Ihan alkuun kerron, että oon nyt oikeasti tsempannut siinä lääkkeen otossa. Monet kerrat blogiteksteissä on niin tullut luvattua, mutta nyt lääkärin sanat jäivät jotenkin todella mieleen. Vaihdoin ottoajan klo kahdeksasta klo kymmeneen. Otan siis aamulääkkeen aamuvuoroissa mukaan töihin. Nyt lääke on tullut otettua niin paljon paremmin. Hyvä minä!
Sitten itse asiaan. Sain tosiaan kutsun naistentautien polille. Ensimmäinen aika olisi ollut jo muutama viikko sitten, mutta työvuorojen vuoksi jouduin jälleen vaihtamaan. Nytkin kyllä meinasi hieman olla ongelmaa löytää sopiva aika, joten lopulta päätin mennä yövuoron jälkeen suoraan sitten. Eipä kai tässäkään mitään ongelmaa olisi ollut, kun valvomisen piti päättyä eilen. Sairastapauksen vuoksi sainkin kuitenkin vielä kolmannen yön, joten hieman mietitytti unien vähiin jääminen. Mutta minkäs teet.
Erittäin väsyneenä aamulla siis suuntasin polille. Paikka on tuttu teini-iästä. Silloin tutkittiin, minkä takiat kuukautiset eivät ala. Muistan, että lääkäri määräsi mulle silloin jotain hormonipillereitä, joita en missään tapauksessa olisi saanut syödä. Maksalääkäri oli tästä aika kauhuissaan. Silloin mulle myös sanottiin, että keho on niin sairas, että sen vuoksi kuukautiset eivät nyt vain tule. Keho säästää sellaisessa asiassa, joka ei ole välttämätön. Siirron jälkeisenä syksynä menkat sitten vihdoin alkoivat. Oli muuten aika onnenpäivä, olihan se selvä merkki oman kropan parantumisesta.
Vaikka paikka nyt oli jotenkin tuttu, niin silti käynti jännitti jostain syystä ihan hirveästi. Lisäksi menin vielä opetuspolille. Ihan jo omien kokemusten kautta annan aina opiskelijoille mahdollisuuden tutkia, mutta tässä se vain kyllä lisäsi sitä jännitystä. Enkä nyt ole ihan varma, että onko se niin kamalan kiva, kun huoneeseen mentäessä siellä seisoa töröttää itse lääkärin lisäksi kolme muuta henkilöä. Ja tietenkin niistä kaksi vielä miespuolista. (Onneksi ei sentään omaa silmää miellyttäviä, se olisi ollut ihan kauheaa. :D)
Yksi näistä kolmesta sitten piti mun alkuhaastattelun. Ihan hyvin kyseli, silti kyllä koko homma tuntui vaan todella kiusalliselta. Kertoivat sitten siinä, että mulle todellakin ollaan sitä hormonikierukkaa suunniteltu ehkäisykeinoksi.
Sitten olikin itse tutkimuksen aika. Se oli itselle varmasti se jännittävin osa. Muistan kuinka teini-iässä kyseinen tutkimus sattui aivan valtavasti ja odotin nyt jotain samanlaista kauhukokesta. Luojan kiitos tutkimus ei sattunut oikeastaan yhtään. Ja oli kyllä mukava kuulla, että kaikki on normaalisti ja hormonitoiminta on täysin normaalia. Samalla siinä sitten nappasivat papa-näytteen.
Nyt sitten odotellaan vain menkkojen alkamista, jotta kierukka voidaan paikoilleen asettaa. Pieni stressi meinaa taas pukata päälle noitten työvuorojen takia. Idea on siis se, että soitan polille, kun menkat alkavat ja vuodon viimeisinä päivinä kierukka sitten laitetaan. Kalenterin mukaan niiden pitäisi alkaa tässä ihan näinä päivinä, mutta mun kuukautiset on kyllä aina olleet todella epäsäännölliset. Nyt toivon vaan, että vuoto ajottuisi jotenkin niin, että pääsisin töitten puolesta sitten polilla käymään. Tyhmä nyt stressata tästäkin asiasta, mutta minkäs sitä itselleen voi.
Polin ihan varsinainen lääkäri oli kyllä hirmuisen mukava. Hän esim. lupasi, että pääsen ensi viikolla (jos ne menkat nyt niin alkaa) ylimääräiselle ajalle, vaikka heidän kalenterinsa onkin ihan täynnä. Lisäksi hän huoneestaan ulos saattaessa otti puheeksi tän mun huonon ihon. Hän siinä sitten pohti, että aknen kannalta hormonikierukka ei ole paras ratkaisu, vaan siihen parhaiten sopisi yhdistelmäehkäisy. Asia jäi kuitenkin auki ja jäin nyt siihen käsitykseen, että edelleen kuitenkin sillä kierukalla mennään. Lisäksi hän lupasi mulle reseptin kirjoittaa rasvoista, joita voin taas tähän naamaan lätkiä. Ihan kiva, sillä asia on taas vähän jäänyt. Toisaalta oon kyllä jo hyvin näitten näppyjeni kanssa oppinut elämään, mutta tuskin ne rasvat haittaakaan tekee.
Ja loppuun on vielä pakko laittaa lääkärin ihanat sanat. Hän nimittäin vastaanoton lopuksi sanoi mulle, että eihän mulla mitään sairauksia ole, oon täysin terve ja mua hoidetaan täysin terveenä ihmisenä. Ette arvaa kuinka ihana oli kuulla noi sanat. Etenkin kun joskus nuorempana sain kuulla olevani monisairas.
torstai 27. huhtikuuta 2017
tiistai 28. maaliskuuta 2017
27.3. Munuaispoli
Käväisin eilen ennen iltavuoroon menoa lääkärillä. Kovasti toivon jo etukäteen, että lääkäri olisi kerrankin ajoissa, sillä aikataulu oli ehkä hieman tiukka. Tai no ei välttämättä tiukka, mutta tykkään yleensä hoitaa asiat ilman kiirettä. Ja onneksi näin kävikin, pääsin vastaanotolle aivan ajallaan.
Etukäteen toivoin myös, että lääkäri olisi nainen. Jotenkin tykkään vain enemmän naislääkäreistä. Lisäksi juuri munuaispuolella on ainakin yksi sellainen mieslääkäri, jonka kanssa en tule oikein millään toimeen. Tämänkin asian kanssa kävi tuuri, lääkäri tosiaan oli nainen ja vielä sellainen, jonka kanssa olen joskus ennenkin asioinut.
