Paluu arkeen

Apua, viikko on vierähtänyt hirvittävää vauhtia. Hassua ajatella, että siitä on vasta viikko kun istuin tähän aikaan sairaalassa ja itkin peloissani tulevaa leikkausta. Ja nyt se kaikki onkin jo ohi ja voin jatkaa normaalia elämääni.

Keskiviikon vietin vielä kokonaan sairaalassa. Oikeastaan koko päivä meni vain nukkuessa, piristyin vasta illalla kun vanhemmat tulivat käymään. Keskiviikkona sain myös käydä suihkussa ja näin arpeni ensimmäistä kertaa kunnolla. On se kyllä aika hurjan näköinen ja aika iso, mutta myös todella siisti. Jännityksellä odotan, millainen arpi tästä tulee ajan saatossa jäämään. Torstaina pääsin sitten pienen epäröinnin jälkeen kotiin toipumaan. Aluksi lääkäri oli pitämässä mua osastolla vielä perjantaihin kohonneiden verensokeriarvojen takia. Lopulta päätös oli kuitenkin se, että pääsen kotiin ja kortisoni lopetetaan kerralla kokonaan. Kai ne verensokeriarvot normaaliksi itsestään palautuvat.

Rakkaat kaverit tulivat mua osastolle torstaina katsomaan ja heidän kyydillään pääsin sitten kotiinkin. Kaverien kanssa seurustelu vei sen verran voimia, että loppuilta menikin komeasti nukkuessa. Myös perjantaina nukuin puolet päivästä. Onneksi sisko tuli viikonlopuksi käymään kotona ja raahasi mut lenkille. Raikas ilma nimittäin teki kyllä tosi hyvää ja helpotti selvästi päänsärkyä. Niinpä samanlainen lenkki tehtiin myös eilen ja ilta meni jo aika hyvin ilman jatkuvaa särkyä. Buranaa olen kuitenkin joutunut joka päivä muutaman tabletin ottamaan ja reseptinkin siihen sain. Varsinkin aamuisin päätä jomottaa aina aika tavalla.

Juuri äskettäin tulin vanhempien kyydillä kämpille. Vielä perjantaina hieman epäilytti, että olenko aivan kunnossa vielä viikonloppuna palaamaan yksin kämpille. Mutta kaikki on kuitenkin suhteellisen hyvin, joten kyllä tänne uskalsi tulla. Sen verran armoa kuitenkin itselleni vielä annan, että huomisen koulusta pois olen. Käyn poistamassa tikit ja tiistaina voin sitten hyvillä mielin palata kouluun. On ihan mukava saada jotain muuta ajateltavaa koulun myötä, niin ajatuksetkin saa varmasti keskitettyä johonkin muualle kuin päänsäryn ajatteluun. Toivottavasti pää alkaa muutenkin pikku hiljaa tuntua normaalilta. Innolla odotan sitä, että normaalielämän pariin saan taas kunnolla palata. Lääkärin kommentti torstaina oli, että elä ihan niinkuin tähänkin asti, mutta älä ala polttaa tupakkaa. No eipä kyllä ole suunnitelmissakaan.

Loppujen lopuksi kaikki siis meni tosi hyvin. Pienesti toivoin, että jo heti leikkauksen jälkeisellä viikolla voisin kouluun palata, mutta en kyllä kuitenkaan sen ihan mahdollista olettanut olevan. Yksi arpi on kehossa lisää, samoin yksi uusi aika rankka kokemus. Tämänkin myötä on taas kasvettu hieman ja ihan uudella tavalla osaan taas arjen pieniä asioita arvostaa. Varsinkin rakkaitten kavereitten merkitys on tämän leikkauksen aikana noussut tosi suureksi. Nyt toivon vain, että elämää saisi jatkaa terveenä ilman suurempia ongelmia. :)

Ja niin, yhdestä asiasta pitää kyllä vielä loppuun valittaa ettei kaikki vaikuta liian hyvältä. Kortisoni. Jestas että vihaan sitä lääkettä. Heti viime sunnuntaina sitä mulle alettiin antaa tosi isolla annoksella ja torstaina se alkoi sitten kasvoissa näkyä. Nythän se on jo loppunut, mutta kasvoista kyllä huomaa, että kuuri on taas syöty. Odotan kyllä suurella innolla, että kasvot palautuisivat taas mahdollisimman nopeasti ihan normaalin näköisiksi. Sillä tällä hetkellä peiliin katsominen on jälleen kerran melkoista tuskaa ja melkein itku meinaa tulla, kun posket ovat niin pyöreinä. Kyllä voi itsetunto romahtaa taas niin äkkiä yhden typerän lääkkeen takia.

