Täällä sitä taas ollaan, sairaalassa nimittäin. Vanhempien ja siskon kanssa tänne tultiin neljän maissa iltapäivällä. Kyllä muuten tuli niin mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset muistot, kun silloin ihan samalla tavalla oli koko perhe kokoontunut mun sänkyni viereen istumaan.
Sain tavata tässä illan aikana anestesialääkärin ja kirurgin. Anestesialääkäri oli oikein mukava, mutta kirurgi töksäytti aika kivasti, että jos tuohon suoneen tuossa vahingossa osutaan, niin sitten halvaantuu oikea käsi ja menetät myös puhekyvyn. Sen jälkeen menikin kaikki loput kirurgin puheesta ohi, kun kyyneleitä koitin pidätellä. Vanhemmat koitti jälkeenpäin selittää, että lääkärien täytyy aina myös siitä pahimmasta mahdollisesta mainita, mutta aika pahalta se silti tuntui. Hetkeen en sitten ajatellutkaan mitään muuta kuin sitä, että lääkärille käy varmasti tällä kertaa joku moka ja huomenna herään teholla ilman puhekykyä. Meinasin jo vanhemmille sanoakin, että jos niin käy, niin mut saa sitten kyllä tappaa.
Onneksi vanhemmat ja sisko mun kanssa tässä koko illan vietti, niin ajatukset sai pikku hiljaa jonnekin muualle. Positiivinen uutinen oli se, että lääkäri lupasi mun saavan palata kouluun jo ensi viikolla, jos kaikki menee hyvin ja oma olo on hyvä. Ihanaa! Muutenkin tässä alkaa se ahdistus jo vähän helpottaa, jota oon vielä tälläkin viikolla kokenut.
Niin, sen lääkäri vielä kertoi, että aneurysma on siis vasemmalla puolella kalloa ja silmän takaa suonta kuulemma mennään tukkimaan. Hiukan pitää hiuksia tieltä leikata ja pieni arpi ohimolle tulee jäämään, mutta ei sen ihmeempää. Hyvä uutinen sekin. :)
Huomenna klo 10 leikkaus sitten alkaa. Se vie 1-2 tuntia ja sen jälkeen joudun sitten teholle. Siellä vietän yhden yön ja jos kaikki on ok, tiistaina palaan osastolle. Silloin voin sitten tännekin taas päivitellä kuulumisia. Nyt jokainen saa pitää peukut pystyssä, että kaikki menee tosi hyvin, toivun leikkauksesta mahdollisimman nopeasti ja oon taas yhtä kokemusta rikkaampi. :)
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
tiistai 17. syyskuuta 2013
Ahdistaa
Pieni varoituksen sana alkuun. Mä olen ehkä nyt vähän lapsellinen näitten ajatusteni kanssa. Mutta en vaan voi niille mitään ja tältä musta tällä hetkellä tuntuu.
Aneurysmaleikkaukseen on kaksi viikkoa aikaa. Tänään tuli postin mukana virallinen kutsukirje ja monta sivua kaikenlaisia ohjeita. Pelkän kirjeen näkeminen alkoi jo ahdistaa ja se vain lisääntyi, mitä pidemmälle papereita luki.
Papereissa mainitaan mm. että leikkauksen jälkeen vietetään yksi päivä teho-osastolla. Kiva. Mulla on lähes painajaismaisia muistoja teholta enkä todellakaan haluaisi kokea niitä enää uudestaan. Toivon todella, että kipulääkitys tän leikkauksen jälkeen ei oo niin kova, että hourailen taas lääkehöyryissä ja kuvittelen vaikka mitä kamalaa.
Ahdistaa myös ajatus siitä, että mun hiuksiani tullaan leikkelemään, jotta leikkausalue saadaa paremmin esille. En vielä tiedä, mistä kohtaa päätä mua meinataan leikata ja kuinka paljon hiuksia joudutaan tieltä poistamaan. Kirjeessä puhuttiin jopa peruukista ja nyt mua alkoi pelottaa, että koko pää vedetään kaljuksi. Pienen kaljun läiskän nyt ehkä vielä kestän, mutta kaikkia hiuksia ei todellakaan saa viedä.