Aluksi katselimme jälleen verikoetuloksia. Hemoglobiini oli yllättävn hyvä 119. Krea taisi muistaakseni olla 110. Maksa-arvot normaalit. CyA-arvoon lääkäri kiinnitti huomiota, sillä se oli nyt vain 66, kun viime kerralla lukema oli 105. Lääkäri sitten kysyi suoraan, unohdanko joskus ottaa Sandimmunin. Noh, kyllähän se unohtuu. Tästä lääkäri hieman puhutteli, sillä jo yhden lääkkeen unohtaminen on melko huono asia. Omatunto kyllä kolkutti siinä kohtaa aika kovaa, sillä pakko myöntää, että etenkin iltalääke unohtuu vähän liian usein. Lisäksi 12 tunnin säännöllisyys lääkkeen otossa on todella huonoa. Siis todella huonoa. Kolmivuorotyö vaikeuttaa ihan kauheasti, kun harvoin herään useana päivänä samaan aikaan. Nyt pitäisi oikeasti tsempata asian suhteen ihan kunnolla. Täytyy vain päättää joku tietty kellonaika ja ottaa tarvittaessa lääkkeet sitten esim. töihin mukaan. Sen verran arvo jäi lääkäriä mietityttämään, että koitan nyt syödä Sandimmunit säännöllisesti ilman unohduksia ja uusi CyA-arvo otetaan parin viikon kuluttua. Jospa se silloin olisi sitten noussut.
Aivan yllättäen lääkäri otti sitten puheeksi ehkäisyasiat. Eipä mulla ole mitään ehkäisyä käytössä, kondomin turvin on tullut mentyä. Monet kerran on kyllä tullut mietittyä, että pitäisi kai sitä itsekin joku ehkäisy hankkia, mutta koska oon niin saamaton ihminen, niin se on vain aina jäänyt. Lisäksi oon aina perustellut itselleni, että hankin sen sitten, kun vakituinen kumppani on olemassa. Olin kyllä salaa todella onnellinen, että lääkäri toi itse asian esille. Aina oon siinä luulossa elänyt, että elinsiirtopotilas ei missään nimessä voi käyttää hormonaalista ehkäisyä, mutta tämä olikin täysi harhaluulo. Lääkäri selitti, että voisin käyttää jopa e-pillereitä, mutta hän suosittelee hormonikierukkaa. Itselle nyt ei niin ole väliä mikä ehkäisy on käytössä, joten hormonikierukka kuulostaa ihan hyvältä. Lääkäri lupasikin asiasta heti tehdä lähetteen sairaalan gynekologille, sillä hän epäili, että elinsiirron vuoksi saan ehkäisyn maksutta. Jotain hyötyä siitäkin sitten.
Lopuksi lääkäri sitten tutki siirrännäiset tunnustelemalla ja uusi tarvittavat reseptit. Seuraava kerta on vasta vuoden kuluttua. Nyt jään vain odottamaan lähetettä gynelle. Tosi tyytyväinen olo käynnin jälkeen kyllä oli. On maailman tyhmintä sanoa näin 27-vuotiaana, mutta on tuon ehkäisyasian vuoksi nyt jotenkin paljon aikuisempi olo. :D
Etukäteen toivoin myös, että lääkäri olisi nainen. Jotenkin tykkään vain enemmän naislääkäreistä. Lisäksi juuri munuaispuolella on ainakin yksi sellainen mieslääkäri, jonka kanssa en tule oikein millään toimeen. Tämänkin asian kanssa kävi tuuri, lääkäri tosiaan oli nainen ja vielä sellainen, jonka kanssa olen joskus ennenkin asioinut.
Aluksi katselimme jälleen verikoetuloksia. Hemoglobiini oli yllättävn hyvä 119. Krea taisi muistaakseni olla 110. Maksa-arvot normaalit. CyA-arvoon lääkäri kiinnitti huomiota, sillä se oli nyt vain 66, kun viime kerralla lukema oli 105. Lääkäri sitten kysyi suoraan, unohdanko joskus ottaa Sandimmunin. Noh, kyllähän se unohtuu. Tästä lääkäri hieman puhutteli, sillä jo yhden lääkkeen unohtaminen on melko huono asia. Omatunto kyllä kolkutti siinä kohtaa aika kovaa, sillä pakko myöntää, että etenkin iltalääke unohtuu vähän liian usein. Lisäksi 12 tunnin säännöllisyys lääkkeen otossa on todella huonoa. Siis todella huonoa. Kolmivuorotyö vaikeuttaa ihan kauheasti, kun harvoin herään useana päivänä samaan aikaan. Nyt pitäisi oikeasti tsempata asian suhteen ihan kunnolla. Täytyy vain päättää joku tietty kellonaika ja ottaa tarvittaessa lääkkeet sitten esim. töihin mukaan. Sen verran arvo jäi lääkäriä mietityttämään, että koitan nyt syödä Sandimmunit säännöllisesti ilman unohduksia ja uusi CyA-arvo otetaan parin viikon kuluttua. Jospa se silloin olisi sitten noussut.
Aivan yllättäen lääkäri otti sitten puheeksi ehkäisyasiat. Eipä mulla ole mitään ehkäisyä käytössä, kondomin turvin on tullut mentyä. Monet kerran on kyllä tullut mietittyä, että pitäisi kai sitä itsekin joku ehkäisy hankkia, mutta koska oon niin saamaton ihminen, niin se on vain aina jäänyt. Lisäksi oon aina perustellut itselleni, että hankin sen sitten, kun vakituinen kumppani on olemassa. Olin kyllä salaa todella onnellinen, että lääkäri toi itse asian esille. Aina oon siinä luulossa elänyt, että elinsiirtopotilas ei missään nimessä voi käyttää hormonaalista ehkäisyä, mutta tämä olikin täysi harhaluulo. Lääkäri selitti, että voisin käyttää jopa e-pillereitä, mutta hän suosittelee hormonikierukkaa. Itselle nyt ei niin ole väliä mikä ehkäisy on käytössä, joten hormonikierukka kuulostaa ihan hyvältä. Lääkäri lupasikin asiasta heti tehdä lähetteen sairaalan gynekologille, sillä hän epäili, että elinsiirron vuoksi saan ehkäisyn maksutta. Jotain hyötyä siitäkin sitten.
Lopuksi lääkäri sitten tutki siirrännäiset tunnustelemalla ja uusi tarvittavat reseptit. Seuraava kerta on vasta vuoden kuluttua. Nyt jään vain odottamaan lähetettä gynelle. Tosi tyytyväinen olo käynnin jälkeen kyllä oli. On maailman tyhmintä sanoa näin 27-vuotiaana, mutta on tuon ehkäisyasian vuoksi nyt jotenkin paljon aikuisempi olo. :D
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
2.11. Maksapoli
Tänään oli sitten taas pitkästä aikaa poliaika maksapuolelle. Jossain vaiheessa ehdin vähän jo mielessäni kaipailla kutsua, vaikka kaikki onkin ihan hyvin. Tuntui vaan, että viime käynnistä Taysissa on niin pitkä aika. Ja niinhän siitä onkin, viimeksi helmikuussa on tullut käytyä.
