Pari viikkoa sitten alkoi tuonne alakertaan suunnilleen nivusten tasolle ilmaantua punaisia rakkuloita. Ensin vain yksi. Aluksi ajattelinkin, että se on vain pieni ihorikko, joka on tullut sheivaamisesta. Pikku hiljaa rakkuloita alkoi kuitenkin ilmestyä lisää ja ne kutisivat sekä olivat kipeitä. Tottakai sitä sitten meni googlettamaan asian ja onnistuin diagnosoimaan itelläni vaikka minkälaisia tauteja. Täytyy myöntää, että vahvin epäilys oli sukupuoliherpes, sillä jotenkin oireet sopivat siihen. Myös ajankohta semmoiselle olisi ollut aika otollinen, jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Lisäksi viime viikonloppuna mulle nousi korkea kuume, mutta kunnon flunssan oireita ei silti oikein ollut. Kaikki täsmäsi herpekseen.
Viime viikko meni vielä kärvistellessä ja odotellessa, että rakkulat paranevat itsestään. Itse tuli alakerta aika tarkkaan tutkittua sinä aikana. Sitten rakkuloita alkoi kuitenkin ilmaantua myös käsiin, mikä ei enää oikein sopinut herpekseen. Niinpä viimein keskiviikkona varasin ajan lääkärille, sillä rakkulat alkoivat olla myös todella kipeitä. Ja tänään sinne viimein pääsin. Kyllä muuten kädet tärisi, kun menin tuomiota kuulemaan. Mielessäni olin todella valmistautunut siihen, että lääkäri sanoo taudin olevan herpes. Mutta kaikeksi onneksi tää onkin vain märkärupea. Tuntuu vain tuo alapää vähän hassulta alueelta semmoiselle. Sain nyt sitten viikon antibioottikuurin, jolla rakkuloitten pitäisi hävitä.
Huh huh, kyllä tässä on aikamoisessa stressissä elänyt viimeiset kaksi viikkoa tämän asian takia. Onneksi kaikki kuitenkin selvisi parhain päin. Lääkäri sanoi, että hyljinnänestolääkkeet voivat altistaa tämmöiselle, kun kehon oma vastustuskyky on viety niin alas. Nyt täytyy vain toivoa, että märkärupi ei kovin usein uusisi.
perjantai 13. syyskuuta 2013
perjantai 30. elokuuta 2013
Tasan kuukausi
Tänään sen sitten sain tietää. Nimittäin ajan aivojen aneurysman sulkemiseen. Ja sen tiedon vastaanotto ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin oletin. Itku tuli väkisin.
Onneks olin just matkalla ruokailuun, jossa kaverit odotti. Niinpä sain niille aika hyvin purettua tuntojani. Hyvinhän ne siinä lohdutti ja vakuutteli, että kaikki menee varmasti hyvin.
Mua ahdistaa ja pelottaa tässä nyt vähän kaikki. Tietenkin itse operaatio. Se on ihan rutiinijuttu ja sillai, mutta toisaalta. Ihan rutiinileikkaus piti tehdä mun kaverillekin ja siihenhän se kuitenkin menehtyi. En mä halua vielä kuolla. Ekaa kertaa elämässä tuntuu, että mulla on ihan hirvittävän paljon menetettävää. Tykkään mun elämästä ja haluan nauttia tästä vielä pitkään. Mutta mitäs jos jokin menee pieleen? Aivoihin koskeminen on kuitenkin aina vähän epävarmaa. Mitäs jos tapahtuukin jotain semmosta, joka esim. muuttaa persoonallisuutta tai saa osan muistoista katoamaan? En ikinä kestäis semmosta.
Toimenpiteen lisäks pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa. Sitä kun nukutuksesta herään. Mulla on niin hirveitä muistoja siirron jälkeen, että en jaksais semmosta uudestaan. Muistan kuinka olin niin hirveissä lääkehöyryissä, että kaikki tuntui vaan isolta painajaiselta. Mutta ei kai tämmösessä leikkauksessa ihan niin kovia lääkkeitä käytetä. Kai?
Ja ahdistaahan tässä myös koulu. Tai oikeastaan sieltä pois olo. Oon niin loppuvaiheessa opintoja, että nyt ei olis hyvä olla ollenkaan poissa. Lisäks just toimenpideviikolle sattuu opinnäytetyöseminaarit, jotka on pakollisia. Ainakin viikko koulusta täytyy olla pois, varmaan kakskin. Ja oon jotenkin niin tottunu siihen, että mun kohdalla menee AINA jokin juttu pieleen. Niinpä varmaan oon sairaslomalla koko loppuvuoden tai jotain muuta yhtä kivaa.
Noh, koitan nyt tunkee tän jutun jonnekin taka-alalle ja nauttia tästä kuukaudesta ennen sitä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tää ois sitten viimeinen kuukausi.. Kyllä tää varmaan tästä, kun asiaa saa vähän sulateltua.
Onneks olin just matkalla ruokailuun, jossa kaverit odotti. Niinpä sain niille aika hyvin purettua tuntojani. Hyvinhän ne siinä lohdutti ja vakuutteli, että kaikki menee varmasti hyvin.
Mua ahdistaa ja pelottaa tässä nyt vähän kaikki. Tietenkin itse operaatio. Se on ihan rutiinijuttu ja sillai, mutta toisaalta. Ihan rutiinileikkaus piti tehdä mun kaverillekin ja siihenhän se kuitenkin menehtyi. En mä halua vielä kuolla. Ekaa kertaa elämässä tuntuu, että mulla on ihan hirvittävän paljon menetettävää. Tykkään mun elämästä ja haluan nauttia tästä vielä pitkään. Mutta mitäs jos jokin menee pieleen? Aivoihin koskeminen on kuitenkin aina vähän epävarmaa. Mitäs jos tapahtuukin jotain semmosta, joka esim. muuttaa persoonallisuutta tai saa osan muistoista katoamaan? En ikinä kestäis semmosta.