Jos ihan suoraan puhutaan, niin musta tuntuu, että tää typerä leikkaus pilaa mun koko elämäni. En millään haluaisi viettää viikko osastolla, kun tuntuu, että jään jo sinä aikana vaikka mistä paitsi. Ja sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa muka olla jollain sairaslomalla. Oon vakaasti päättänyt, että kuntoudun tästä leikkauksesta niin nopeata kuin vaan ikinä voin. Nousen pystyyn heti kuin mahdollista ja alan kävellä vauhdilla eteenpäin. Mä haluan palata normaalielämäni pariin mahdollisimman äkkiä. Ei tämmönen leikkaus sovi mun elämääni nyt, kun kaikki on niin hienosti ja nautin mun elämästäni niin paljon.
Huoh. Toisaalta toivon, että nää kaks viikkoa menis nyt nopeesti, niin ois tää koko juttu äkkiä ohi eikä tarttis stressata siitä. Koska iltaisin mun mieleeni hiipii usein ajatus siitä, että leikkaus menee pieleen ja mun aivoilleni tapahtuu jotain peruuttamatonta tai että pahimmassa tapauksessa kuolen. Raskaita ajatuksia.
Aneurysmaleikkaukseen on kaksi viikkoa aikaa. Tänään tuli postin mukana virallinen kutsukirje ja monta sivua kaikenlaisia ohjeita. Pelkän kirjeen näkeminen alkoi jo ahdistaa ja se vain lisääntyi, mitä pidemmälle papereita luki.
Papereissa mainitaan mm. että leikkauksen jälkeen vietetään yksi päivä teho-osastolla. Kiva. Mulla on lähes painajaismaisia muistoja teholta enkä todellakaan haluaisi kokea niitä enää uudestaan. Toivon todella, että kipulääkitys tän leikkauksen jälkeen ei oo niin kova, että hourailen taas lääkehöyryissä ja kuvittelen vaikka mitä kamalaa.
Ahdistaa myös ajatus siitä, että mun hiuksiani tullaan leikkelemään, jotta leikkausalue saadaa paremmin esille. En vielä tiedä, mistä kohtaa päätä mua meinataan leikata ja kuinka paljon hiuksia joudutaan tieltä poistamaan. Kirjeessä puhuttiin jopa peruukista ja nyt mua alkoi pelottaa, että koko pää vedetään kaljuksi. Pienen kaljun läiskän nyt ehkä vielä kestän, mutta kaikkia hiuksia ei todellakaan saa viedä.
Jos ihan suoraan puhutaan, niin musta tuntuu, että tää typerä leikkaus pilaa mun koko elämäni. En millään haluaisi viettää viikko osastolla, kun tuntuu, että jään jo sinä aikana vaikka mistä paitsi. Ja sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa muka olla jollain sairaslomalla. Oon vakaasti päättänyt, että kuntoudun tästä leikkauksesta niin nopeata kuin vaan ikinä voin. Nousen pystyyn heti kuin mahdollista ja alan kävellä vauhdilla eteenpäin. Mä haluan palata normaalielämäni pariin mahdollisimman äkkiä. Ei tämmönen leikkaus sovi mun elämääni nyt, kun kaikki on niin hienosti ja nautin mun elämästäni niin paljon.
Huoh. Toisaalta toivon, että nää kaks viikkoa menis nyt nopeesti, niin ois tää koko juttu äkkiä ohi eikä tarttis stressata siitä. Koska iltaisin mun mieleeni hiipii usein ajatus siitä, että leikkaus menee pieleen ja mun aivoilleni tapahtuu jotain peruuttamatonta tai että pahimmassa tapauksessa kuolen. Raskaita ajatuksia.
perjantai 13. syyskuuta 2013
Märkärupi
Pari viikkoa sitten alkoi tuonne alakertaan suunnilleen nivusten tasolle ilmaantua punaisia rakkuloita. Ensin vain yksi. Aluksi ajattelinkin, että se on vain pieni ihorikko, joka on tullut sheivaamisesta. Pikku hiljaa rakkuloita alkoi kuitenkin ilmestyä lisää ja ne kutisivat sekä olivat kipeitä. Tottakai sitä sitten meni googlettamaan asian ja onnistuin diagnosoimaan itelläni vaikka minkälaisia tauteja. Täytyy myöntää, että vahvin epäilys oli sukupuoliherpes, sillä jotenkin oireet sopivat siihen. Myös ajankohta semmoiselle olisi ollut aika otollinen, jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Lisäksi viime viikonloppuna mulle nousi korkea kuume, mutta kunnon flunssan oireita ei silti oikein ollut. Kaikki täsmäsi herpekseen.