Noh, tänään sitten reippaana tyttönä poljin Jopollani läpi hyytävän pakkassään Taysiin. Olin henkisesti varautunut taas pitkään odotteluun, mutta lääkäri ei onneksi ollut kuin muutaman minuutin myöhässä. Toki lääkäri oli jälleen kerran eri. Edelleen kritisoin tätä puolta aika rankasti. Varsinkin kun tuntuu, että joka ikinen kerta lääkäri on täysin uusi. Harvoin on edes siis sellainen, joka joskus olisi mua hoitanut. Tätäkään kyseistä lääkäriä en ollut koskaan nähnyt. Huoh. Olisi vain niin paljon helpompi hoitaa kaikki asiat tutun ihmisen kanssa. Onneksi käynnit ovat nyt jo pitkään olleet pelkkiä verikoetulosten katsomisia, joten siinä mielessä jatkuvalla lääkärin vaihtumisella ei ole niin väliä. Mutta voin kuvitella kuinka tämmöinen tilanne olisi rassannut silloin, kun huolia ja murheita oikeasti oli ja ne olisi joka ikinen kerta saanut selostaa jokaiselle lääkärille erikseen. Onneksi siihen aikaan vielä mua hoiti yksi ja sama lääkäri.
No niin, sitten itse asiaan. Lääkäri tosiaan kyseli ensin hieman taustoja ja tämän hetkisestä voinnista. Fyysinen vointi on mainio ja psyykkinen tulee siinä perässä. Veriarvot ovat kunnossa: hemoglobiini 108 eli tapansa mukaan hieman alhainen ja krea 101 eli tapansa mukaan hieman liian korkea. Alat 15 ja afos 66, CyA 105. Verenpaineesta jäi sen verran mieleen, että yläpaine oli 97. Ei mikään ihme, että on taas viime aikoina hieman huipannut ylös noustessa.
Veriarvojen läpikäynnin lisäksi lääkäri hieman tunnusteli vatsaa ja muistutteli influenssarokotteen otosta. Sen jälkeen olinkin sitten jo vapaa lähtemään. Seuraava kerta on joskus ensi kesänä.
Noh, tänään sitten reippaana tyttönä poljin Jopollani läpi hyytävän pakkassään Taysiin. Olin henkisesti varautunut taas pitkään odotteluun, mutta lääkäri ei onneksi ollut kuin muutaman minuutin myöhässä. Toki lääkäri oli jälleen kerran eri. Edelleen kritisoin tätä puolta aika rankasti. Varsinkin kun tuntuu, että joka ikinen kerta lääkäri on täysin uusi. Harvoin on edes siis sellainen, joka joskus olisi mua hoitanut. Tätäkään kyseistä lääkäriä en ollut koskaan nähnyt. Huoh. Olisi vain niin paljon helpompi hoitaa kaikki asiat tutun ihmisen kanssa. Onneksi käynnit ovat nyt jo pitkään olleet pelkkiä verikoetulosten katsomisia, joten siinä mielessä jatkuvalla lääkärin vaihtumisella ei ole niin väliä. Mutta voin kuvitella kuinka tämmöinen tilanne olisi rassannut silloin, kun huolia ja murheita oikeasti oli ja ne olisi joka ikinen kerta saanut selostaa jokaiselle lääkärille erikseen. Onneksi siihen aikaan vielä mua hoiti yksi ja sama lääkäri.
No niin, sitten itse asiaan. Lääkäri tosiaan kyseli ensin hieman taustoja ja tämän hetkisestä voinnista. Fyysinen vointi on mainio ja psyykkinen tulee siinä perässä. Veriarvot ovat kunnossa: hemoglobiini 108 eli tapansa mukaan hieman alhainen ja krea 101 eli tapansa mukaan hieman liian korkea. Alat 15 ja afos 66, CyA 105. Verenpaineesta jäi sen verran mieleen, että yläpaine oli 97. Ei mikään ihme, että on taas viime aikoina hieman huipannut ylös noustessa.
Veriarvojen läpikäynnin lisäksi lääkäri hieman tunnusteli vatsaa ja muistutteli influenssarokotteen otosta. Sen jälkeen olinkin sitten jo vapaa lähtemään. Seuraava kerta on joskus ensi kesänä.
maanantai 17. lokakuuta 2016
17.10. Hammaslääkäri
Pitkästä aikaa sitä taas sai itseään niskasta kiinni sen verran, että onnistuin varaamaan itselleni hammaslääkäriajan. Tai siis oikeilla termeillä kerrottuna hammashoitaja-ajan. Tampereella tosin on kokeilussa joku monihuonemalli eli tarvittaessa hammashoitajan vastaanotolta voi päästä suoraan hammaslääkärille ilman erikseen varattua aikaa. Itse varasin juuri tämmöisen ajan, sillä ajattelin, että mun suuni kyllä tarvitsee nimenomaan hammaslääkärin tarkastuksen.
Viimeksihän oon käynyt hammaslääkärin pakeilla n. kaksi vuotta sitten. Silloin selvisi, että mulla on suussa jatkuva ientulehdus, joka johtuu lääkkeistä. Sitä on melko vaikea kitkeä pois ja koko ajan suussa se tuntuu jylläävän. Itse sitä en sen suuremmin pane merkille, mutta syksyllä tuli sellainen olo, että se olisi yhtäkkiä pahentunut. Samaan aikaan jostain syystä poskien limakalvolle alkoi ilmaantua pieniä haavaumia, jotka vähitellen siirtyivät kieleen. Näiden lisäksi kielen makunystyrät olivat inhottavan kipeitä. Siis todella kipeitä. Joka ikinen päivä joku makunystyrä oli eri kohdasta niin kipeä, että syöminen sattui ja öisin kieli piti asetella suuhun, jotta kipeä kohta ei osuisi mihinkään. Näiden jälkeen sitten yksi päivä huomasin, että kieli on täynnä keltaista katetta ja suussa maistuu metali. Seuraavana päivänä keltainen kate oli siirtynyt jo kitalakeen ja olo tuntui todella inhottavalta. Hetken silloin mietin oikeasti jo päivystykseen lähtemistä. Tietenkin myös googlailin kaikki oireet ja sain diangnoosiksi mm. suusyövän. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin sitten siihen tulokseen, että mulla on suussa hiiva. Kaikki oireet sopivat siihen, etenkin keltainen kate. Pikku hiljaa kate ja muut oireet kuitenkin väistyivät ja kun viimein aika hammaslääkärille tuli, oli suu jo lähes kokonaan parantunut. Niinpä ei sitten koskaan selvinnyt, mikä ongelma siellä suussa hetkellisesti oli.
Ensimmäisen kerran kävin hammaslääkärillä jo lokakuun alussa. Silloin nimenomaan oli tämä monihuonemalliaika. Vastaanoton aluksi täytin lomakkeen omasta terveydestä ja siinä tietenkin mainitsin elinsiirron. Kun viimein pääsin hammashoitajan huoneeseen, niin hän lähes samantien totesi, että mun kyllä pitäisi ennen minkäänlaista toimenpidettä syödä antibioottikuuri. Kaksi vuotta sittenhän en minkäänlaista kuuria syönyt, vaikka olin kyllä semmoiseen varautunut. Nyt hammashoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, että kuuri on ehdottoman tärkeä. Niinpä sain uuden ajan ja reseptin antibioottiin. Hieman turhautti.