Arpi näyttää valokuvassa paljon hurjemmalta kuin luonnossa. Lisäksi se jää tosi hyvin hiusten alle, joten ei sitä jokainen vastaantulija huomaa.

Avokalloleikkaus - ohi on

Huh huh, nyt on sitten leikkaus ohi. Maanantaiaamuna sain ensimmäiseksi kuuden aikaan päälleni leikkauspaidan ja tukisukat heittää sekä esilääkkeen kurkusta alas työntää. Esilääkkeellä ei kyllä ollut minkäänlaista vaikutusta, vaan loppuun asti onnellisena lehteä luin. Puoli yhdeksän aikaan pääsin sitten leikkaussaliin.

Leikkaussalista muistot ovat ne, kun anestesialääkäri mulle kanyylia paikalle asettelee ja samalla haastattelee. Aika pian nukutuslääkettä alkoi tipan mukana jo tulla ja seuraavat muistikuvat ovatkin teholta, jossa pyydän särkylääkettä kovaan päänsärkyyn. Seuraavat muistot liittyvätkin vain nukkumiseen ja päänsärkyyn. Illalla aloin kuitenkin olla jo paljon virkeämpi ja telkkarista jaksoin katsella Salkkarit ja Idolsinkin. Yön nukuin jotenkin, kun joka ikinen tunti sekä silmät että käsivoimat tutkittiin. Hyvin toimivat ja itse sain sängyssä liikuttua.

Eilinen päivä meni kokonaan ilman ruokaa, mutta tänään aamulla sain sitten vihdoin puuroa ja leipää. Vähän yllätti, kuinka paljon leivän syöminen tuonne vasemmalle ohimolle sattui. Sinnehän se reikä on siis tehty, mutta myös oikealla puolella on pieni reikä. Kesken aamupalan sain ympärilleni ison lauman kandeja, joille sain selittää omia tapahtumiani. Samalla päästä otettiin irti vyömäinen side ja vasemmalle ohimolle laitettiin vain pieni tarra.

Kymmenen aikaan pääsin takaisin osastolle. Täällä suurin osa päivästä meni vain nukkumiseen. Illalla sekä iskä että äiti tulivat katsomaan. Äiti lähti kesken kaiken ruotsin tunnille, mutta iskän kanssa käytiin mm. alhaalla käppäilemässä. Käveleminen sujuu jo hyvin enkä siihen edes fysioterapeutin apua tarvinnut. Päätä särkee edelleen ja yöksi tuossa pöydällä odottaa vähän vahvempi kipulääke. Toivottavasti sen avulla saisi hyvin sitten nukuttua. Jos päänsärkyä ei oteta huomioon, olo on muuten ihan hyvä ja välillä meinaa olla jopa hieman tylsää. Tällä hetkellä voisi näyttää siltä, että torstaina pois pääsen.

Yksi asia tässä kaiken keskellä kyllä vielä huolestuttaa. Syön taas aika isoa kortisoniannosta ja nyt se aiheuttaa sitten verensokerin nousua. Niinpä sitä tällä hetkellä minulta mittaillaan ja aina ennen jokaista ruokaa insuliinia tuonne vatsaan pistetään. Insuliinintarpeen pitäisi kadota sen myötä, kun kortisoni laskee, mutta jossain tuolla takaraivossa kummittelee pelko siitä, että nyt yhtäkkiä mulla onkin sittenkin alkanut diabetes. Se olisi muuten ihan kamalaa. Vaikka lääkäri kyllä lupaili ettei semmonen tauti tässä nyt yhtäkkiä ala. Mutta kuitenkin, jännittää.

Sairaalassa ollaan

Täällä sitä taas ollaan, sairaalassa nimittäin. Vanhempien ja siskon kanssa tänne tultiin neljän maissa iltapäivällä. Kyllä muuten tuli niin mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset muistot, kun silloin ihan samalla tavalla oli koko perhe kokoontunut mun sänkyni viereen istumaan.