Viime viikko meni vielä kärvistellessä ja odotellessa, että rakkulat paranevat itsestään. Itse tuli alakerta aika tarkkaan tutkittua sinä aikana. Sitten rakkuloita alkoi kuitenkin ilmaantua myös käsiin, mikä ei enää oikein sopinut herpekseen. Niinpä viimein keskiviikkona varasin ajan lääkärille, sillä rakkulat alkoivat olla myös todella kipeitä. Ja tänään sinne viimein pääsin. Kyllä muuten kädet tärisi, kun menin tuomiota kuulemaan. Mielessäni olin todella valmistautunut siihen, että lääkäri sanoo taudin olevan herpes. Mutta kaikeksi onneksi tää onkin vain märkärupea. Tuntuu vain tuo alapää vähän hassulta alueelta semmoiselle. Sain nyt sitten viikon antibioottikuurin, jolla rakkuloitten pitäisi hävitä.
Huh huh, kyllä tässä on aikamoisessa stressissä elänyt viimeiset kaksi viikkoa tämän asian takia. Onneksi kaikki kuitenkin selvisi parhain päin. Lääkäri sanoi, että hyljinnänestolääkkeet voivat altistaa tämmöiselle, kun kehon oma vastustuskyky on viety niin alas. Nyt täytyy vain toivoa, että märkärupi ei kovin usein uusisi.
Viime viikko meni vielä kärvistellessä ja odotellessa, että rakkulat paranevat itsestään. Itse tuli alakerta aika tarkkaan tutkittua sinä aikana. Sitten rakkuloita alkoi kuitenkin ilmaantua myös käsiin, mikä ei enää oikein sopinut herpekseen. Niinpä viimein keskiviikkona varasin ajan lääkärille, sillä rakkulat alkoivat olla myös todella kipeitä. Ja tänään sinne viimein pääsin. Kyllä muuten kädet tärisi, kun menin tuomiota kuulemaan. Mielessäni olin todella valmistautunut siihen, että lääkäri sanoo taudin olevan herpes. Mutta kaikeksi onneksi tää onkin vain märkärupea. Tuntuu vain tuo alapää vähän hassulta alueelta semmoiselle. Sain nyt sitten viikon antibioottikuurin, jolla rakkuloitten pitäisi hävitä.
Huh huh, kyllä tässä on aikamoisessa stressissä elänyt viimeiset kaksi viikkoa tämän asian takia. Onneksi kaikki kuitenkin selvisi parhain päin. Lääkäri sanoi, että hyljinnänestolääkkeet voivat altistaa tämmöiselle, kun kehon oma vastustuskyky on viety niin alas. Nyt täytyy vain toivoa, että märkärupi ei kovin usein uusisi.
perjantai 30. elokuuta 2013
Tasan kuukausi
Tänään sen sitten sain tietää. Nimittäin ajan aivojen aneurysman sulkemiseen. Ja sen tiedon vastaanotto ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin oletin. Itku tuli väkisin.
Onneks olin just matkalla ruokailuun, jossa kaverit odotti. Niinpä sain niille aika hyvin purettua tuntojani. Hyvinhän ne siinä lohdutti ja vakuutteli, että kaikki menee varmasti hyvin.
Mua ahdistaa ja pelottaa tässä nyt vähän kaikki. Tietenkin itse operaatio. Se on ihan rutiinijuttu ja sillai, mutta toisaalta. Ihan rutiinileikkaus piti tehdä mun kaverillekin ja siihenhän se kuitenkin menehtyi. En mä halua vielä kuolla. Ekaa kertaa elämässä tuntuu, että mulla on ihan hirvittävän paljon menetettävää. Tykkään mun elämästä ja haluan nauttia tästä vielä pitkään. Mutta mitäs jos jokin menee pieleen? Aivoihin koskeminen on kuitenkin aina vähän epävarmaa. Mitäs jos tapahtuukin jotain semmosta, joka esim. muuttaa persoonallisuutta tai saa osan muistoista katoamaan? En ikinä kestäis semmosta.
Toimenpiteen lisäks pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa. Sitä kun nukutuksesta herään. Mulla on niin hirveitä muistoja siirron jälkeen, että en jaksais semmosta uudestaan. Muistan kuinka olin niin hirveissä lääkehöyryissä, että kaikki tuntui vaan isolta painajaiselta. Mutta ei kai tämmösessä leikkauksessa ihan niin kovia lääkkeitä käytetä. Kai?