Tänään sitten kävin uudestaan hammashoitajalla. Edelliskerran hammashoitaja oli sairatunut, joten mun aikani oli sitten siirretty toiselle hoitajalle. Olisin kyllä toivonut tätä hammashoitajaa, jonka tapasin aiemmin, sillä hän tuntui oikeasti paneutuvan asiaan. Tämä, jolle nyt jouduin, oli aikamoinen hössöttäjä ja itselle tuli väkisin semmoinen olo, että hän ei oikein tunnu keskittyvän asiaan kunnolla. Hän ei esimerkiksi sanallakaan maininnut ientulehdusta, vaikka edellinen hammashoitaja totesi heti suuhun katsottuaan, että kyllä siellä sellainen on. Toki olisin voinut ottaa itse asian puheeksi, mutta annoin vain olla. Tuskin se olisi mitään hyödyttänyt, kun jo silloin kaksi vuotta sitten tuli aika selväksi, että asialle ei oikein mitään voi. Ja ilmeisesti myöskään viisauden hampaat eivät vieläkään ole tulossa, kun itse en tunne mitään eikä hammashoitajakaan niistä mitään maininnut. Niinpä vastaanotolla nyt siis vain poistettiin hammaskivi. Yllätykseksi hoitaja sanoi, että sitä ei edes ole kovin paljoa. Yleensä saan aina kuulla, että mulle sitä muodostuu melko paljon. Ehkä oon nyt onnistunut hoitamaan hampaitani paremmin.
Loppujen lopuksi en siis päässyt varsinaista hammaslääkäriä tapaamaan ollenkaan. No, pääsee ainakin halvemmalla. Nyt kun sitten vielä saisi pidettyä siitä kiinni, että kerran vuodessa suunsa käy jossain hoitamassa, niin olisi hyvä.
Viimeksihän oon käynyt hammaslääkärin pakeilla n. kaksi vuotta sitten. Silloin selvisi, että mulla on suussa jatkuva ientulehdus, joka johtuu lääkkeistä. Sitä on melko vaikea kitkeä pois ja koko ajan suussa se tuntuu jylläävän. Itse sitä en sen suuremmin pane merkille, mutta syksyllä tuli sellainen olo, että se olisi yhtäkkiä pahentunut. Samaan aikaan jostain syystä poskien limakalvolle alkoi ilmaantua pieniä haavaumia, jotka vähitellen siirtyivät kieleen. Näiden lisäksi kielen makunystyrät olivat inhottavan kipeitä. Siis todella kipeitä. Joka ikinen päivä joku makunystyrä oli eri kohdasta niin kipeä, että syöminen sattui ja öisin kieli piti asetella suuhun, jotta kipeä kohta ei osuisi mihinkään. Näiden jälkeen sitten yksi päivä huomasin, että kieli on täynnä keltaista katetta ja suussa maistuu metali. Seuraavana päivänä keltainen kate oli siirtynyt jo kitalakeen ja olo tuntui todella inhottavalta. Hetken silloin mietin oikeasti jo päivystykseen lähtemistä. Tietenkin myös googlailin kaikki oireet ja sain diangnoosiksi mm. suusyövän. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin sitten siihen tulokseen, että mulla on suussa hiiva. Kaikki oireet sopivat siihen, etenkin keltainen kate. Pikku hiljaa kate ja muut oireet kuitenkin väistyivät ja kun viimein aika hammaslääkärille tuli, oli suu jo lähes kokonaan parantunut. Niinpä ei sitten koskaan selvinnyt, mikä ongelma siellä suussa hetkellisesti oli.
Ensimmäisen kerran kävin hammaslääkärillä jo lokakuun alussa. Silloin nimenomaan oli tämä monihuonemalliaika. Vastaanoton aluksi täytin lomakkeen omasta terveydestä ja siinä tietenkin mainitsin elinsiirron. Kun viimein pääsin hammashoitajan huoneeseen, niin hän lähes samantien totesi, että mun kyllä pitäisi ennen minkäänlaista toimenpidettä syödä antibioottikuuri. Kaksi vuotta sittenhän en minkäänlaista kuuria syönyt, vaikka olin kyllä semmoiseen varautunut. Nyt hammashoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, että kuuri on ehdottoman tärkeä. Niinpä sain uuden ajan ja reseptin antibioottiin. Hieman turhautti.
Tänään sitten kävin uudestaan hammashoitajalla. Edelliskerran hammashoitaja oli sairatunut, joten mun aikani oli sitten siirretty toiselle hoitajalle. Olisin kyllä toivonut tätä hammashoitajaa, jonka tapasin aiemmin, sillä hän tuntui oikeasti paneutuvan asiaan. Tämä, jolle nyt jouduin, oli aikamoinen hössöttäjä ja itselle tuli väkisin semmoinen olo, että hän ei oikein tunnu keskittyvän asiaan kunnolla. Hän ei esimerkiksi sanallakaan maininnut ientulehdusta, vaikka edellinen hammashoitaja totesi heti suuhun katsottuaan, että kyllä siellä sellainen on. Toki olisin voinut ottaa itse asian puheeksi, mutta annoin vain olla. Tuskin se olisi mitään hyödyttänyt, kun jo silloin kaksi vuotta sitten tuli aika selväksi, että asialle ei oikein mitään voi. Ja ilmeisesti myöskään viisauden hampaat eivät vieläkään ole tulossa, kun itse en tunne mitään eikä hammashoitajakaan niistä mitään maininnut. Niinpä vastaanotolla nyt siis vain poistettiin hammaskivi. Yllätykseksi hoitaja sanoi, että sitä ei edes ole kovin paljoa. Yleensä saan aina kuulla, että mulle sitä muodostuu melko paljon. Ehkä oon nyt onnistunut hoitamaan hampaitani paremmin.
Loppujen lopuksi en siis päässyt varsinaista hammaslääkäriä tapaamaan ollenkaan. No, pääsee ainakin halvemmalla. Nyt kun sitten vielä saisi pidettyä siitä kiinni, että kerran vuodessa suunsa käy jossain hoitamassa, niin olisi hyvä.
tiistai 9. elokuuta 2016
Helsinki, maksakirurgian poliklinikka 5.8.
Vuosittainen Helsingin reissu on nyt reissattu. Tänä vuonna käynti olikin aiemmista vuosista poikkeava, kun yöpyminen potilashotellissa oli poistettu kokonaan ja tilalle oli tullut ihan puhdas polikäynti. Toisaalta ihan mukava, että reissuun ei tarvinnut tuhlata kahta päivää, mutta verikokeet Huslabissa klo 8 toivat mukanaan melko aikaisen aamuherätyksen.
Ihan ensiksi täytyy kuitenkin kiittää vanhempia. Alunperin aika Helsinkiin olisi ollut tämän viikon perjantaina; 12.8. Vanhemmat ovat silloin lähdössä ulkomaille, joten suunnittelin jo Helsinkiin menoa bussilla. Ja toki muutenkin olin ajatellut, että nyt on jo aika mennä yksin. Vanhemmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että haluavat päästä vuosittaiselle Helsingin reissulle mukaan ja ovat valmiita aamulla klo 6 lähtemään. Joten niinpä sain vaihdettua aikaa. Täytyy kyllä tästä kiittää vanhempia, sillä kyllä heidän kyydillään Helsinkiin pääseminen helpotti asioita aika paljon.