Toimenpiteen lisäks pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa. Sitä kun nukutuksesta herään. Mulla on niin hirveitä muistoja siirron jälkeen, että en jaksais semmosta uudestaan. Muistan kuinka olin niin hirveissä lääkehöyryissä, että kaikki tuntui vaan isolta painajaiselta. Mutta ei kai tämmösessä leikkauksessa ihan niin kovia lääkkeitä käytetä. Kai?
Ja ahdistaahan tässä myös koulu. Tai oikeastaan sieltä pois olo. Oon niin loppuvaiheessa opintoja, että nyt ei olis hyvä olla ollenkaan poissa. Lisäks just toimenpideviikolle sattuu opinnäytetyöseminaarit, jotka on pakollisia. Ainakin viikko koulusta täytyy olla pois, varmaan kakskin. Ja oon jotenkin niin tottunu siihen, että mun kohdalla menee AINA jokin juttu pieleen. Niinpä varmaan oon sairaslomalla koko loppuvuoden tai jotain muuta yhtä kivaa.
Noh, koitan nyt tunkee tän jutun jonnekin taka-alalle ja nauttia tästä kuukaudesta ennen sitä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tää ois sitten viimeinen kuukausi.. Kyllä tää varmaan tästä, kun asiaa saa vähän sulateltua.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Lääkkeitä lääkkeitä
Enpä oo täällä koskaan lääkkeitäni esitellyt, joten nyt ajattelin olevan sille hyvä hetki. Lääkkeet kuitenkin kuuluu mun elämääni niin vahvasti.
Ihan lapsesta asti oon lääkkeitä syönyt, joten ne on olleet aina osa elämää. Varmaan juuri sen takia en oo niitä ikinä mitenkään taakkana pitänyt. Lapsena muistan kuinka jopa tykkäsin yhden lääkkeen mausta. Vanhemmat aina laittoi aamulääkkeet puurolautasen viereen. Kaikki muut lääkkeet kulautin alas maidon kera, mutta tän herkkulääkkeen otin mukaan ja nautiskelin yksinäni pureskellen. Jos nyt samaista lääkettä maistaisin, niin tuskin se kovin hyvältä maistuisi.
Ennen siirtoa söin paljon lääkkeitä. Määrässä pärjäsin helposti vanhuksille. En enää edes muista mitä kaikkea sitä tuli kurkusta kumottua alas. Siirron jälkeen lääkkeet muuttuivat oikeastaan ihan täysin. Rautatabletit taitavat olla ainoa jotka säilyivät, tosin heti siirron jälkeen nekin lopetettiin. Lääkemäärä myös väheni huomattavasti, tosin kun aikaa on kulunut eteenpäin on lääkkeitäkin taas tullut lisää.
Yksi asia mikä siirron jälkeen piti opetella, oli lääkkeitten ottaminen tiettyyn aikaan päivästä. Ennen siirtoa otin lääkkeitä milloin sattui ja aika useasti ne unohtuivat kokonaan. Ei se ollut silloin vakavaa. Nyt lääkkeet täytyy ottaa tarkasti 12 tunnin välein eikä niitä tietenkään saisi unohtaa. Kyseessä on kuitenkin lääkitys, joka pitää mut hengissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että aika useasti lääkkeitten ottoaika lipsuu. Arkiaamuisin lääkkeet kyllä muistaa aina ottaa, mutta viikonloppuisin ja lomalla sitä nukkuu helposti lääkkeiden ottoajan yli. Kello on kyllä aina aamulla soimassa, mutta jos on liian väsynyt, niin kellon lyö vaan kiinni ja jatkaa nukkumista. Iltaisin mulla on kännykässä hälytys, jotta muistan lääkkeet klo 20 ottaa. Useasti kuitenkin käy niin, että juuri sillä hetkellä on muuta muka tärkeämpää tekemistä tai juuri on saanut otettua mukavan asennon sohvalta eikä siitä jaksa heti nousta. Ei hyvä. Mutta kyllä nyt kokonaisuudessaan melko hyvin oon lääkkeitten muistamisen kanssa pärjännyt.
Sitten voisi tän hetkistä lääkitystä vähän esitellä kuvien kera:
Lääke, jota vihaan. Ihan vain siitä syystä, että tän ottamisen kanssa saa aina säätää. Kyseessä on siis lääke osteoporoosiin. Otan tabletin joka toinen viikko keskiviikkoisin. Lääkkeen otossa on se juju, että se pitää ottaa puoli tuntia ennen muita lääkkeitä ja aamupalaa. Lisäksi lääkkeen ottamisen jälkeen ei saa mennä enää takaisin sänkyyn. Ärsyttävä lääke.
Seuraavat kaksi lääkettä kuuluu ns. uudempiin lääkkeisiin, joita en ole ehtinyt vielä edes vuotta syödä. Reseptissä lukee Emconcor, mutta apteekissa on tämäkin vaihdettu. Päänsäryn estoon tätä syön, mutta tämä vaikuttaa myös alentavasti pulssiin. Ja hyvin vaikuttaakin, sillä minä jolla pulssi huitelee yleensä jossain 90 tienoilla, on pulssi nyt siinä kuudenkympin hujakoilla. Ihan kiva. Aika vaikea on sanoa, onko tää lääke oikeasti tehonnut päänsäryn estoon. Kyllä mä siitä edelleen kärsin.
Rautaa määrättiin keväällä, kun hemoglobiini oli liian matala. Ennen siirtoa kärsin kroonisesta anemiasta ja siihen söin myös rautaa, tabletti tosin oli ihan erilainen silloin.
Multivitaa syön ihan omasta tahdostani, mutta kalkki on reseptilääke. Vihaan kyllä noita purutabletteja, mutta kun viime kerralla apteekissa oli joku hieman tyhmempi farmaseutti, niin sain sitten niitä. Ne maistuu vaan niin pahalta.
Ja siinä on mun hieno dosettini. Heti siirron jälkeen se tuntui vähän turhalta, kun lääkkeitä oli niin vähän ja Sandimmuneja ei dosettiin voi laittaa. Mutta kyllä toi nykyään on ihan tarpeeseen. Tykkään kyllä tästä, se on tosi tyylikäs verrattuna vanhaan dosettiin. Ja sopivan pienen kokoinen mukaan otettavaksi.