Sain tavata tässä illan aikana anestesialääkärin ja kirurgin. Anestesialääkäri oli oikein mukava, mutta kirurgi töksäytti aika kivasti, että jos tuohon suoneen tuossa vahingossa osutaan, niin sitten halvaantuu oikea käsi ja menetät myös puhekyvyn. Sen jälkeen menikin kaikki loput kirurgin puheesta ohi, kun kyyneleitä koitin pidätellä. Vanhemmat koitti jälkeenpäin selittää, että lääkärien täytyy aina myös siitä pahimmasta mahdollisesta mainita, mutta aika pahalta se silti tuntui. Hetkeen en sitten ajatellutkaan mitään muuta kuin sitä, että lääkärille käy varmasti tällä kertaa joku moka ja huomenna herään teholla ilman puhekykyä. Meinasin jo vanhemmille sanoakin, että jos niin käy, niin mut saa sitten kyllä tappaa.

Onneksi vanhemmat ja sisko mun kanssa tässä koko illan vietti, niin ajatukset sai pikku hiljaa jonnekin muualle. Positiivinen uutinen oli se, että lääkäri lupasi mun saavan palata kouluun jo ensi viikolla, jos kaikki menee hyvin ja oma olo on hyvä. Ihanaa! Muutenkin tässä alkaa se ahdistus jo vähän helpottaa, jota oon vielä tälläkin viikolla kokenut.

Niin, sen lääkäri vielä kertoi, että aneurysma on siis vasemmalla puolella kalloa ja silmän takaa suonta kuulemma mennään tukkimaan. Hiukan pitää hiuksia tieltä leikata ja pieni arpi ohimolle tulee jäämään, mutta ei sen ihmeempää. Hyvä uutinen sekin. :)

Huomenna klo 10 leikkaus sitten alkaa. Se vie 1-2 tuntia ja sen jälkeen joudun sitten teholle. Siellä vietän yhden yön ja jos kaikki on ok, tiistaina palaan osastolle. Silloin voin sitten tännekin taas päivitellä kuulumisia. Nyt jokainen saa pitää peukut pystyssä, että kaikki menee tosi hyvin, toivun leikkauksesta mahdollisimman nopeasti ja oon taas yhtä kokemusta rikkaampi. :)

Ahdistaa

Pieni varoituksen sana alkuun. Mä olen ehkä nyt vähän lapsellinen näitten ajatusteni kanssa. Mutta en vaan voi niille mitään ja tältä musta tällä hetkellä tuntuu.

Aneurysmaleikkaukseen on kaksi viikkoa aikaa. Tänään tuli postin mukana virallinen kutsukirje ja monta sivua kaikenlaisia ohjeita. Pelkän kirjeen näkeminen alkoi jo ahdistaa ja se vain lisääntyi, mitä pidemmälle papereita luki.

Papereissa mainitaan mm. että leikkauksen jälkeen vietetään yksi päivä teho-osastolla. Kiva. Mulla on lähes painajaismaisia muistoja teholta enkä todellakaan haluaisi kokea niitä enää uudestaan. Toivon todella, että kipulääkitys tän leikkauksen jälkeen ei oo niin kova, että hourailen taas lääkehöyryissä ja kuvittelen vaikka mitä kamalaa.

Ahdistaa myös ajatus siitä, että mun hiuksiani tullaan leikkelemään, jotta leikkausalue saadaa paremmin esille. En vielä tiedä, mistä kohtaa päätä mua meinataan leikata ja kuinka paljon hiuksia joudutaan tieltä poistamaan. Kirjeessä puhuttiin jopa peruukista ja nyt mua alkoi pelottaa, että koko pää vedetään kaljuksi. Pienen kaljun läiskän nyt ehkä vielä kestän, mutta kaikkia hiuksia ei todellakaan saa viedä.

Jos ihan suoraan puhutaan, niin musta tuntuu, että tää typerä leikkaus pilaa mun koko elämäni. En millään haluaisi viettää viikko osastolla, kun tuntuu, että jään jo sinä aikana vaikka mistä paitsi. Ja sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa muka olla jollain sairaslomalla. Oon vakaasti päättänyt, että kuntoudun tästä leikkauksesta niin nopeata kuin vaan ikinä voin. Nousen pystyyn heti kuin mahdollista ja alan kävellä vauhdilla eteenpäin. Mä haluan palata normaalielämäni pariin mahdollisimman äkkiä. Ei tämmönen leikkaus sovi mun elämääni nyt, kun kaikki on niin hienosti ja nautin mun elämästäni niin paljon.