Ja ahdistaahan tässä myös koulu. Tai oikeastaan sieltä pois olo. Oon niin loppuvaiheessa opintoja, että nyt ei olis hyvä olla ollenkaan poissa. Lisäks just toimenpideviikolle sattuu opinnäytetyöseminaarit, jotka on pakollisia. Ainakin viikko koulusta täytyy olla pois, varmaan kakskin. Ja oon jotenkin niin tottunu siihen, että mun kohdalla menee AINA jokin juttu pieleen. Niinpä varmaan oon sairaslomalla koko loppuvuoden tai jotain muuta yhtä kivaa.
Noh, koitan nyt tunkee tän jutun jonnekin taka-alalle ja nauttia tästä kuukaudesta ennen sitä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tää ois sitten viimeinen kuukausi.. Kyllä tää varmaan tästä, kun asiaa saa vähän sulateltua.
Onneks olin just matkalla ruokailuun, jossa kaverit odotti. Niinpä sain niille aika hyvin purettua tuntojani. Hyvinhän ne siinä lohdutti ja vakuutteli, että kaikki menee varmasti hyvin.
Mua ahdistaa ja pelottaa tässä nyt vähän kaikki. Tietenkin itse operaatio. Se on ihan rutiinijuttu ja sillai, mutta toisaalta. Ihan rutiinileikkaus piti tehdä mun kaverillekin ja siihenhän se kuitenkin menehtyi. En mä halua vielä kuolla. Ekaa kertaa elämässä tuntuu, että mulla on ihan hirvittävän paljon menetettävää. Tykkään mun elämästä ja haluan nauttia tästä vielä pitkään. Mutta mitäs jos jokin menee pieleen? Aivoihin koskeminen on kuitenkin aina vähän epävarmaa. Mitäs jos tapahtuukin jotain semmosta, joka esim. muuttaa persoonallisuutta tai saa osan muistoista katoamaan? En ikinä kestäis semmosta.
Toimenpiteen lisäks pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa. Sitä kun nukutuksesta herään. Mulla on niin hirveitä muistoja siirron jälkeen, että en jaksais semmosta uudestaan. Muistan kuinka olin niin hirveissä lääkehöyryissä, että kaikki tuntui vaan isolta painajaiselta. Mutta ei kai tämmösessä leikkauksessa ihan niin kovia lääkkeitä käytetä. Kai?
Ja ahdistaahan tässä myös koulu. Tai oikeastaan sieltä pois olo. Oon niin loppuvaiheessa opintoja, että nyt ei olis hyvä olla ollenkaan poissa. Lisäks just toimenpideviikolle sattuu opinnäytetyöseminaarit, jotka on pakollisia. Ainakin viikko koulusta täytyy olla pois, varmaan kakskin. Ja oon jotenkin niin tottunu siihen, että mun kohdalla menee AINA jokin juttu pieleen. Niinpä varmaan oon sairaslomalla koko loppuvuoden tai jotain muuta yhtä kivaa.
Noh, koitan nyt tunkee tän jutun jonnekin taka-alalle ja nauttia tästä kuukaudesta ennen sitä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tää ois sitten viimeinen kuukausi.. Kyllä tää varmaan tästä, kun asiaa saa vähän sulateltua.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Lääkkeitä lääkkeitä
Enpä oo täällä koskaan lääkkeitäni esitellyt, joten nyt ajattelin olevan sille hyvä hetki. Lääkkeet kuitenkin kuuluu mun elämääni niin vahvasti.
Ihan lapsesta asti oon lääkkeitä syönyt, joten ne on olleet aina osa elämää. Varmaan juuri sen takia en oo niitä ikinä mitenkään taakkana pitänyt. Lapsena muistan kuinka jopa tykkäsin yhden lääkkeen mausta. Vanhemmat aina laittoi aamulääkkeet puurolautasen viereen. Kaikki muut lääkkeet kulautin alas maidon kera, mutta tän herkkulääkkeen otin mukaan ja nautiskelin yksinäni pureskellen. Jos nyt samaista lääkettä maistaisin, niin tuskin se kovin hyvältä maistuisi.
Ennen siirtoa söin paljon lääkkeitä. Määrässä pärjäsin helposti vanhuksille. En enää edes muista mitä kaikkea sitä tuli kurkusta kumottua alas. Siirron jälkeen lääkkeet muuttuivat oikeastaan ihan täysin. Rautatabletit taitavat olla ainoa jotka säilyivät, tosin heti siirron jälkeen nekin lopetettiin. Lääkemäärä myös väheni huomattavasti, tosin kun aikaa on kulunut eteenpäin on lääkkeitäkin taas tullut lisää.