Semmoisia lääkkeitä sitä tulee joka päivä syötyä. Luin joskus jostain elinsiirtolehdestä artikkelin, jossa puhuttiin lääkkeistä. Siinä sanottiin, että lääkkeet voivat päivittäin muistuttaa itseä omasta elinsiirrosta ja siitä, että on täysin riippuvainen lääkityksestä. Itelle ei koskaan oo onneks tommosia ajatuksia tullut. Otan lääkkeet täysin automaattisesti ilman sen suurempia ajatuksia. Ne kuuluu mun elämääni ihan samalla tavalla kuin syöminen ja nukkuminen.
Ja loppuun pieni ylpeilyn aihe. Oon aika mestari lääkkeitten nielemisessä. Aamuisin mulla menee siis viisi tablettia (paitsi joka toinen keskiviikko kuusi) ja mähän kulautan kaikki lääkkeet kerralla alas. Saan siitä ihan säännöllisesti ihmettelyjä, jos ihmisten edessä lääkkeitä otan. On se kiva olla edes jossain hyvä. :D
Ihan lapsesta asti oon lääkkeitä syönyt, joten ne on olleet aina osa elämää. Varmaan juuri sen takia en oo niitä ikinä mitenkään taakkana pitänyt. Lapsena muistan kuinka jopa tykkäsin yhden lääkkeen mausta. Vanhemmat aina laittoi aamulääkkeet puurolautasen viereen. Kaikki muut lääkkeet kulautin alas maidon kera, mutta tän herkkulääkkeen otin mukaan ja nautiskelin yksinäni pureskellen. Jos nyt samaista lääkettä maistaisin, niin tuskin se kovin hyvältä maistuisi.
Ennen siirtoa söin paljon lääkkeitä. Määrässä pärjäsin helposti vanhuksille. En enää edes muista mitä kaikkea sitä tuli kurkusta kumottua alas. Siirron jälkeen lääkkeet muuttuivat oikeastaan ihan täysin. Rautatabletit taitavat olla ainoa jotka säilyivät, tosin heti siirron jälkeen nekin lopetettiin. Lääkemäärä myös väheni huomattavasti, tosin kun aikaa on kulunut eteenpäin on lääkkeitäkin taas tullut lisää.
Yksi asia mikä siirron jälkeen piti opetella, oli lääkkeitten ottaminen tiettyyn aikaan päivästä. Ennen siirtoa otin lääkkeitä milloin sattui ja aika useasti ne unohtuivat kokonaan. Ei se ollut silloin vakavaa. Nyt lääkkeet täytyy ottaa tarkasti 12 tunnin välein eikä niitä tietenkään saisi unohtaa. Kyseessä on kuitenkin lääkitys, joka pitää mut hengissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että aika useasti lääkkeitten ottoaika lipsuu. Arkiaamuisin lääkkeet kyllä muistaa aina ottaa, mutta viikonloppuisin ja lomalla sitä nukkuu helposti lääkkeiden ottoajan yli. Kello on kyllä aina aamulla soimassa, mutta jos on liian väsynyt, niin kellon lyö vaan kiinni ja jatkaa nukkumista. Iltaisin mulla on kännykässä hälytys, jotta muistan lääkkeet klo 20 ottaa. Useasti kuitenkin käy niin, että juuri sillä hetkellä on muuta muka tärkeämpää tekemistä tai juuri on saanut otettua mukavan asennon sohvalta eikä siitä jaksa heti nousta. Ei hyvä. Mutta kyllä nyt kokonaisuudessaan melko hyvin oon lääkkeitten muistamisen kanssa pärjännyt.
Sitten voisi tän hetkistä lääkitystä vähän esitellä kuvien kera:
Aloitetaan kaikista tärkeimmistä lääkkeistä. Näitä tuun syömään koko loppuelämäni. Kyseessä on hyljinnänestolääkkeet. Lääkemäärää säädellään verikoetulosten mukaan. Lääkeainepitoisuuden veressä täytyy olla tietty ja sitä seurataan säännöllisesti. Mulla on edelleen melko suuri lääkeannos ottaen huomioon, että siirrosta on jo kolme vuotta. Näissä lääkkeissä on se erikoisuus, että niitä ei saa ottaa pois foliopakkauksesta ennen kuin vasta syömishetkellä. Mun annos on nykyään 125mg x2. Pitkään söin sitä niin, että otin kaksi 50mg:n kapselia ja yhden 25mg:n kapselin kerrallaan. Vähän aikaa sitten sain kuitenkin reseptin 100mg:n kapseliin. Satasen kapseli on kyllä melkoinen mohlo, muistan kuinka ensimmäisen kerran sairaalassa sen nähdessäni olin aika kauhuissani. Mutta helposti se onneksi alas menee. Alempaan kuvaan otin mukaan myös tuon 50mg:n kapselin, kun niitä on muutama yli jäänyt.
Cellcept on tämän lääkkeen ns. virallinen nimi, mutta se on vaihdettu apteekissa halvempaan. Pitäisi hankkia reseptiin vaihtokielto.. Tämäkin lääke on hyljinnänestoon, mutta se voi mahdollisesti jossain vaiheessa jäädä pois. Näitä naukkailen joka päivä yhden 500mg:n tabletin.
Semmoisia lääkkeitä sitä tulee joka päivä syötyä. Luin joskus jostain elinsiirtolehdestä artikkelin, jossa puhuttiin lääkkeistä. Siinä sanottiin, että lääkkeet voivat päivittäin muistuttaa itseä omasta elinsiirrosta ja siitä, että on täysin riippuvainen lääkityksestä. Itelle ei koskaan oo onneks tommosia ajatuksia tullut. Otan lääkkeet täysin automaattisesti ilman sen suurempia ajatuksia. Ne kuuluu mun elämääni ihan samalla tavalla kuin syöminen ja nukkuminen.