Huoh. Toisaalta toivon, että nää kaks viikkoa menis nyt nopeesti, niin ois tää koko juttu äkkiä ohi eikä tarttis stressata siitä. Koska iltaisin mun mieleeni hiipii usein ajatus siitä, että leikkaus menee pieleen ja mun aivoilleni tapahtuu jotain peruuttamatonta tai että pahimmassa tapauksessa kuolen. Raskaita ajatuksia.

Märkärupi

Pari viikkoa sitten alkoi tuonne alakertaan suunnilleen nivusten tasolle ilmaantua punaisia rakkuloita. Ensin vain yksi. Aluksi ajattelinkin, että se on vain pieni ihorikko, joka on tullut sheivaamisesta. Pikku hiljaa rakkuloita alkoi kuitenkin ilmestyä lisää ja ne kutisivat sekä olivat kipeitä. Tottakai sitä sitten meni googlettamaan asian ja onnistuin diagnosoimaan itelläni vaikka minkälaisia tauteja. Täytyy myöntää, että vahvin epäilys oli sukupuoliherpes, sillä jotenkin oireet sopivat siihen. Myös ajankohta semmoiselle olisi ollut aika otollinen, jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Lisäksi viime viikonloppuna mulle nousi korkea kuume, mutta kunnon flunssan oireita ei silti oikein ollut. Kaikki täsmäsi herpekseen.

Viime viikko meni vielä kärvistellessä ja odotellessa, että rakkulat paranevat itsestään. Itse tuli alakerta aika tarkkaan tutkittua sinä aikana. Sitten rakkuloita alkoi kuitenkin ilmaantua myös käsiin, mikä ei enää oikein sopinut herpekseen. Niinpä viimein keskiviikkona varasin ajan lääkärille, sillä rakkulat alkoivat olla myös todella kipeitä. Ja tänään sinne viimein pääsin. Kyllä muuten kädet tärisi, kun menin tuomiota kuulemaan. Mielessäni olin todella valmistautunut siihen, että lääkäri sanoo taudin olevan herpes. Mutta kaikeksi onneksi tää onkin vain märkärupea. Tuntuu vain tuo alapää vähän hassulta alueelta semmoiselle. Sain nyt sitten viikon antibioottikuurin, jolla rakkuloitten pitäisi hävitä.

Huh huh, kyllä tässä on aikamoisessa stressissä elänyt viimeiset kaksi viikkoa tämän asian takia. Onneksi kaikki kuitenkin selvisi parhain päin. Lääkäri sanoi, että hyljinnänestolääkkeet voivat altistaa tämmöiselle, kun kehon oma vastustuskyky on viety niin alas. Nyt täytyy vain toivoa, että märkärupi ei kovin usein uusisi.

Tasan kuukausi

Tänään sen sitten sain tietää. Nimittäin ajan aivojen aneurysman sulkemiseen. Ja sen tiedon vastaanotto ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin oletin. Itku tuli väkisin.

Onneks olin just matkalla ruokailuun, jossa kaverit odotti. Niinpä sain niille aika hyvin purettua tuntojani. Hyvinhän ne siinä lohdutti ja vakuutteli, että kaikki menee varmasti hyvin.

Mua ahdistaa ja pelottaa tässä nyt vähän kaikki. Tietenkin itse operaatio. Se on ihan rutiinijuttu ja sillai, mutta toisaalta. Ihan rutiinileikkaus piti tehdä mun kaverillekin ja siihenhän se kuitenkin menehtyi. En mä halua vielä kuolla. Ekaa kertaa elämässä tuntuu, että mulla on ihan hirvittävän paljon menetettävää. Tykkään mun elämästä ja haluan nauttia tästä vielä pitkään. Mutta mitäs jos jokin menee pieleen? Aivoihin koskeminen on kuitenkin aina vähän epävarmaa. Mitäs jos tapahtuukin jotain semmosta, joka esim. muuttaa persoonallisuutta tai saa osan muistoista katoamaan? En ikinä kestäis semmosta.

Toimenpiteen lisäks pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa. Sitä kun nukutuksesta herään. Mulla on niin hirveitä muistoja siirron jälkeen, että en jaksais semmosta uudestaan. Muistan kuinka olin niin hirveissä lääkehöyryissä, että kaikki tuntui vaan isolta painajaiselta. Mutta ei kai tämmösessä leikkauksessa ihan niin kovia lääkkeitä käytetä. Kai?