Yksi asia mikä siirron jälkeen piti opetella, oli lääkkeitten ottaminen tiettyyn aikaan päivästä. Ennen siirtoa otin lääkkeitä milloin sattui ja aika useasti ne unohtuivat kokonaan. Ei se ollut silloin vakavaa. Nyt lääkkeet täytyy ottaa tarkasti 12 tunnin välein eikä niitä tietenkään saisi unohtaa. Kyseessä on kuitenkin lääkitys, joka pitää mut hengissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että aika useasti lääkkeitten ottoaika lipsuu. Arkiaamuisin lääkkeet kyllä muistaa aina ottaa, mutta viikonloppuisin ja lomalla sitä nukkuu helposti lääkkeiden ottoajan yli. Kello on kyllä aina aamulla soimassa, mutta jos on liian väsynyt, niin kellon lyö vaan kiinni ja jatkaa nukkumista. Iltaisin mulla on kännykässä hälytys, jotta muistan lääkkeet klo 20 ottaa. Useasti kuitenkin käy niin, että juuri sillä hetkellä on muuta muka tärkeämpää tekemistä tai juuri on saanut otettua mukavan asennon sohvalta eikä siitä jaksa heti nousta. Ei hyvä. Mutta kyllä nyt kokonaisuudessaan melko hyvin oon lääkkeitten muistamisen kanssa pärjännyt.
Sitten voisi tän hetkistä lääkitystä vähän esitellä kuvien kera:
Lääke, jota vihaan. Ihan vain siitä syystä, että tän ottamisen kanssa saa aina säätää. Kyseessä on siis lääke osteoporoosiin. Otan tabletin joka toinen viikko keskiviikkoisin. Lääkkeen otossa on se juju, että se pitää ottaa puoli tuntia ennen muita lääkkeitä ja aamupalaa. Lisäksi lääkkeen ottamisen jälkeen ei saa mennä enää takaisin sänkyyn. Ärsyttävä lääke.
Seuraavat kaksi lääkettä kuuluu ns. uudempiin lääkkeisiin, joita en ole ehtinyt vielä edes vuotta syödä. Reseptissä lukee Emconcor, mutta apteekissa on tämäkin vaihdettu. Päänsäryn estoon tätä syön, mutta tämä vaikuttaa myös alentavasti pulssiin. Ja hyvin vaikuttaakin, sillä minä jolla pulssi huitelee yleensä jossain 90 tienoilla, on pulssi nyt siinä kuudenkympin hujakoilla. Ihan kiva. Aika vaikea on sanoa, onko tää lääke oikeasti tehonnut päänsäryn estoon. Kyllä mä siitä edelleen kärsin.
Rautaa määrättiin keväällä, kun hemoglobiini oli liian matala. Ennen siirtoa kärsin kroonisesta anemiasta ja siihen söin myös rautaa, tabletti tosin oli ihan erilainen silloin.
Multivitaa syön ihan omasta tahdostani, mutta kalkki on reseptilääke. Vihaan kyllä noita purutabletteja, mutta kun viime kerralla apteekissa oli joku hieman tyhmempi farmaseutti, niin sain sitten niitä. Ne maistuu vaan niin pahalta.
Ja siinä on mun hieno dosettini. Heti siirron jälkeen se tuntui vähän turhalta, kun lääkkeitä oli niin vähän ja Sandimmuneja ei dosettiin voi laittaa. Mutta kyllä toi nykyään on ihan tarpeeseen. Tykkään kyllä tästä, se on tosi tyylikäs verrattuna vanhaan dosettiin. Ja sopivan pienen kokoinen mukaan otettavaksi.
Semmoisia lääkkeitä sitä tulee joka päivä syötyä. Luin joskus jostain elinsiirtolehdestä artikkelin, jossa puhuttiin lääkkeistä. Siinä sanottiin, että lääkkeet voivat päivittäin muistuttaa itseä omasta elinsiirrosta ja siitä, että on täysin riippuvainen lääkityksestä. Itelle ei koskaan oo onneks tommosia ajatuksia tullut. Otan lääkkeet täysin automaattisesti ilman sen suurempia ajatuksia. Ne kuuluu mun elämääni ihan samalla tavalla kuin syöminen ja nukkuminen.