Lähtö oli siis viime perjantaina klo 6 aikaan. Onneksi aikaisiin aamuherätyksiin on jo tottunut töiden takia. Helsingissä olimme parin tunnin matkan teon jälkeen ja vanhemmat jättivät mut Meilahteen. Ihan aluksi kiirehdin labraan, jossa verta otettiin yhteensä 11 putken verran. Sen jälkeen kävin sairaalan kahvilassa syömässä hieman aamupalaa. Varsinainen poliaika oli 9:45.
Aina ennen olen Meilahdessa asioinut vain Kolmiosairaalassa, joten hetken kirurgian polia piti etsiä. Kun se sitten löytyi, oli aluksi ohjelmassa itsenäinen verenpaineen mittaus ja painon otto. Sen jälkeen jäin sitten odottelemaan lääkäriä.
Itsellä oli ajatuksena, että polilääkärinä olisi joku tuttu. Vastaanottoa piti kuitenkin täysin tuntematon suhteellisen nuori naislääkäri. Lääkäri oli ehkä hieman outo ja juttelun aikana oli melko monta hieman kiusallista hiljaista hetkeä. Kaikki oli jälleen kerran niin hyvin, että välillä tuntui, ettei lääkäri oikein tiennyt, mitä sanoa. Hän jopa katseli paljaita sääriäni ja totesi, että edes auringon otosta ei tarvitse valistaa. Lisäksi hän kyseli mm. onko lääkkeiden ottaminen mulle vaikeata. No eihän se itse ottaminen mitenkään hankalaa ole, mutta tasan 12 tunnin välin pitäminen lipsuu lähes aina.
Lääkäri sitten katseli papereista, että oon näköjään joka vuosi käynyt Helsingissä kontrolleissa. Tämä asia oli itselläkin tarkoitus ottaa esille ja heitinkin ilmoille heti kysymyksen siitä, onko mun tosiaan ihan pakko rampata Helsingissä joka ikinen vuosi. Lääkäri myönsi heti, että ei. Hän kyllä totesi, että yleensä sekä maksan että munuaisen siirron saaneita juoksutetaan heillä vuosittain, mutta mä olen Tampereella niin hyvässä hoidossa, että siihen ei ole mitään tarvetta. Kovasti lääkäri kehui Tampereen osaamista ja yhdessä päädyimme siihen tulokseen, että seuraava Helsingin reissu on vasta kolmen vuoden kuluttua. Ihanaa! On ollut nimittäin niin turhauttavaa viime vuosina käydä Helsingissä ja maksaa reissuista, kun lääkärin tapaaminen on aina kestänyt vain viiden minuutin verran.
Tällekin käynnille tuli lopulta pituutta n. 10 minuutin verran. Sen jälkeen matkustin bussilla keskustaan, jossa kiertelimme vanhempien kanssa yhdessä kauppoja. Itse tuli shoppailtua Forumin Muumikaupasta muutama ihana juttu. Lisäksi nautimme silakkapihvit Kauppatorilla ennen kuin vanhemmat heittivät mut opiskelijakaupunkiin kaverin tupareihin.
Seuraavan kerran tunnelmia Helsingistä tosiaan kuullaan siis vasta kolmen vuoden kuluttua. Siis jos kaikki vain menee hyvin. Vaikka onkin ihana, että Helsingin reissut vähenevät, niin silti noin iso väli kuulostaa hurjalta. Lähinnä siksi, että kolme vuotta on hurjan pitkä aika. Mähän oon silloin jo melkein kolmekymppinen ja siirrostakin on jo yhdeksän vuotta. Huh huh!
Ihan ensiksi täytyy kuitenkin kiittää vanhempia. Alunperin aika Helsinkiin olisi ollut tämän viikon perjantaina; 12.8. Vanhemmat ovat silloin lähdössä ulkomaille, joten suunnittelin jo Helsinkiin menoa bussilla. Ja toki muutenkin olin ajatellut, että nyt on jo aika mennä yksin. Vanhemmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että haluavat päästä vuosittaiselle Helsingin reissulle mukaan ja ovat valmiita aamulla klo 6 lähtemään. Joten niinpä sain vaihdettua aikaa. Täytyy kyllä tästä kiittää vanhempia, sillä kyllä heidän kyydillään Helsinkiin pääseminen helpotti asioita aika paljon.
Lähtö oli siis viime perjantaina klo 6 aikaan. Onneksi aikaisiin aamuherätyksiin on jo tottunut töiden takia. Helsingissä olimme parin tunnin matkan teon jälkeen ja vanhemmat jättivät mut Meilahteen. Ihan aluksi kiirehdin labraan, jossa verta otettiin yhteensä 11 putken verran. Sen jälkeen kävin sairaalan kahvilassa syömässä hieman aamupalaa. Varsinainen poliaika oli 9:45.
Aina ennen olen Meilahdessa asioinut vain Kolmiosairaalassa, joten hetken kirurgian polia piti etsiä. Kun se sitten löytyi, oli aluksi ohjelmassa itsenäinen verenpaineen mittaus ja painon otto. Sen jälkeen jäin sitten odottelemaan lääkäriä.
Itsellä oli ajatuksena, että polilääkärinä olisi joku tuttu. Vastaanottoa piti kuitenkin täysin tuntematon suhteellisen nuori naislääkäri. Lääkäri oli ehkä hieman outo ja juttelun aikana oli melko monta hieman kiusallista hiljaista hetkeä. Kaikki oli jälleen kerran niin hyvin, että välillä tuntui, ettei lääkäri oikein tiennyt, mitä sanoa. Hän jopa katseli paljaita sääriäni ja totesi, että edes auringon otosta ei tarvitse valistaa. Lisäksi hän kyseli mm. onko lääkkeiden ottaminen mulle vaikeata. No eihän se itse ottaminen mitenkään hankalaa ole, mutta tasan 12 tunnin välin pitäminen lipsuu lähes aina.
Lääkäri sitten katseli papereista, että oon näköjään joka vuosi käynyt Helsingissä kontrolleissa. Tämä asia oli itselläkin tarkoitus ottaa esille ja heitinkin ilmoille heti kysymyksen siitä, onko mun tosiaan ihan pakko rampata Helsingissä joka ikinen vuosi. Lääkäri myönsi heti, että ei. Hän kyllä totesi, että yleensä sekä maksan että munuaisen siirron saaneita juoksutetaan heillä vuosittain, mutta mä olen Tampereella niin hyvässä hoidossa, että siihen ei ole mitään tarvetta. Kovasti lääkäri kehui Tampereen osaamista ja yhdessä päädyimme siihen tulokseen, että seuraava Helsingin reissu on vasta kolmen vuoden kuluttua. Ihanaa! On ollut nimittäin niin turhauttavaa viime vuosina käydä Helsingissä ja maksaa reissuista, kun lääkärin tapaaminen on aina kestänyt vain viiden minuutin verran.