Ja loppuun pieni ylpeilyn aihe. Oon aika mestari lääkkeitten nielemisessä. Aamuisin mulla menee siis viisi tablettia (paitsi joka toinen keskiviikko kuusi) ja mähän kulautan kaikki lääkkeet kerralla alas. Saan siitä ihan säännöllisesti ihmettelyjä, jos ihmisten edessä lääkkeitä otan. On se kiva olla edes jossain hyvä. :D
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Kolme vuotta
Aika lentää ja siirrosta tulee tänään kuluneeksi jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta, joiden aikana on ehtinyt tapahtua oikeastaan pelkkää hyvää. Takapakkeja ei ole tullut ja siitä pitää olla kiitollinen. Kaikenlaisia ajatuksia on päivän aikana herännyt ja niitä nyt tässä ajattelin jakaa.
Yöllä valvoskelin vielä kahden aikaan ja katselin kelloa. Kyyneleet pyrkivät silmiin, kun mietin, että kolme vuotta sitten näihin aikoihin saavuin sairaalaan. En tiennyt yhtään mitä oli edessä, toivoin vain parasta. Muistan kuinka hirvittävän sairas olin silloin. Ei sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin terveenä sen ymmärtää aika hyvin. Olin niin heikko ja sairas, että ihme kuinka jaksoin tehdä yhtään mitään.
Tämä päivä on mennyt arkiaskareita tehdessä. Ruokaa laittaessa, tiskatessa ja vaatteita silittäessä. Asioita, jotka nyt tuntuvat vain vastenmielisiltä (lukuunottamatta ruuan laittoa), mutta olisivat kolme vuotta sitten olleet vain ihania. Sairaalassa kaipasin juuri niitä pieniä arjen askareita.
Aamulla luin Facebookista kuinka koulukaveri oli saanut lapsen. Omaan mieleen tunkeutui välittömästi kateus. Mitä se vauva menee syntymään tänään, kun on mun päiväni? 21.7. on mulle tärkeä päivämäärä enkä halua jakaa sitä kenenkään kanssa. Tyhmiä ajatuksia, tiedän.
Päivän aikana oon myös miettinyt, että yritänkö väkisin tehdä kärpäsestä härkästä. Onko tää päivä nyt loppujen lopuksi niin erikoinen? Mut leikattiin, sain toimivat elimet ja uuden elämän. That's it. Ei sen erikoisempaa. Sitä paitsi kukaan muu ei oo tätä päivää muistanut. Ei oo tullut vanhemmilta eikä siskolta minkäänlaisia onnitteluja tai muita. Ehkä munkin pitäis vaan lopettaa tää vauhkoaminen. Ehkä sitten voin seuraavan kerran päivän noteerata, kun siirrosta on kulunut kymmenen vuotta.
Illan aikana mietin myös sitä, miten tämmöisestä asiasta pitäisi ihmisille kertoa. Mähän kerron tosi avoimesti tästä asiasta kaikille. Tosi erilaisia reaktioita oon saanut vastaan. Yleensä ihmiset yllättyy ihan hirveästi, koska eihän musta päälle päin mitään huomaa. Sitten yleensä todetaan, että ei ihme, kun oon niin iloinen ja energinen. Myös semmoinen ihminen on tullut vastaan, joka ei asiasta halunnut tietää. Aloitin kertomalla, että mun elämässäni on aika rankkoja sairaustaustoja. Eipä halunnut tää jätkä enempää kuulla, koska se voisi kuulemma muuttaa liikaa kuvaa musta. Vielä ei ole mun elämääni semmoista ihmistä astellut, jonka kanssa haluaisin loppuelämäni viettää. Edes potentiaalisia ehdokkaita ei ole ollut. Mutta entäs sitten kun semmoisen tapaan? Miten tästä asiasta pitää kertoa? Voiko sen vain pamauttaa vai pitääkö asiaa jotenkin alustaa? Mitä jos vastapuoli ei haluakaan olla tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on vakituinen lääkitys ja säännölliset lääkärikäynnit? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kai sen kaiken näkee sitten joskus. Toivon vaan, että mun taustani eivät vaikuttais ihmisten mielipiteisiin. Ihan normaali nuori kuitenkin oon, huolimatta siitä kaikesta mitä läpi oon käynyt.
Tämmösiä ajatuksia on päässä risteillyt. Juttuja, joita pitää aina joskus pohtia ja vuosipäivä on siihen hyvä hetki.
Yöllä valvoskelin vielä kahden aikaan ja katselin kelloa. Kyyneleet pyrkivät silmiin, kun mietin, että kolme vuotta sitten näihin aikoihin saavuin sairaalaan. En tiennyt yhtään mitä oli edessä, toivoin vain parasta. Muistan kuinka hirvittävän sairas olin silloin. Ei sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin terveenä sen ymmärtää aika hyvin. Olin niin heikko ja sairas, että ihme kuinka jaksoin tehdä yhtään mitään.
Tämä päivä on mennyt arkiaskareita tehdessä. Ruokaa laittaessa, tiskatessa ja vaatteita silittäessä. Asioita, jotka nyt tuntuvat vain vastenmielisiltä (lukuunottamatta ruuan laittoa), mutta olisivat kolme vuotta sitten olleet vain ihania. Sairaalassa kaipasin juuri niitä pieniä arjen askareita.
Aamulla luin Facebookista kuinka koulukaveri oli saanut lapsen. Omaan mieleen tunkeutui välittömästi kateus. Mitä se vauva menee syntymään tänään, kun on mun päiväni? 21.7. on mulle tärkeä päivämäärä enkä halua jakaa sitä kenenkään kanssa. Tyhmiä ajatuksia, tiedän.
Päivän aikana oon myös miettinyt, että yritänkö väkisin tehdä kärpäsestä härkästä. Onko tää päivä nyt loppujen lopuksi niin erikoinen? Mut leikattiin, sain toimivat elimet ja uuden elämän. That's it. Ei sen erikoisempaa. Sitä paitsi kukaan muu ei oo tätä päivää muistanut. Ei oo tullut vanhemmilta eikä siskolta minkäänlaisia onnitteluja tai muita. Ehkä munkin pitäis vaan lopettaa tää vauhkoaminen. Ehkä sitten voin seuraavan kerran päivän noteerata, kun siirrosta on kulunut kymmenen vuotta.