Ja loppuun pieni ylpeilyn aihe. Oon aika mestari lääkkeitten nielemisessä. Aamuisin mulla menee siis viisi tablettia (paitsi joka toinen keskiviikko kuusi) ja mähän kulautan kaikki lääkkeet kerralla alas. Saan siitä ihan säännöllisesti ihmettelyjä, jos ihmisten edessä lääkkeitä otan. On se kiva olla edes jossain hyvä. :D
Ihan lapsesta asti oon lääkkeitä syönyt, joten ne on olleet aina osa elämää. Varmaan juuri sen takia en oo niitä ikinä mitenkään taakkana pitänyt. Lapsena muistan kuinka jopa tykkäsin yhden lääkkeen mausta. Vanhemmat aina laittoi aamulääkkeet puurolautasen viereen. Kaikki muut lääkkeet kulautin alas maidon kera, mutta tän herkkulääkkeen otin mukaan ja nautiskelin yksinäni pureskellen. Jos nyt samaista lääkettä maistaisin, niin tuskin se kovin hyvältä maistuisi.
Ennen siirtoa söin paljon lääkkeitä. Määrässä pärjäsin helposti vanhuksille. En enää edes muista mitä kaikkea sitä tuli kurkusta kumottua alas. Siirron jälkeen lääkkeet muuttuivat oikeastaan ihan täysin. Rautatabletit taitavat olla ainoa jotka säilyivät, tosin heti siirron jälkeen nekin lopetettiin. Lääkemäärä myös väheni huomattavasti, tosin kun aikaa on kulunut eteenpäin on lääkkeitäkin taas tullut lisää.
Yksi asia mikä siirron jälkeen piti opetella, oli lääkkeitten ottaminen tiettyyn aikaan päivästä. Ennen siirtoa otin lääkkeitä milloin sattui ja aika useasti ne unohtuivat kokonaan. Ei se ollut silloin vakavaa. Nyt lääkkeet täytyy ottaa tarkasti 12 tunnin välein eikä niitä tietenkään saisi unohtaa. Kyseessä on kuitenkin lääkitys, joka pitää mut hengissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että aika useasti lääkkeitten ottoaika lipsuu. Arkiaamuisin lääkkeet kyllä muistaa aina ottaa, mutta viikonloppuisin ja lomalla sitä nukkuu helposti lääkkeiden ottoajan yli. Kello on kyllä aina aamulla soimassa, mutta jos on liian väsynyt, niin kellon lyö vaan kiinni ja jatkaa nukkumista. Iltaisin mulla on kännykässä hälytys, jotta muistan lääkkeet klo 20 ottaa. Useasti kuitenkin käy niin, että juuri sillä hetkellä on muuta muka tärkeämpää tekemistä tai juuri on saanut otettua mukavan asennon sohvalta eikä siitä jaksa heti nousta. Ei hyvä. Mutta kyllä nyt kokonaisuudessaan melko hyvin oon lääkkeitten muistamisen kanssa pärjännyt.
Sitten voisi tän hetkistä lääkitystä vähän esitellä kuvien kera:
Aloitetaan kaikista tärkeimmistä lääkkeistä. Näitä tuun syömään koko loppuelämäni. Kyseessä on hyljinnänestolääkkeet. Lääkemäärää säädellään verikoetulosten mukaan. Lääkeainepitoisuuden veressä täytyy olla tietty ja sitä seurataan säännöllisesti. Mulla on edelleen melko suuri lääkeannos ottaen huomioon, että siirrosta on jo kolme vuotta. Näissä lääkkeissä on se erikoisuus, että niitä ei saa ottaa pois foliopakkauksesta ennen kuin vasta syömishetkellä. Mun annos on nykyään 125mg x2. Pitkään söin sitä niin, että otin kaksi 50mg:n kapselia ja yhden 25mg:n kapselin kerrallaan. Vähän aikaa sitten sain kuitenkin reseptin 100mg:n kapseliin. Satasen kapseli on kyllä melkoinen mohlo, muistan kuinka ensimmäisen kerran sairaalassa sen nähdessäni olin aika kauhuissani. Mutta helposti se onneksi alas menee. Alempaan kuvaan otin mukaan myös tuon 50mg:n kapselin, kun niitä on muutama yli jäänyt.
Cellcept on tämän lääkkeen ns. virallinen nimi, mutta se on vaihdettu apteekissa halvempaan. Pitäisi hankkia reseptiin vaihtokielto.. Tämäkin lääke on hyljinnänestoon, mutta se voi mahdollisesti jossain vaiheessa jäädä pois. Näitä naukkailen joka päivä yhden 500mg:n tabletin.