Tällekin käynnille tuli lopulta pituutta n. 10 minuutin verran. Sen jälkeen matkustin bussilla keskustaan, jossa kiertelimme vanhempien kanssa yhdessä kauppoja. Itse tuli shoppailtua Forumin Muumikaupasta muutama ihana juttu. Lisäksi nautimme silakkapihvit Kauppatorilla ennen kuin vanhemmat heittivät mut opiskelijakaupunkiin kaverin tupareihin.
Seuraavan kerran tunnelmia Helsingistä tosiaan kuullaan siis vasta kolmen vuoden kuluttua. Siis jos kaikki vain menee hyvin. Vaikka onkin ihana, että Helsingin reissut vähenevät, niin silti noin iso väli kuulostaa hurjalta. Lähinnä siksi, että kolme vuotta on hurjan pitkä aika. Mähän oon silloin jo melkein kolmekymppinen ja siirrostakin on jo yhdeksän vuotta. Huh huh!
perjantai 22. heinäkuuta 2016
SE puhelu
Ihan pikaisesti täytyy alkuun mainita, että eilen oli taas siirron vuosipäivä. Asia muistui mieleen, kun töissä rapsalla kirjoitin päivämäärää ylös. Sen enempää koko juttua ei tullut mietittyä.
Näin kuuden vuoden jälkeen voisin hieman avata sitä, miltä tuntui odottaa 1,5 kuukauden verran sitä maailman tärkeintä puhelua. Sen jälkeen kun sain tiedon siirtolistalle päätymisestä, aloin kantaa puhelinta ihan kaikkialla mukana. Siihen aikaan en vielä ollut todellakaan niin addiktoitunut puhelimen käyttäjä kuin nyt (johtuu toki siitä, että kuusi vuotta sitten oma puhelin ei vielä ollut nähnytkään älypuhelinta), joten puhelimen mukana raahaminen oli ainakin aluksi hieman hankalaa.
Puhelin tosiaan piti pitää mukana kaikkialla. Se oli vierellä mm. nukkuessa, vessassa, telkkaria katsoessa ja elokuvissa. Suihkussa ja saunassa käydessä annoin puhelimen aina vanhemmille tai laitoin niin lähelle suihkuhuonetta, että pystyin kuulemaan, jos se soi.
Sen tietyn puhelinsoiton odottaminen oli melko raskasta. Mä oon aina ollut semmoinen ihminen, että en mielellläni vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin. Lähinnä siksi, että 95% varmuudella siellä on kuitenkin aina puhelinmyyjä. Nyt sitten oli pakko vastata ja paljon sitä sai sietääkin puhelinmyyjiä. Aina puhelimen soidessa sydän kyllä jätti yhden lyönnin väliin. Ja joka kerta pettymys oli melko suuri, kun luurin toisessa päässä kaupiteltiin jotain typerää lehteä.
Kerran muistan, että yhteen puheluun en syystä tai toisesta vastannut. Olikohan niin, että en herännyt siihen tai jotain. Muistan sen ihan hirveän pelon ja kauhun. Yritin pari kertaa soittaa numeroon takaisin, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Varmasti kyseessä oli siis vain lehtimyyjä. Pitkään kuitenkin silloin mieltä kaihersi ajatus siitä, että mitä jos missasinkin nyt mahdollisuuden saada uudet elimet.
20.7. SE puhelu sitten viimein tuli. Muistan vieläkin kuinka selasin omassa huoneessani sängyllä vanhoja päiväkirjoja. Mieleen on jäänyt myös se, kuinka iskä istui silloin tietokoneella ja oli piakkoin menossa nukkumaan. Äiti hääräsi alakerrassa vielä jotain. Oli melko lämmin kesäyö, sillä parvekkeen ovi oli auki. Kello taisi silloin olla jotain 23:50 paikkeilla. Puhelin pärähti soimaan ja tiesin silloin heti, että nyt se maailman tärkein puhelu vihdoin toteutuu. Muistan kuinka iskä tuli huoneeseen, arvasi varmasti myös ajankohdasta, että kohta saa lähteä ajamaan Helsinkiä päin. Puhelun sisällöstä en sen yksityiskohtaisemmin mitään muista. Lääkäri linjan toisessa päässä oli ja kertoi, että sopivat maksa ja munuainen on nyt löytyneet. Lisäksi sain muistutuksen ottaa antibiootit, jotka olin sairaalasta saanut mukaani ja jotka ennen siirtoleikkausta kuuluu ottaa.
Puhelun jälkeen tuli tietenkin ensin itku. Vaikka helpotus oli suuri, tiedosti sitä myös sen, että kohta edessä olisi jotain, mikä tulisi muuttamaan koko loppuelämän. Toisaalta sitä ei tiennyt (onneksi vielä siinä vaiheessa), että seuraavan kerran kotona olisin vasta kolmen kuukauden kuluttua.
Ennen sairaalaan pääsyä puhelin soi vielä kerran, kun olimme jo vanhempien kanssa Helsingin päädyssä ajamassa kohti sairaalaa. Silloin lääkäri tiedusteli, missä mahdamme olla. Juuri sillä hetkellä olimme Eduskuntatalon kohdalla. Sen jälkeen puhelin hiljenikin sitten kokonaan muutamaksi viikoksi.
Täytyy sanoa, että tuota kyseistä iltaa muistellessa menee kyllä kylmät väreet ja tippa meinaa väkisin tulla linssiin. Voin vielä jollain tapaa muistaa sen kaiken kauhun, jota puhelu toi mukanaan. Vaikka en enää tarkalleen muista, mitä ajomatkan aikana Helsinkiin ajattelin, niin muistan, että mielessä vilisi hirveä määrä ajatuksia. Osa hyvin toiveikkaita, osa myös kovin pelokkaita.
Näin kuuden vuoden jälkeen voisin hieman avata sitä, miltä tuntui odottaa 1,5 kuukauden verran sitä maailman tärkeintä puhelua. Sen jälkeen kun sain tiedon siirtolistalle päätymisestä, aloin kantaa puhelinta ihan kaikkialla mukana. Siihen aikaan en vielä ollut todellakaan niin addiktoitunut puhelimen käyttäjä kuin nyt (johtuu toki siitä, että kuusi vuotta sitten oma puhelin ei vielä ollut nähnytkään älypuhelinta), joten puhelimen mukana raahaminen oli ainakin aluksi hieman hankalaa.
Puhelin tosiaan piti pitää mukana kaikkialla. Se oli vierellä mm. nukkuessa, vessassa, telkkaria katsoessa ja elokuvissa. Suihkussa ja saunassa käydessä annoin puhelimen aina vanhemmille tai laitoin niin lähelle suihkuhuonetta, että pystyin kuulemaan, jos se soi.