Illan aikana mietin myös sitä, miten tämmöisestä asiasta pitäisi ihmisille kertoa. Mähän kerron tosi avoimesti tästä asiasta kaikille. Tosi erilaisia reaktioita oon saanut vastaan. Yleensä ihmiset yllättyy ihan hirveästi, koska eihän musta päälle päin mitään huomaa. Sitten yleensä todetaan, että ei ihme, kun oon niin iloinen ja energinen. Myös semmoinen ihminen on tullut vastaan, joka ei asiasta halunnut tietää. Aloitin kertomalla, että mun elämässäni on aika rankkoja sairaustaustoja. Eipä halunnut tää jätkä enempää kuulla, koska se voisi kuulemma muuttaa liikaa kuvaa musta. Vielä ei ole mun elämääni semmoista ihmistä astellut, jonka kanssa haluaisin loppuelämäni viettää. Edes potentiaalisia ehdokkaita ei ole ollut. Mutta entäs sitten kun semmoisen tapaan? Miten tästä asiasta pitää kertoa? Voiko sen vain pamauttaa vai pitääkö asiaa jotenkin alustaa? Mitä jos vastapuoli ei haluakaan olla tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on vakituinen lääkitys ja säännölliset lääkärikäynnit? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kai sen kaiken näkee sitten joskus. Toivon vaan, että mun taustani eivät vaikuttais ihmisten mielipiteisiin. Ihan normaali nuori kuitenkin oon, huolimatta siitä kaikesta mitä läpi oon käynyt.
Tämmösiä ajatuksia on päässä risteillyt. Juttuja, joita pitää aina joskus pohtia ja vuosipäivä on siihen hyvä hetki.
torstai 18. heinäkuuta 2013
17.7. Munuaispoli
On tää matkailijan elämä rankkaa. Maanantaina olin Helsingissä, sieltä vanhemmat toi kämpille, tiistaina olin töissä ja illalla piti matkustaa taas kotiin keskiviikon Taysin reissua varten. Ja keskiviikkoiltana sitten taas takasin kämpille. Huh huh. No, kerrankin lääkärikäynti oli arvoisensa.
Aamu alkoi keuhkokuvalla ja ultralla. On just niin mun tuuria, että kauan kaipaamani hyvännäkönen nuori mieslääkäri sattuu kohdalle just sillon, kun pitää ite heilua puolialastomana. Ultralääkäri oli siis nuori mies ja tosi mukava sellainen. Selitti paljon ja antoi mun vielä kattella ultrakuvaa. Oispa kaikki lääkärit yhtä mukavia (ja hyvännäkösiä :D).
Keuhkokuva ja ultraaminen ei kauaa vieneet ja koska ultraa varten piti olla syömättä, oli ennen lääkärin tapaamista hyvä käydä sairaalan kahvilassa syömässä aamupalaa. Sairaalassa on aina tosi mukava kattella ihmisiä ja miettiä, mitä kaikkea ne mahtaa sairastaa.
Lääkärin luo pääsin melkein ajoissa. Munuaispolilla on se huono puoli, että siellä on lähes aina eri lääkäri. Ei kyllä pääse syntymään minkäänlaista hoitosuhdetta kenenkään kanssa. Tällä kertaa oli nuori naislääkäri. Muuten ihan mukava tyyppi, mutta jokaisen mun vastauksen jälkeen se odotti hiljaa monta sekuntia. Tuli semmonen tunne, että pitäiskö näitä lauseita nyt jotenkin jatkaa.
Perusteellinen lääkäri ainakin oli. En tiedä johtuko se siitä, että kyseessä oli nainen. Otti verenpaineen, kuunteli mun keuhkot, tunnusteli kaulan ja sisäelimet. Lisäks kävi jopa mun ihoni läpi mahdollisten ihomuutosten varalta. Ei oo kyllä kukaan noin hyvin ikinä tutkinut.
Labra-arvot oli ihan ok muutamaa arvoa lukuun ottamatta. Hemoglobiini oli edelleen aika matala (103), ottaen huomioon, että syön nykyään rautaa. CRP oli 21 eli vähän korkea, kun yleensä se on ollut mulla 1. Lisäks virtsasta oli löytynyt bakteereita. Lääkäri kyseli, onko mulla ollut mitään oireita. Esim. kirvelyä virtsassa. Eipä oo ollut. Nuhasta ja yskästä kyllä mainitsin. Lääkäri sitten päätti konsultoida kokeneempaa lääkäriä. Sieltä tuli määräys, että aloitetaan antibioottikuuri. Ilmeisesti mulla on siis oireeton virtsatietulehdus. Sain siihen Kefexiniä, jota otetaan 500mg kolme kertaa päivässä. Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin muutaman kerran vessassa kyllä mietin, että virtsa haisee vähän oudolta.
Ite otin puheeksi osteoporoosilääkkeen. Mähän kävin keväällä luuntiheysmittauksessa, mutta mitään tuloksia en siitä koskaan saanut. Lääkäri luki koneelta, että tilanne on selvästi parantunut kolmessa vuodessa, mutta lannerangan luissa on vielä osteopatiaa. Eli edelleen joudun jatkamaan lääkitystä. Ens keväänä arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Lääkitystä saa kuulemma jatkaa maksimissaan 5 vuotta.
Sellainen käynti. Kerrankin labrat tuli otettua ihan oikeaan aikaan ja saatiin oireeton tulehdus kiinni. Toivottavasti se nyt lähtee antibioottien avulla. Kahden viikon päästä käyn uudestaan verikokeissa ja silloin nähdään onko CRP laskenut ja virtsa puhdas. Lisäks otetaan maksa-arvot, niin nähdään miten kortisoniannoksen pienentäminen on vaikuttanut.
Seuraava käynti on vasta puolen vuoden päästä. Hui! Mutta onneks polille voi aina soittaa, jos joku menee pieleen.
Aamu alkoi keuhkokuvalla ja ultralla. On just niin mun tuuria, että kauan kaipaamani hyvännäkönen nuori mieslääkäri sattuu kohdalle just sillon, kun pitää ite heilua puolialastomana. Ultralääkäri oli siis nuori mies ja tosi mukava sellainen. Selitti paljon ja antoi mun vielä kattella ultrakuvaa. Oispa kaikki lääkärit yhtä mukavia (ja hyvännäkösiä :D).