Semmoisia lääkkeitä sitä tulee joka päivä syötyä. Luin joskus jostain elinsiirtolehdestä artikkelin, jossa puhuttiin lääkkeistä. Siinä sanottiin, että lääkkeet voivat päivittäin muistuttaa itseä omasta elinsiirrosta ja siitä, että on täysin riippuvainen lääkityksestä. Itelle ei koskaan oo onneks tommosia ajatuksia tullut. Otan lääkkeet täysin automaattisesti ilman sen suurempia ajatuksia. Ne kuuluu mun elämääni ihan samalla tavalla kuin syöminen ja nukkuminen.
Ja loppuun pieni ylpeilyn aihe. Oon aika mestari lääkkeitten nielemisessä. Aamuisin mulla menee siis viisi tablettia (paitsi joka toinen keskiviikko kuusi) ja mähän kulautan kaikki lääkkeet kerralla alas. Saan siitä ihan säännöllisesti ihmettelyjä, jos ihmisten edessä lääkkeitä otan. On se kiva olla edes jossain hyvä. :D
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Kolme vuotta
Aika lentää ja siirrosta tulee tänään kuluneeksi jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta, joiden aikana on ehtinyt tapahtua oikeastaan pelkkää hyvää. Takapakkeja ei ole tullut ja siitä pitää olla kiitollinen. Kaikenlaisia ajatuksia on päivän aikana herännyt ja niitä nyt tässä ajattelin jakaa.
Yöllä valvoskelin vielä kahden aikaan ja katselin kelloa. Kyyneleet pyrkivät silmiin, kun mietin, että kolme vuotta sitten näihin aikoihin saavuin sairaalaan. En tiennyt yhtään mitä oli edessä, toivoin vain parasta. Muistan kuinka hirvittävän sairas olin silloin. Ei sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin terveenä sen ymmärtää aika hyvin. Olin niin heikko ja sairas, että ihme kuinka jaksoin tehdä yhtään mitään.
Tämä päivä on mennyt arkiaskareita tehdessä. Ruokaa laittaessa, tiskatessa ja vaatteita silittäessä. Asioita, jotka nyt tuntuvat vain vastenmielisiltä (lukuunottamatta ruuan laittoa), mutta olisivat kolme vuotta sitten olleet vain ihania. Sairaalassa kaipasin juuri niitä pieniä arjen askareita.
Aamulla luin Facebookista kuinka koulukaveri oli saanut lapsen. Omaan mieleen tunkeutui välittömästi kateus. Mitä se vauva menee syntymään tänään, kun on mun päiväni? 21.7. on mulle tärkeä päivämäärä enkä halua jakaa sitä kenenkään kanssa. Tyhmiä ajatuksia, tiedän.
Päivän aikana oon myös miettinyt, että yritänkö väkisin tehdä kärpäsestä härkästä. Onko tää päivä nyt loppujen lopuksi niin erikoinen? Mut leikattiin, sain toimivat elimet ja uuden elämän. That's it. Ei sen erikoisempaa. Sitä paitsi kukaan muu ei oo tätä päivää muistanut. Ei oo tullut vanhemmilta eikä siskolta minkäänlaisia onnitteluja tai muita. Ehkä munkin pitäis vaan lopettaa tää vauhkoaminen. Ehkä sitten voin seuraavan kerran päivän noteerata, kun siirrosta on kulunut kymmenen vuotta.
Illan aikana mietin myös sitä, miten tämmöisestä asiasta pitäisi ihmisille kertoa. Mähän kerron tosi avoimesti tästä asiasta kaikille. Tosi erilaisia reaktioita oon saanut vastaan. Yleensä ihmiset yllättyy ihan hirveästi, koska eihän musta päälle päin mitään huomaa. Sitten yleensä todetaan, että ei ihme, kun oon niin iloinen ja energinen. Myös semmoinen ihminen on tullut vastaan, joka ei asiasta halunnut tietää. Aloitin kertomalla, että mun elämässäni on aika rankkoja sairaustaustoja. Eipä halunnut tää jätkä enempää kuulla, koska se voisi kuulemma muuttaa liikaa kuvaa musta. Vielä ei ole mun elämääni semmoista ihmistä astellut, jonka kanssa haluaisin loppuelämäni viettää. Edes potentiaalisia ehdokkaita ei ole ollut. Mutta entäs sitten kun semmoisen tapaan? Miten tästä asiasta pitää kertoa? Voiko sen vain pamauttaa vai pitääkö asiaa jotenkin alustaa? Mitä jos vastapuoli ei haluakaan olla tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on vakituinen lääkitys ja säännölliset lääkärikäynnit? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kai sen kaiken näkee sitten joskus. Toivon vaan, että mun taustani eivät vaikuttais ihmisten mielipiteisiin. Ihan normaali nuori kuitenkin oon, huolimatta siitä kaikesta mitä läpi oon käynyt.
