkään ilman Ipodia korvilla. Muutaman sadan metrin kauppamatkatkin tarvitsevat musiikkia.
Elämännälkä: Mulla on ihan semmoinen muistikuva, että tästä aiheesta oon teille aiemminkin avautunut. Lähes kaksi vuotta neljän seinän sisällä teki tehtävänsä. Ennen siirtoa olin paljon tyytyväisempi kotona istuessa. Muistan kuinka en esim. festareille ikinä halunnut mennä, sillä vihasin suuria ihmisjoukkoja. Vihaan edelleen, mutta nyt olisin ihan valmis kokemaan oikeat festarit. Olisin valmis kokemaan vaikka mitä! Itsellä tosin tätä rajoittaa hieman se, että tarvitsisin jonkun kaverin mukaan. Yksin en uskalla lähteä. Kunhan vain jostain löytäisin sen ihminen, joka kanssani elämännälän olisi valmis jakamaan, niin varmasti tehtäisiin vaikka mitä. Uudet kokemukset ovat parhaita!
Vaikka on ehkä kliseistä sanoa, että päivääkään en kokemuksistani pois vaihtaisi, niin totta se on. Neljä vuotta sitten en ehkä niin olisi vielä ajatellut, mutta nykyään oon ihan tyytyväinen kaikesta kokemastani. Eipä musta olisi tällaista ihmistä kasvanut ilman neljän seinän sisälle joutumista ja kolmen kuukauden visiittiä sairaalassa.
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Miten "unelmapotilas" jaksoi kaiken keskellä?
Kävin toukokuun alussa maksapolilla ja kerroinkin teille, kuinka eläkkeelle jäävä lääkäri käynnin lopuksi intoutui kyyneleiden kera kehumaan mua unelmapotilaaksi. Syynä tähän oli siis mun kykyni selvitä kaikista niistä rankoista ajoista ilmaan minkäänlaisia mielenterveysongelmia. (Varoitus, seuraava teksti on aikamoista tajunnanvirtaa ja vielä tähän aikaan yöstä.)
Mä en nyt halua nostaa itteäni mitenkään erityiselle alustalle, vaikka välillä saattaa kuulostaa siltä. Koulussa psykiatrian tunneilla meille opetettiin, että jokaisella ihmisellä on tietty raja omassa elämässä. Kun se raja ylittyy, niin oma psyyke horjuu. Mun kohdallani se raja ei vielä näissä omissa sairausjutuissa tullut vastaan. Mikä siihen sitten on syynä, että kaiken menneen näin hyvin pystyin kestämään?
Suurin syy toki varmasti on ollut perhe, joka oli niinä kaikista vaikeimpina aikoina tukena. Etenkin äiti on tsempannut mua aina todella paljon. Muistan edelleen kuinka sairaalassa iski hengityksen kanssa hirveä takapakki ja tuntui, että koko maailma romahtaa. Äiti jollain ihmeen tavalla sai muhun luotua sen uskon, että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ikinä en olisi ilman perhettä näin hyvin selvinnyt. Niin valtavan suuren tuen ne on mulle antaneet ja antavat kaikki yhdessä ja erikseen edelleen.
Moni nuori varmasti jonkinasteisen masennuksen kokisi, jos parhaina nuoruusvuosinaan joutuisi teljetyksi neljän seinän sisään 15 metrin happiletkun kanssa. Ottihan se toki itselläkin välillä tosi koville, etenkin siinä vaiheessa kun maksansiirto ei vielä varmaa ollut. Oon tässä polikäynnin jälkeen miettinyt, miten mä sen kaiken kuitenkin jaksoin. Oon tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä oli se, etten paljoa normaalin nuoren elämästä tiennyt. Vaikka olin vielä 18-vuotiaana suhteellisen terve, olin silloin aivan eri ihminen kuin nykyään. Mun suurin iloni siihen aikaan oli istua kotona perjantai-iltana ja katsella vanhempien kanssa jotain hyvää tv-ohjelmaa. Baareissa riekkuminen ei kuulunut elämään silloin. Olin muutenkin todellinen kotikissa, joten loppujen lopuksi happiletkun päähän joutuminen ei tuonut paljon muutoksia normaaliin elämään. Jollain tavalla se jopa antoi luvan oikeasti olla kotona. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen veikkaanpa, että se oman mielenterveyden kasassa pitäminen ei olisi enää yhtään niin helppoa. Kun on tottunut menemään ja elämään, niin tiukkaa tekisi varmasti yhtäkkiä jättää se kaikki.