Keuhkokuva ja ultraaminen ei kauaa vieneet ja koska ultraa varten piti olla syömättä, oli ennen lääkärin tapaamista hyvä käydä sairaalan kahvilassa syömässä aamupalaa. Sairaalassa on aina tosi mukava kattella ihmisiä ja miettiä, mitä kaikkea ne mahtaa sairastaa.
Lääkärin luo pääsin melkein ajoissa. Munuaispolilla on se huono puoli, että siellä on lähes aina eri lääkäri. Ei kyllä pääse syntymään minkäänlaista hoitosuhdetta kenenkään kanssa. Tällä kertaa oli nuori naislääkäri. Muuten ihan mukava tyyppi, mutta jokaisen mun vastauksen jälkeen se odotti hiljaa monta sekuntia. Tuli semmonen tunne, että pitäiskö näitä lauseita nyt jotenkin jatkaa.
Perusteellinen lääkäri ainakin oli. En tiedä johtuko se siitä, että kyseessä oli nainen. Otti verenpaineen, kuunteli mun keuhkot, tunnusteli kaulan ja sisäelimet. Lisäks kävi jopa mun ihoni läpi mahdollisten ihomuutosten varalta. Ei oo kyllä kukaan noin hyvin ikinä tutkinut.
Labra-arvot oli ihan ok muutamaa arvoa lukuun ottamatta. Hemoglobiini oli edelleen aika matala (103), ottaen huomioon, että syön nykyään rautaa. CRP oli 21 eli vähän korkea, kun yleensä se on ollut mulla 1. Lisäks virtsasta oli löytynyt bakteereita. Lääkäri kyseli, onko mulla ollut mitään oireita. Esim. kirvelyä virtsassa. Eipä oo ollut. Nuhasta ja yskästä kyllä mainitsin. Lääkäri sitten päätti konsultoida kokeneempaa lääkäriä. Sieltä tuli määräys, että aloitetaan antibioottikuuri. Ilmeisesti mulla on siis oireeton virtsatietulehdus. Sain siihen Kefexiniä, jota otetaan 500mg kolme kertaa päivässä. Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin muutaman kerran vessassa kyllä mietin, että virtsa haisee vähän oudolta.
Ite otin puheeksi osteoporoosilääkkeen. Mähän kävin keväällä luuntiheysmittauksessa, mutta mitään tuloksia en siitä koskaan saanut. Lääkäri luki koneelta, että tilanne on selvästi parantunut kolmessa vuodessa, mutta lannerangan luissa on vielä osteopatiaa. Eli edelleen joudun jatkamaan lääkitystä. Ens keväänä arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Lääkitystä saa kuulemma jatkaa maksimissaan 5 vuotta.
Sellainen käynti. Kerrankin labrat tuli otettua ihan oikeaan aikaan ja saatiin oireeton tulehdus kiinni. Toivottavasti se nyt lähtee antibioottien avulla. Kahden viikon päästä käyn uudestaan verikokeissa ja silloin nähdään onko CRP laskenut ja virtsa puhdas. Lisäks otetaan maksa-arvot, niin nähdään miten kortisoniannoksen pienentäminen on vaikuttanut.
Seuraava käynti on vasta puolen vuoden päästä. Hui! Mutta onneks polille voi aina soittaa, jos joku menee pieleen.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
Helsinki, Kolmiosairaala 15.7.
Perinteinen Helsingin reissu heitetty taas vanhempien kanssa. On se hyvä, että vanhemmilla sattuu olemaan loma aina heinäkuussa. :D
Tällä kertaa käytiin nauttimassa Fransmannissa maittavat ateriat ja sen jälkeen kulutettiin iltaa käppäilemällä Helsingin katuja. Koitettiin mm. ettiä Kotikadun taloa. Eipä löytynyt. On muuten aika hauskaa, että edelleen vanhemmat vanhasta tottumuksesta kyselee, että jaksanko vielä kävellä. Kun ennen siirtoahan en meinannut montaa metriä jaksaa. Mutta kyllä mä nyt nykyään pystyn kävelemään ihan kuin muutkin.
Ilta päätettiin Torni Hotellin katolle, jossa nautittiin ilta-auringon viimeisistä säteistä, upeista näköaloista ja hyvistä juomista. Sen jälkeen ei suunnattukaan perinteiseen tapaan sairaalalle, vaan vanhemmat saatto mut bussille, jolla menin Hotelli Haagaan. Se toimii Meilahden potilashotellinna ja siellä tosiaan vietin yön. Eipä tarvinnut maata sairaalan sängyssä. Ihan mukava, sillä sai nauttia täysin omasta rauhasta. Miinusta tosin siitä, että aamulla sitten piti tietenkin repiä ittensä hirveen aikasin ylös ja suunnata sairaalalle.
Bussilla sairaalaan tulin. Bussimatkat kyllä jännitti aika tavalla, kun en todellakaan osaa Helsingissä yksin liikkua. Onneksi bussin etuosassa juoksi pysäkkien nimet ja äiti oli mulle lapulle kirjoittanut, missä pitää pois jäädä. Ilman sitä olisin ihan varmasti löytänyt itteni jostain korvesta. :D
Puoli kahdeksan aikaan osastolle saavuin. Ensin mua luultiin uudeksi työntekijäksi ja alettiin jo esitellä osastoa, kunnes korjasin virheen. Aika hyvin, että näytän jo nyt niin sairaanhoitajalta. ;D Sitten mut ohjattiin päiväsaliin, jossa odotin ja odotin ja odotin. Alko hermo pikkasen kiristyä, kun kello kävi jo puoli yhdeksää eikä edes verikokeita kukaan tullut ottamaan. Olin hetken ihan varma, että mun tulosta osastolle ei kukaan edes tiedä. Mutta kyllä sieltä sitten hoitaja saapui paikalle, mittasi verenpaineen ja saturaation ja passitti alakertaan verikokeisiin.