Sen tietyn puhelinsoiton odottaminen oli melko raskasta. Mä oon aina ollut semmoinen ihminen, että en mielellläni vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin. Lähinnä siksi, että 95% varmuudella siellä on kuitenkin aina puhelinmyyjä. Nyt sitten oli pakko vastata ja paljon sitä sai sietääkin puhelinmyyjiä. Aina puhelimen soidessa sydän kyllä jätti yhden lyönnin väliin. Ja joka kerta pettymys oli melko suuri, kun luurin toisessa päässä kaupiteltiin jotain typerää lehteä.
Kerran muistan, että yhteen puheluun en syystä tai toisesta vastannut. Olikohan niin, että en herännyt siihen tai jotain. Muistan sen ihan hirveän pelon ja kauhun. Yritin pari kertaa soittaa numeroon takaisin, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Varmasti kyseessä oli siis vain lehtimyyjä. Pitkään kuitenkin silloin mieltä kaihersi ajatus siitä, että mitä jos missasinkin nyt mahdollisuuden saada uudet elimet.
20.7. SE puhelu sitten viimein tuli. Muistan vieläkin kuinka selasin omassa huoneessani sängyllä vanhoja päiväkirjoja. Mieleen on jäänyt myös se, kuinka iskä istui silloin tietokoneella ja oli piakkoin menossa nukkumaan. Äiti hääräsi alakerrassa vielä jotain. Oli melko lämmin kesäyö, sillä parvekkeen ovi oli auki. Kello taisi silloin olla jotain 23:50 paikkeilla. Puhelin pärähti soimaan ja tiesin silloin heti, että nyt se maailman tärkein puhelu vihdoin toteutuu. Muistan kuinka iskä tuli huoneeseen, arvasi varmasti myös ajankohdasta, että kohta saa lähteä ajamaan Helsinkiä päin. Puhelun sisällöstä en sen yksityiskohtaisemmin mitään muista. Lääkäri linjan toisessa päässä oli ja kertoi, että sopivat maksa ja munuainen on nyt löytyneet. Lisäksi sain muistutuksen ottaa antibiootit, jotka olin sairaalasta saanut mukaani ja jotka ennen siirtoleikkausta kuuluu ottaa.
Puhelun jälkeen tuli tietenkin ensin itku. Vaikka helpotus oli suuri, tiedosti sitä myös sen, että kohta edessä olisi jotain, mikä tulisi muuttamaan koko loppuelämän. Toisaalta sitä ei tiennyt (onneksi vielä siinä vaiheessa), että seuraavan kerran kotona olisin vasta kolmen kuukauden kuluttua.
Ennen sairaalaan pääsyä puhelin soi vielä kerran, kun olimme jo vanhempien kanssa Helsingin päädyssä ajamassa kohti sairaalaa. Silloin lääkäri tiedusteli, missä mahdamme olla. Juuri sillä hetkellä olimme Eduskuntatalon kohdalla. Sen jälkeen puhelin hiljenikin sitten kokonaan muutamaksi viikoksi.
Täytyy sanoa, että tuota kyseistä iltaa muistellessa menee kyllä kylmät väreet ja tippa meinaa väkisin tulla linssiin. Voin vielä jollain tapaa muistaa sen kaiken kauhun, jota puhelu toi mukanaan. Vaikka en enää tarkalleen muista, mitä ajomatkan aikana Helsinkiin ajattelin, niin muistan, että mielessä vilisi hirveä määrä ajatuksia. Osa hyvin toiveikkaita, osa myös kovin pelokkaita.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Elämä ennen siirtolistalle päätymistä
Yli vuosi sitten huhtikuussa kertoilin teille siitä, millaista oli viettää oma nuoruus pitkäaikaissairauden kanssa ja miten ongelmia siihen aikaan tuntui kerääntyvän hirveää tahtia lisää. Postaus jäi siihen, kun lopulta päädyin kuumeen seurauksena opiskelijakaupungista kotiin ja kävin keuhkopolilla kontrollikäynnillä elämäni ensimmäistä kertaa. Siitä onkin hyvä jatkaa.
Keuhkopolille tosiaan helmikuussa 2010 marssin. Vaikka muistikuvat ovat melko vähäiset, niin sen muistan, että saturaatio huiteli silloin jossain 75 paikkeilla ja mut passitettiin välittömästi osastolle happiviiksiin kiinni. Oltiin silloin jo ennen tätä reissua aika usein puhuttu vanhempien kanssa, että happiviikset voisi olla se juttu, jolla hengityksen saa paranemaan. Jotenkin en kuitenkaan silloin vielä ollut osannut käsittää, että ei ne oikeasti ole mitenkään hirveän kiva juttu.
Keuhko-osastolla mua sitten tosiaan jälleen kerran tutkittiin. Niihin aikohin sattui mun 20v. synttärit ja lääkäriltä hartaasti pyysin, että ne pääsisin kotiin viettämään. Pääsinkin, mukaan tosin lähti happirikastin. Ei ihan semmoiset synttärit kuin olisin kuvitellut. Itkuhan se kotona tuli. Muistan miettineeni, että tällä tavalla mä vietän synttärit, joiden pitäisi oikeasti olla nuoruuden parasta aikaa. Mun pitäisi olla juhlimassa kavereitten kanssa eikä maata kotona kiinni letkussa, joka vie hirveää ääntä pitävään koneeseen. Surullisia hetkiä.
Keuhko-osasto sysäsi lopulta sitten kaiken vihdoin eteenpäin. Virolainen lääkäri oli se, joka pystyi monien kymmenien tutkimusten ja toimenpiteiden jälkeen antamaan mulle vihdoin ja viimein diagnoosin. Mikä helpotus se olikaan. Sana oli äärettömän vaikea, mutta ehkä isoin helpotus koko asiassa oli se, että hengitysongelmat saataisiin elinsiirrolla korjattua. Yksi mun pahin pelkoni oli siihen aikaan se, että jäisin ikuisiksi ajoiksi kiinni happirikastimeen.Niin ja se diagnoosihan tosiaan oli Hepatopulmonaarinen syndrooma. Kun kotona sairaalasta kotiutumisen jälkeen ko, sairautta googletettiin yhdessä äitin kanssa, huomasimme kuinka niin moni mun oireista sopi juuri siihen. Aika heikosti tästä diagnoosista tosin löytyi suomenkielistä materiaalia.
Siitä alkoi sitten elämä happirikastimen kanssa. Jotenkin ihmeellisesti sitä siihenkin sopeutui. Aluksi kävin ulkona edelleen ilman happilisää, kun en vielä matkapulloa omistanut. Mut oli siihen aikaan kutsuttu eräille synttäreille, jotka pidettiin yökerhon tiloissa. Sinne johtivat melko pitkät portaat. Mietimme etukäteen silloin äitin kanssa, miten saisin kiivettyä portaat ylös ilman, että se herättäisi suurta huomiota muissa ihmisissä. Mä kun en ollut hengitysongelmistani oikein kenellekään kertoa. Tuollaisia asioita mun piti siihen aikaan miettiä. Yöt nukuin myös ilman viiksiä, vaikka se ei kovin suotavaa ollut. Ne vain häiritsivät aika paljon omaa nukkumista. Myös saunaan menin aina ilman viiksiä, sen tosin huomasi olossa välittömästi. Olin saunareissun jälkeen aina todella voipunut.