Kaiken kaikkiaan tätä kaikkea on varmasti helpottanut se, että nää asiat on aina olleet osa mun elämääni. Jollain tavalla oon tottunut siihen, että mun terveyteni ei ikinä ole kovin hyvä. Totuin siihen nuorempana niin hyvin, että nyt on ollut välillä vaikea uskoa, että tällä hetkellä kaikki on tasaista eikä mitään ongelmia ole ilmennyt.
Oon pienestä tytöstä lähtien saanut kehuja siitä, kuinka hienosti jaksan ja pärjään. Siirron jälkeen sairaalassa toiset potilaat saattoivat ihailla kuinka mahtavaa on, että näin nuori ihminen jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä. Kaikkien näitten kehujen keskellä oon ehkä jollain tavalla kehittänyt itelleni jonkinlaisen panssarin. Mun on PAKKO jaksaa, koska niin kaikki olettaa. Kyllä sen kaiken keskellä mulla oli myös hetkiä, jolloin välillä tuntui, että en ihan oikeasti jaksa enää. Mulla on päiväkirjassa muutama kirjoitus, joissa puhutaan kuolemasta ja siitä kuinka se olisi paras vaihtoehto tässä vaiheessa. En mä ikinä oikeasti itsemurhaa suunnittellut, mutta levittelin silti huoneeni kerran täyteen lappuja, joissa luki "Haluan kuolla". Äiti löysi ne ja suuttui mulle aika tavalla. Ei mulla ollut lupa ajatella sellaisia asioita. Välillä kun saatoin rypeä itsesäälissä, äiti aika vihaisena nosti mut sieltä ylös. Jollain tapaa mulle ei annettu lupaa koskaan olla heikko. Se on jäänyt päälle. Mä jaksan kaiken omaan terveyteeni liittyvän vaikka hammasta purren, koska niin se on aina ollut. Mä oon jaksanut AINA.
Antokohan tää teksti nyt vastauksia ollenkaan esittämääni kysymykseen? Sitä on ehkä vähän vaikea loppujen lopuksi miettiä, minkä takia sitä on jaksanut. Ihan noin ylipäätään elämässä mä tosi usein jaksan kaikki ne pahat asiat, mitkä sattuu omalle kohdalle. Sitten jos jollekin muulle rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Tällä hetkellä esim. äiti kamppailee oman terveytensä kanssa ja mun tekee välillä tosi pahaa, kun äiti asioistaan kertoo ja mä en pysty tekemään mitään. Mä edes osaa tsempata sitä samalla tavalla kuin se mua..
Mä en nyt halua nostaa itteäni mitenkään erityiselle alustalle, vaikka välillä saattaa kuulostaa siltä. Koulussa psykiatrian tunneilla meille opetettiin, että jokaisella ihmisellä on tietty raja omassa elämässä. Kun se raja ylittyy, niin oma psyyke horjuu. Mun kohdallani se raja ei vielä näissä omissa sairausjutuissa tullut vastaan. Mikä siihen sitten on syynä, että kaiken menneen näin hyvin pystyin kestämään?