Ja ahdistaahan tässä myös koulu. Tai oikeastaan sieltä pois olo. Oon niin loppuvaiheessa opintoja, että nyt ei olis hyvä olla ollenkaan poissa. Lisäks just toimenpideviikolle sattuu opinnäytetyöseminaarit, jotka on pakollisia. Ainakin viikko koulusta täytyy olla pois, varmaan kakskin. Ja oon jotenkin niin tottunu siihen, että mun kohdalla menee AINA jokin juttu pieleen. Niinpä varmaan oon sairaslomalla koko loppuvuoden tai jotain muuta yhtä kivaa.

Noh, koitan nyt tunkee tän jutun jonnekin taka-alalle ja nauttia tästä kuukaudesta ennen sitä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tää ois sitten viimeinen kuukausi.. Kyllä tää varmaan tästä, kun asiaa saa vähän sulateltua.

Lääkkeitä lääkkeitä

Enpä oo täällä koskaan lääkkeitäni esitellyt, joten nyt ajattelin olevan sille hyvä hetki. Lääkkeet kuitenkin kuuluu mun elämääni niin vahvasti.

Ihan lapsesta asti oon lääkkeitä syönyt, joten ne on olleet aina osa elämää. Varmaan juuri sen takia en oo niitä ikinä mitenkään taakkana pitänyt. Lapsena muistan kuinka jopa tykkäsin yhden lääkkeen mausta. Vanhemmat aina laittoi aamulääkkeet puurolautasen viereen. Kaikki muut lääkkeet kulautin alas maidon kera, mutta tän herkkulääkkeen otin mukaan ja nautiskelin yksinäni pureskellen. Jos nyt samaista lääkettä maistaisin, niin tuskin se kovin hyvältä maistuisi.

Ennen siirtoa söin paljon lääkkeitä. Määrässä pärjäsin helposti vanhuksille. En enää edes muista mitä kaikkea sitä tuli kurkusta kumottua alas. Siirron jälkeen lääkkeet muuttuivat oikeastaan ihan täysin. Rautatabletit taitavat olla ainoa jotka säilyivät, tosin heti siirron jälkeen nekin lopetettiin. Lääkemäärä myös väheni huomattavasti, tosin kun aikaa on kulunut eteenpäin on lääkkeitäkin taas tullut lisää.

Yksi asia mikä siirron jälkeen piti opetella, oli lääkkeitten ottaminen tiettyyn aikaan päivästä. Ennen siirtoa otin lääkkeitä milloin sattui ja aika useasti ne unohtuivat kokonaan. Ei se ollut silloin vakavaa. Nyt lääkkeet täytyy ottaa tarkasti 12 tunnin välein eikä niitä tietenkään saisi unohtaa. Kyseessä on kuitenkin lääkitys, joka pitää mut hengissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että aika useasti lääkkeitten ottoaika lipsuu. Arkiaamuisin lääkkeet kyllä muistaa aina ottaa, mutta viikonloppuisin ja lomalla sitä nukkuu helposti lääkkeiden ottoajan yli. Kello on kyllä aina aamulla soimassa, mutta jos on liian väsynyt, niin kellon lyö vaan kiinni ja jatkaa nukkumista. Iltaisin mulla on kännykässä hälytys, jotta muistan lääkkeet klo 20 ottaa. Useasti kuitenkin käy niin, että juuri sillä hetkellä on muuta muka tärkeämpää tekemistä tai juuri on saanut otettua mukavan asennon sohvalta eikä siitä jaksa heti nousta. Ei hyvä. Mutta kyllä nyt kokonaisuudessaan melko hyvin oon lääkkeitten muistamisen kanssa pärjännyt.