Jossain vaiheessa sain sitten matkapullot. Se oli ihan hyvä, sillä ulkona käyminen ilman happea alkoi olla jo aika rankkaa ja olo oli aina sen mukainen. Toinen pullo oli pienempi, joka antoi happea aina sisäänhengityksellä. Toinen oli sitten isompi ja siinä oli jatkuva virtaus. Jostain löysin rohkeuden ja ihmisten ilmoille pullon kanssa lähdin. Kävimme siskon kanssa mm. rannalla ja elokuvissa. Kyllähän ihmiset tuijottivat, mutta siihen tottui aika nopeasti. Oli kuitenkin itselle äärettömän tärkeätä päästä välillä pois kotoa.
Tämä blogi alkaa toukokuusta 2010. Siihen aikaan en vielä tiennyt siirtolistalle pääsystä, joten aika ajoin elämä tuntui kohtuullisen rankalta. Pahin paikka taisi olla se, kun Taysin maksalääkäri totesi mulle, että kyllä tässä voi mennä jopa 5 vuotta ennen kuin siirto on ajankohtainen. Se romahdutti maailman aika hyvin. Mietin mielessäni vain sitä, kuinka äärettömän pitkä aika viisi vuotta on elää sellaista elämää. Miettikää, olisin tämän lääkärin veikkauksen mukaan vasta viime vuonna saanut siirron. Hirveä ajatus. Onneksi valonpilkahdus elämään tuli kesäkuussa. Siitä on lähes tasan kuusi vuotta, kun sain Helsingistä soiton, että siirtolistalle olen päässyt.
Pitäisiköhän mun seuraavaksi kirjoittaa, miten koen oman elämäni nyt, kun suurin osa vaikeuksista on takana ja elämä on terveyden osalta melko tasaista? Vaikka kai se käy näistä blogin jutuista muutenkin ilmi.
Keuhkopolille tosiaan helmikuussa 2010 marssin. Vaikka muistikuvat ovat melko vähäiset, niin sen muistan, että saturaatio huiteli silloin jossain 75 paikkeilla ja mut passitettiin välittömästi osastolle happiviiksiin kiinni. Oltiin silloin jo ennen tätä reissua aika usein puhuttu vanhempien kanssa, että happiviikset voisi olla se juttu, jolla hengityksen saa paranemaan. Jotenkin en kuitenkaan silloin vielä ollut osannut käsittää, että ei ne oikeasti ole mitenkään hirveän kiva juttu.
Keuhko-osastolla mua sitten tosiaan jälleen kerran tutkittiin. Niihin aikohin sattui mun 20v. synttärit ja lääkäriltä hartaasti pyysin, että ne pääsisin kotiin viettämään. Pääsinkin, mukaan tosin lähti happirikastin. Ei ihan semmoiset synttärit kuin olisin kuvitellut. Itkuhan se kotona tuli. Muistan miettineeni, että tällä tavalla mä vietän synttärit, joiden pitäisi oikeasti olla nuoruuden parasta aikaa. Mun pitäisi olla juhlimassa kavereitten kanssa eikä maata kotona kiinni letkussa, joka vie hirveää ääntä pitävään koneeseen. Surullisia hetkiä.
Keuhko-osasto sysäsi lopulta sitten kaiken vihdoin eteenpäin. Virolainen lääkäri oli se, joka pystyi monien kymmenien tutkimusten ja toimenpiteiden jälkeen antamaan mulle vihdoin ja viimein diagnoosin. Mikä helpotus se olikaan. Sana oli äärettömän vaikea, mutta ehkä isoin helpotus koko asiassa oli se, että hengitysongelmat saataisiin elinsiirrolla korjattua. Yksi mun pahin pelkoni oli siihen aikaan se, että jäisin ikuisiksi ajoiksi kiinni happirikastimeen.Niin ja se diagnoosihan tosiaan oli Hepatopulmonaarinen syndrooma. Kun kotona sairaalasta kotiutumisen jälkeen ko, sairautta googletettiin yhdessä äitin kanssa, huomasimme kuinka niin moni mun oireista sopi juuri siihen. Aika heikosti tästä diagnoosista tosin löytyi suomenkielistä materiaalia.
Siitä alkoi sitten elämä happirikastimen kanssa. Jotenkin ihmeellisesti sitä siihenkin sopeutui. Aluksi kävin ulkona edelleen ilman happilisää, kun en vielä matkapulloa omistanut. Mut oli siihen aikaan kutsuttu eräille synttäreille, jotka pidettiin yökerhon tiloissa. Sinne johtivat melko pitkät portaat. Mietimme etukäteen silloin äitin kanssa, miten saisin kiivettyä portaat ylös ilman, että se herättäisi suurta huomiota muissa ihmisissä. Mä kun en ollut hengitysongelmistani oikein kenellekään kertoa. Tuollaisia asioita mun piti siihen aikaan miettiä. Yöt nukuin myös ilman viiksiä, vaikka se ei kovin suotavaa ollut. Ne vain häiritsivät aika paljon omaa nukkumista. Myös saunaan menin aina ilman viiksiä, sen tosin huomasi olossa välittömästi. Olin saunareissun jälkeen aina todella voipunut.
Jossain vaiheessa sain sitten matkapullot. Se oli ihan hyvä, sillä ulkona käyminen ilman happea alkoi olla jo aika rankkaa ja olo oli aina sen mukainen. Toinen pullo oli pienempi, joka antoi happea aina sisäänhengityksellä. Toinen oli sitten isompi ja siinä oli jatkuva virtaus. Jostain löysin rohkeuden ja ihmisten ilmoille pullon kanssa lähdin. Kävimme siskon kanssa mm. rannalla ja elokuvissa. Kyllähän ihmiset tuijottivat, mutta siihen tottui aika nopeasti. Oli kuitenkin itselle äärettömän tärkeätä päästä välillä pois kotoa.
Tämä blogi alkaa toukokuusta 2010. Siihen aikaan en vielä tiennyt siirtolistalle pääsystä, joten aika ajoin elämä tuntui kohtuullisen rankalta. Pahin paikka taisi olla se, kun Taysin maksalääkäri totesi mulle, että kyllä tässä voi mennä jopa 5 vuotta ennen kuin siirto on ajankohtainen. Se romahdutti maailman aika hyvin. Mietin mielessäni vain sitä, kuinka äärettömän pitkä aika viisi vuotta on elää sellaista elämää. Miettikää, olisin tämän lääkärin veikkauksen mukaan vasta viime vuonna saanut siirron. Hirveä ajatus. Onneksi valonpilkahdus elämään tuli kesäkuussa. Siitä on lähes tasan kuusi vuotta, kun sain Helsingistä soiton, että siirtolistalle olen päässyt.
Pitäisiköhän mun seuraavaksi kirjoittaa, miten koen oman elämäni nyt, kun suurin osa vaikeuksista on takana ja elämä on terveyden osalta melko tasaista? Vaikka kai se käy näistä blogin jutuista muutenkin ilmi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)