Suurin syy toki varmasti on ollut perhe, joka oli niinä kaikista vaikeimpina aikoina tukena. Etenkin äiti on tsempannut mua aina todella paljon. Muistan edelleen kuinka sairaalassa iski hengityksen kanssa hirveä takapakki ja tuntui, että koko maailma romahtaa. Äiti jollain ihmeen tavalla sai muhun luotua sen uskon, että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ikinä en olisi ilman perhettä näin hyvin selvinnyt. Niin valtavan suuren tuen ne on mulle antaneet ja antavat kaikki yhdessä ja erikseen edelleen.
Moni nuori varmasti jonkinasteisen masennuksen kokisi, jos parhaina nuoruusvuosinaan joutuisi teljetyksi neljän seinän sisään 15 metrin happiletkun kanssa. Ottihan se toki itselläkin välillä tosi koville, etenkin siinä vaiheessa kun maksansiirto ei vielä varmaa ollut. Oon tässä polikäynnin jälkeen miettinyt, miten mä sen kaiken kuitenkin jaksoin. Oon tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä oli se, etten paljoa normaalin nuoren elämästä tiennyt. Vaikka olin vielä 18-vuotiaana suhteellisen terve, olin silloin aivan eri ihminen kuin nykyään. Mun suurin iloni siihen aikaan oli istua kotona perjantai-iltana ja katsella vanhempien kanssa jotain hyvää tv-ohjelmaa. Baareissa riekkuminen ei kuulunut elämään silloin. Olin muutenkin todellinen kotikissa, joten loppujen lopuksi happiletkun päähän joutuminen ei tuonut paljon muutoksia normaaliin elämään. Jollain tavalla se jopa antoi luvan oikeasti olla kotona. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen veikkaanpa, että se oman mielenterveyden kasassa pitäminen ei olisi enää yhtään niin helppoa. Kun on tottunut menemään ja elämään, niin tiukkaa tekisi varmasti yhtäkkiä jättää se kaikki.
Oon pienestä tytöstä lähtien saanut kehuja siitä, kuinka hienosti jaksan ja pärjään. Siirron jälkeen sairaalassa toiset potilaat saattoivat ihailla kuinka mahtavaa on, että näin nuori ihminen jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä. Kaikkien näitten kehujen keskellä oon ehkä jollain tavalla kehittänyt itelleni jonkinlaisen panssarin. Mun on PAKKO jaksaa, koska niin kaikki olettaa. Kyllä sen kaiken keskellä mulla oli myös hetkiä, jolloin välillä tuntui, että en ihan oikeasti jaksa enää. Mulla on päiväkirjassa muutama kirjoitus, joissa puhutaan kuolemasta ja siitä kuinka se olisi paras vaihtoehto tässä vaiheessa. En mä ikinä oikeasti itsemurhaa suunnittellut, mutta levittelin silti huoneeni kerran täyteen lappuja, joissa luki "Haluan kuolla". Äiti löysi ne ja suuttui mulle aika tavalla. Ei mulla ollut lupa ajatella sellaisia asioita. Välillä kun saatoin rypeä itsesäälissä, äiti aika vihaisena nosti mut sieltä ylös. Jollain tapaa mulle ei annettu lupaa koskaan olla heikko. Se on jäänyt päälle. Mä jaksan kaiken omaan terveyteeni liittyvän vaikka hammasta purren, koska niin se on aina ollut. Mä oon jaksanut AINA.
Antokohan tää teksti nyt vastauksia ollenkaan esittämääni kysymykseen? Sitä on ehkä vähän vaikea loppujen lopuksi miettiä, minkä takia sitä on jaksanut. Ihan noin ylipäätään elämässä mä tosi usein jaksan kaikki ne pahat asiat, mitkä sattuu omalle kohdalle. Sitten jos jollekin muulle rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Tällä hetkellä esim. äiti kamppailee oman terveytensä kanssa ja mun tekee välillä tosi pahaa, kun äiti asioistaan kertoo ja mä en pysty tekemään mitään. Mä edes osaa tsempata sitä samalla tavalla kuin se mua..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)