Verikokeitten jälkeen oli luvassa taas odottelua. Päiväsalissa istui myös muutama muu ihminen. Vanhempi pariskunta, joista miehelle oli hetki sitten maksansiirto tehty. Jos oikein ymmärsin, hänellä oli nyt ilmennyt hyljintää. Pöydän äärellä istui myös nainen, jolla siirto on vasta edessä. Kun huomasivat mun syövän hyljinnänestolääkkeitä, niin alkoivat juttelemaan. Jonkin verran omia kokemuksia sain siinä jakaa.
Lääkärinkierto oli tottakai myöhässä. Ja kun tietenkin ensin kierretään huoneet ja lopuksi vasta meidät, niin ehdittiin syödä lounaskin. Mä olin sitten koko kierron viimeinen potilas. Eipä ollut taaskaan mut leikannut lääkäri paikalla. Se selvästi pitää loman aina heinäkuussa. No, tykkään kyllä tästä nyt paikalla olleesta lääkäristä. Se on tosi mukava. Hetken se mun lääkelistaani katteli ja totesi sitten puolittavansa kortisoniannoksen. Muita muutoksia ei tehty. Kaikki on kuulemma erinomaisesti. :) Tapaamiseen meni taas ehkä noin viisi minuuttia. Sen jälkeen olinkin sitten vapaa lähteämään.
Jos nää reissut ei pitäis sisällään vanhempien kanssa yhdessäoloa ja Helsingin kiertelyä, niin kyllä ottais pikkasen päähän. Mä en vaan näe mitään järkeä edelleenkään raahautua Helsinkiin asti sen takia, että nään lääkärin viiden minuutin ajan. Jos asuisin yhtään kauempana, niin en varmaan tulis ollenkaan. Juu, tottakai ymmärrän, että nää kontrollikäynnit on tärkeitä ja Helsingissäkin mut halutaan nähdä, mutta silti.
Noh, vuoden päästä sitten taas uudestaan. Odotan kyllä jo sitä aikaa, kun käynnit harvenevat vielä. (On muuten vielä viime vuonna ollut näköjään vähän erilaiset fiilikset.) Huomenna sitten Taysiin munuaispolille. On se kiva, kun kaikki pakkaantuu aina samaan aikaan.
Tällä kertaa käytiin nauttimassa Fransmannissa maittavat ateriat ja sen jälkeen kulutettiin iltaa käppäilemällä Helsingin katuja. Koitettiin mm. ettiä Kotikadun taloa. Eipä löytynyt. On muuten aika hauskaa, että edelleen vanhemmat vanhasta tottumuksesta kyselee, että jaksanko vielä kävellä. Kun ennen siirtoahan en meinannut montaa metriä jaksaa. Mutta kyllä mä nyt nykyään pystyn kävelemään ihan kuin muutkin.
Ilta päätettiin Torni Hotellin katolle, jossa nautittiin ilta-auringon viimeisistä säteistä, upeista näköaloista ja hyvistä juomista. Sen jälkeen ei suunnattukaan perinteiseen tapaan sairaalalle, vaan vanhemmat saatto mut bussille, jolla menin Hotelli Haagaan. Se toimii Meilahden potilashotellinna ja siellä tosiaan vietin yön. Eipä tarvinnut maata sairaalan sängyssä. Ihan mukava, sillä sai nauttia täysin omasta rauhasta. Miinusta tosin siitä, että aamulla sitten piti tietenkin repiä ittensä hirveen aikasin ylös ja suunnata sairaalalle.
Bussilla sairaalaan tulin. Bussimatkat kyllä jännitti aika tavalla, kun en todellakaan osaa Helsingissä yksin liikkua. Onneksi bussin etuosassa juoksi pysäkkien nimet ja äiti oli mulle lapulle kirjoittanut, missä pitää pois jäädä. Ilman sitä olisin ihan varmasti löytänyt itteni jostain korvesta. :D
Puoli kahdeksan aikaan osastolle saavuin. Ensin mua luultiin uudeksi työntekijäksi ja alettiin jo esitellä osastoa, kunnes korjasin virheen. Aika hyvin, että näytän jo nyt niin sairaanhoitajalta. ;D Sitten mut ohjattiin päiväsaliin, jossa odotin ja odotin ja odotin. Alko hermo pikkasen kiristyä, kun kello kävi jo puoli yhdeksää eikä edes verikokeita kukaan tullut ottamaan. Olin hetken ihan varma, että mun tulosta osastolle ei kukaan edes tiedä. Mutta kyllä sieltä sitten hoitaja saapui paikalle, mittasi verenpaineen ja saturaation ja passitti alakertaan verikokeisiin.
Verikokeitten jälkeen oli luvassa taas odottelua. Päiväsalissa istui myös muutama muu ihminen. Vanhempi pariskunta, joista miehelle oli hetki sitten maksansiirto tehty. Jos oikein ymmärsin, hänellä oli nyt ilmennyt hyljintää. Pöydän äärellä istui myös nainen, jolla siirto on vasta edessä. Kun huomasivat mun syövän hyljinnänestolääkkeitä, niin alkoivat juttelemaan. Jonkin verran omia kokemuksia sain siinä jakaa.
Lääkärinkierto oli tottakai myöhässä. Ja kun tietenkin ensin kierretään huoneet ja lopuksi vasta meidät, niin ehdittiin syödä lounaskin. Mä olin sitten koko kierron viimeinen potilas. Eipä ollut taaskaan mut leikannut lääkäri paikalla. Se selvästi pitää loman aina heinäkuussa. No, tykkään kyllä tästä nyt paikalla olleesta lääkäristä. Se on tosi mukava. Hetken se mun lääkelistaani katteli ja totesi sitten puolittavansa kortisoniannoksen. Muita muutoksia ei tehty. Kaikki on kuulemma erinomaisesti. :) Tapaamiseen meni taas ehkä noin viisi minuuttia. Sen jälkeen olinkin sitten vapaa lähteämään.
Jos nää reissut ei pitäis sisällään vanhempien kanssa yhdessäoloa ja Helsingin kiertelyä, niin kyllä ottais pikkasen päähän. Mä en vaan näe mitään järkeä edelleenkään raahautua Helsinkiin asti sen takia, että nään lääkärin viiden minuutin ajan. Jos asuisin yhtään kauempana, niin en varmaan tulis ollenkaan. Juu, tottakai ymmärrän, että nää kontrollikäynnit on tärkeitä ja Helsingissäkin mut halutaan nähdä, mutta silti.
