Helsinki, Kolmiosairaala 4.8.

Viime sunnuntai oli aika pitkä päivä. Ensin aamuvuoro töissä ja sen jälkeen vanhempien kanssa suoraan Helsinkiin. Hotellimajoittumisten jälkeen kello oli jo sen verran paljon, että oli aika etsiä ruokapaikka. Hetken aikaa meni harhaillessa ja etsiessä sunnuntai-iltana paikkaa, joka olisi auki pidempäänkin kuin vain iltakahdeksaan. Mahat täynnä jatkoimme sitten hetken kaupungin kiertelyä ja kävelimme jälleen kerran Kirurgisen sairaalan ohi, jossa siirtoleikkaus neljä vuotta sitten tehtiin. Mitään sen suurempia tunteita sairaalan näkeminen ei enää aiheuta.

Illan lopuksi kävimme vielä terassilla istuskelemassa. Torni Hotellin katolle oltaisiin haluttu, mutta se oli kiinni, joten piti tyytyä nauttimaan juomat maanpinnalla. Juomien jälkeen mun olikin sitten aika suunnata bussilla hotellille. Mä oon oikeasti maailman huonoin suunnistamaan missään, etenkin tuntemattomissa kaupungeissa. Niinpä äiti huikkasi bussikuskille, että heitä tyttö kyydistä hotellin kohdalla. Ei yhtään hävettänyt, ei. Onneksi mä näytän nuoremmalta kuin 24-vuotiaalta. :D

Viime vuonna sairaalalle piti raahautua ihan äärettömän aikaisin ja sitten siellä odoteltiin monta tuntia. Nyt virheistä oli selvästi otettu opiksi, sillä osastolle tarvitsi tulla vasta 9.30. Ennen sitä kävin labrassa verikokeissa. Sen jälkeen sitten odottelin osaston päivähuoneessa lääkäriä. Yllättävän pian aika iso joukko valkotakkisia hahmoja marssi meidän potilaiden ohi. Pomppasi muuten siinä vaiheessa sydän kurkkuun, etenkin kun näin mut leikanneen lääkärin.

Omalla vuorollani sitten marssin lääkäreiden eteen aika jännityksessä. Leikannut lääkäri siinä hetken muisteli, kuinka tilanne silloin neljä vuotta sitten oli aika vaikea, etenkin kun leikkaushaava piti silloin avata uudestaan, kun maksa oli kuolioon menossa. Hän kysyi myös, onko elämäni nyt parempaa kuin ennen leikkausta. No onhan se, paljon! Siinä kun lääkäri kyseli, mitä kaikkea voin tehdä ja pystynkö elämään oikeastaan ihan normaalia elämää, iski taas omaankin tajuntaan se, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat.

Lääkelistaa lääkäri siinä hetken katseli ja lopulta päätyi siihen, että vihdoin ja viimein pääsen kortisonista eroon. Jee! Mitään muita muutoksia ei tullut ja kun itsellä ei ollut kysyttävää, niin aika äkkiä tapaaminen oli ohi. Uusi aika on taas ensi vuonna ja silloin edessä on biobsia. Siihen pitää kuulemma varautua henkisesti.

Lääkäreiden tapaamisen jälkeen söin ruuan ja sitten olinkin jo valmis lähtemään. Ensi vuodelle sain jo ajan, mutta saa nyt nähdä, sopiiko se. Vanhemmat mua tuli sairaalalta hakemaan ja siitä suunnattiin sitten Suomenlinnaan. Siellä vietettiin kolme tuntia, jonka jälkeen käytiin vielä Helsingissä syömässä. Kello kävi jo iltayhdeksää, kun viimein kämpille vanhemmat mut toi. Voin kertoa, että kovin kauaa ei unen tulemista tarvinnut odotella.

Ja loppuun se tärkein juttu. Yksi näistä lääkäreistä oli semmoinen nuori ja _todella_ hyvännäköinen. Siis todella. Jo se sai sydämen pomppailemaan hieman nopeammin ja välillä ajatuksia piti hieman koota. Lisäksi olisi tehnyt mieli tuijotella vain tätä ko. lääkäriä muiden sijaan. Kun mut leikannut lääkäri joskus jää eläkkeelle, niin mun puolesta tämä nuori mies voisi oikein mielellään tulla tilalle. ;D :D