Sitten voisi tän hetkistä lääkitystä vähän esitellä kuvien kera:

 

Aloitetaan kaikista tärkeimmistä lääkkeistä. Näitä tuun syömään koko loppuelämäni. Kyseessä on hyljinnänestolääkkeet. Lääkemäärää säädellään verikoetulosten mukaan. Lääkeainepitoisuuden veressä täytyy olla tietty ja sitä seurataan säännöllisesti. Mulla on edelleen melko suuri lääkeannos ottaen huomioon, että siirrosta on jo kolme vuotta. Näissä lääkkeissä on se erikoisuus, että niitä ei saa ottaa pois foliopakkauksesta ennen kuin vasta syömishetkellä. Mun annos on nykyään 125mg x2. Pitkään söin sitä niin, että otin kaksi 50mg:n kapselia ja yhden 25mg:n kapselin kerrallaan. Vähän aikaa sitten sain kuitenkin reseptin 100mg:n kapseliin. Satasen kapseli on kyllä melkoinen mohlo, muistan kuinka ensimmäisen kerran sairaalassa sen nähdessäni olin aika kauhuissani. Mutta helposti se onneksi alas menee. Alempaan kuvaan otin mukaan myös tuon 50mg:n kapselin, kun niitä on muutama yli jäänyt.

Cellcept on tämän lääkkeen ns. virallinen nimi, mutta se on vaihdettu apteekissa halvempaan. Pitäisi hankkia reseptiin vaihtokielto.. Tämäkin lääke on hyljinnänestoon, mutta se voi mahdollisesti jossain vaiheessa jäädä pois. Näitä naukkailen joka päivä yhden 500mg:n tabletin.

Lääke, jota vihaan. Ihan vain siitä syystä, että tän ottamisen kanssa saa aina säätää. Kyseessä on siis lääke osteoporoosiin. Otan tabletin joka toinen viikko keskiviikkoisin. Lääkkeen otossa on se juju, että se pitää ottaa puoli tuntia ennen muita lääkkeitä ja aamupalaa. Lisäksi lääkkeen ottamisen jälkeen ei saa mennä enää takaisin sänkyyn. Ärsyttävä lääke.

Seuraavat kaksi lääkettä kuuluu ns. uudempiin lääkkeisiin, joita en ole ehtinyt vielä edes vuotta syödä. Reseptissä lukee Emconcor, mutta apteekissa on tämäkin vaihdettu. Päänsäryn estoon tätä syön, mutta tämä vaikuttaa myös alentavasti pulssiin. Ja hyvin vaikuttaakin, sillä minä jolla pulssi huitelee yleensä jossain 90 tienoilla, on pulssi nyt siinä kuudenkympin hujakoilla. Ihan kiva. Aika vaikea on sanoa, onko tää lääke oikeasti tehonnut päänsäryn estoon. Kyllä mä siitä edelleen kärsin.

Rautaa määrättiin keväällä, kun hemoglobiini oli liian matala. Ennen siirtoa kärsin kroonisesta anemiasta ja siihen söin myös rautaa, tabletti tosin oli ihan erilainen silloin.

Multivitaa syön ihan omasta tahdostani, mutta kalkki on reseptilääke. Vihaan kyllä noita purutabletteja, mutta kun viime kerralla apteekissa oli joku hieman tyhmempi farmaseutti, niin sain sitten niitä. Ne maistuu vaan niin pahalta.

Ja siinä on mun hieno dosettini. Heti siirron jälkeen se tuntui vähän turhalta, kun lääkkeitä oli niin vähän ja Sandimmuneja ei dosettiin voi laittaa. Mutta kyllä toi nykyään on ihan tarpeeseen. Tykkään kyllä tästä, se on tosi tyylikäs verrattuna vanhaan dosettiin. Ja sopivan pienen kokoinen mukaan otettavaksi.


Semmoisia lääkkeitä sitä tulee joka päivä syötyä. Luin joskus jostain elinsiirtolehdestä artikkelin, jossa puhuttiin lääkkeistä. Siinä sanottiin, että lääkkeet voivat päivittäin muistuttaa itseä omasta elinsiirrosta ja siitä, että on täysin riippuvainen lääkityksestä. Itelle ei koskaan oo onneks tommosia ajatuksia tullut. Otan lääkkeet täysin automaattisesti ilman sen suurempia ajatuksia. Ne kuuluu mun elämääni ihan samalla tavalla kuin syöminen ja nukkuminen.

Ja loppuun pieni ylpeilyn aihe. Oon aika mestari lääkkeitten nielemisessä. Aamuisin mulla menee siis viisi tablettia (paitsi joka toinen keskiviikko kuusi) ja mähän kulautan kaikki lääkkeet kerralla alas. Saan siitä ihan säännöllisesti ihmettelyjä, jos ihmisten edessä lääkkeitä otan. On se kiva olla edes jossain hyvä. :D