Noh, vuoden päästä sitten taas uudestaan. Odotan kyllä jo sitä aikaa, kun käynnit harvenevat vielä. (On muuten vielä viime vuonna ollut näköjään vähän erilaiset fiilikset.) Huomenna sitten Taysiin munuaispolille. On se kiva, kun kaikki pakkaantuu aina samaan aikaan.
torstai 27. kesäkuuta 2013
Kesäflunssa kiusana
Tän jutun alkuun ensin vähän mun flunssahistoriaani. Lapsena sairastelin ihan normaaliin tahtiin. Silloin tykkäsin olla kipeänä, kun sai jäädä kotiin ja kattella peiton alla Muumeja. Joskus tuli jopa yritettyä hankkiutua väkisin kipeeksi ja kerran onnistuinkin itteni vilustuttaan.
16-vuotiaana kärsin tosi pahasta Clostridium difficilestä eli antibioottiripulista (tästä en oo tainnutkaan koskaan kertoa). Sillon kuumeilin monta päivää eikä sille meinannut aluksi löytyä minkäänlaista syytä. Niinpä kärsin kuumeilusta reilun kuukauden. Silloin mielessäni vannoin, etten enää koskaan toivo kipeäksi tulevani.
Juuri ennen siirtoa olin niin huonossa kunnossa, että ihan pienikin elimistön rasittaminen nosti iltaisin kuumeen. Sen kuitenkin tiesi aina aamulla olevan ohi, joten kyllä sen kesti. Vaikka inhottavaa sekin oli.
Nyt siirron jälkeen oon sitten ollut vain pari kertaa sairas. Kaverit on sairastaneet kaikenmaailman tauteja, mutta mä oon heikentyneen vastuskykyni kanssa vaan porskuttanut menemään. Toki syksyisin oon ottanut influenssarokotteen, että silläkin voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mutta hienosti oon siis pahimmat taudit pystynyt välttämään.
Mutta sitten tulee kesä ja kesäflunssa. Tää on nyt toinen kesä, kun samanlaisesta vilustumisesta kärsin. Viime kesänä sairastuin oikein kunnolla ja olo oli tosi heikko muutaman päivän. Ja mähän silti töihin raahauduin. Juu, ei todellakaan sais niin tehdä, mutta oon vaan liian tunnollinen ihminen. Tauti onneksi kuitenkin helpotti parin pahan päivän jälkeen, vaikka tulikin rehkittyä kuumeisena.
Ja nyt on sitten ihan sama juttu. Juhannuksen jälkeen alkoi oikein kunnon räkätauti. Nyt on ainakin kolmena iltana ollut pää aivan täynnä räkää ja nukkuminen ei oo meinannut onnistua. Olo on muutenkin ollut melko heikko ja varmaan jossain vaiheessa on kuumettakin ollut. Mutta töissähän mä silti oon painanut menemään. Tänään tuntuu ensimmäisen kerran siltä, että olo vihdoin vähän helpottaa, vaikka nenän kautta hengittämistä ei vielä voi ajatellakaan.
Hassua vain, että nää flunssat iskee just kesällä eikä talvella. Talvella ois helpompi olla koulusta pois eikä tarttis niin paljon stressata asiasta. Saa nähdä, tuleeko tästä kesäisestä vilustumisesta joku perinne ja ensi kesänä makaan sitten taas sohvalla ihan sairaana ja silti raahaudun töihin.
16-vuotiaana kärsin tosi pahasta Clostridium difficilestä eli antibioottiripulista (tästä en oo tainnutkaan koskaan kertoa). Sillon kuumeilin monta päivää eikä sille meinannut aluksi löytyä minkäänlaista syytä. Niinpä kärsin kuumeilusta reilun kuukauden. Silloin mielessäni vannoin, etten enää koskaan toivo kipeäksi tulevani.
Juuri ennen siirtoa olin niin huonossa kunnossa, että ihan pienikin elimistön rasittaminen nosti iltaisin kuumeen. Sen kuitenkin tiesi aina aamulla olevan ohi, joten kyllä sen kesti. Vaikka inhottavaa sekin oli.
Nyt siirron jälkeen oon sitten ollut vain pari kertaa sairas. Kaverit on sairastaneet kaikenmaailman tauteja, mutta mä oon heikentyneen vastuskykyni kanssa vaan porskuttanut menemään. Toki syksyisin oon ottanut influenssarokotteen, että silläkin voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mutta hienosti oon siis pahimmat taudit pystynyt välttämään.
Mutta sitten tulee kesä ja kesäflunssa. Tää on nyt toinen kesä, kun samanlaisesta vilustumisesta kärsin. Viime kesänä sairastuin oikein kunnolla ja olo oli tosi heikko muutaman päivän. Ja mähän silti töihin raahauduin. Juu, ei todellakaan sais niin tehdä, mutta oon vaan liian tunnollinen ihminen. Tauti onneksi kuitenkin helpotti parin pahan päivän jälkeen, vaikka tulikin rehkittyä kuumeisena.
Ja nyt on sitten ihan sama juttu. Juhannuksen jälkeen alkoi oikein kunnon räkätauti. Nyt on ainakin kolmena iltana ollut pää aivan täynnä räkää ja nukkuminen ei oo meinannut onnistua. Olo on muutenkin ollut melko heikko ja varmaan jossain vaiheessa on kuumettakin ollut. Mutta töissähän mä silti oon painanut menemään. Tänään tuntuu ensimmäisen kerran siltä, että olo vihdoin vähän helpottaa, vaikka nenän kautta hengittämistä ei vielä voi ajatellakaan.
Hassua vain, että nää flunssat iskee just kesällä eikä talvella. Talvella ois helpompi olla koulusta pois eikä tarttis niin paljon stressata asiasta. Saa nähdä, tuleeko tästä kesäisestä vilustumisesta joku perinne ja ensi kesänä makaan sitten taas sohvalla ihan sairaana ja silti raahaudun töihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)