Tämmösiä ajatuksia on päässä risteillyt. Juttuja, joita pitää aina joskus pohtia ja vuosipäivä on siihen hyvä hetki.
Yöllä valvoskelin vielä kahden aikaan ja katselin kelloa. Kyyneleet pyrkivät silmiin, kun mietin, että kolme vuotta sitten näihin aikoihin saavuin sairaalaan. En tiennyt yhtään mitä oli edessä, toivoin vain parasta. Muistan kuinka hirvittävän sairas olin silloin. Ei sitä silloin tajunnut, mutta näin jälkeenpäin terveenä sen ymmärtää aika hyvin. Olin niin heikko ja sairas, että ihme kuinka jaksoin tehdä yhtään mitään.
Tämä päivä on mennyt arkiaskareita tehdessä. Ruokaa laittaessa, tiskatessa ja vaatteita silittäessä. Asioita, jotka nyt tuntuvat vain vastenmielisiltä (lukuunottamatta ruuan laittoa), mutta olisivat kolme vuotta sitten olleet vain ihania. Sairaalassa kaipasin juuri niitä pieniä arjen askareita.
Aamulla luin Facebookista kuinka koulukaveri oli saanut lapsen. Omaan mieleen tunkeutui välittömästi kateus. Mitä se vauva menee syntymään tänään, kun on mun päiväni? 21.7. on mulle tärkeä päivämäärä enkä halua jakaa sitä kenenkään kanssa. Tyhmiä ajatuksia, tiedän.
Päivän aikana oon myös miettinyt, että yritänkö väkisin tehdä kärpäsestä härkästä. Onko tää päivä nyt loppujen lopuksi niin erikoinen? Mut leikattiin, sain toimivat elimet ja uuden elämän. That's it. Ei sen erikoisempaa. Sitä paitsi kukaan muu ei oo tätä päivää muistanut. Ei oo tullut vanhemmilta eikä siskolta minkäänlaisia onnitteluja tai muita. Ehkä munkin pitäis vaan lopettaa tää vauhkoaminen. Ehkä sitten voin seuraavan kerran päivän noteerata, kun siirrosta on kulunut kymmenen vuotta.
Illan aikana mietin myös sitä, miten tämmöisestä asiasta pitäisi ihmisille kertoa. Mähän kerron tosi avoimesti tästä asiasta kaikille. Tosi erilaisia reaktioita oon saanut vastaan. Yleensä ihmiset yllättyy ihan hirveästi, koska eihän musta päälle päin mitään huomaa. Sitten yleensä todetaan, että ei ihme, kun oon niin iloinen ja energinen. Myös semmoinen ihminen on tullut vastaan, joka ei asiasta halunnut tietää. Aloitin kertomalla, että mun elämässäni on aika rankkoja sairaustaustoja. Eipä halunnut tää jätkä enempää kuulla, koska se voisi kuulemma muuttaa liikaa kuvaa musta. Vielä ei ole mun elämääni semmoista ihmistä astellut, jonka kanssa haluaisin loppuelämäni viettää. Edes potentiaalisia ehdokkaita ei ole ollut. Mutta entäs sitten kun semmoisen tapaan? Miten tästä asiasta pitää kertoa? Voiko sen vain pamauttaa vai pitääkö asiaa jotenkin alustaa? Mitä jos vastapuoli ei haluakaan olla tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on vakituinen lääkitys ja säännölliset lääkärikäynnit? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kai sen kaiken näkee sitten joskus. Toivon vaan, että mun taustani eivät vaikuttais ihmisten mielipiteisiin. Ihan normaali nuori kuitenkin oon, huolimatta siitä kaikesta mitä läpi oon käynyt.
Tämmösiä ajatuksia on päässä risteillyt. Juttuja, joita pitää aina joskus pohtia ja vuosipäivä on siihen hyvä hetki.
torstai 18. heinäkuuta 2013
17.7. Munuaispoli
On tää matkailijan elämä rankkaa. Maanantaina olin Helsingissä, sieltä vanhemmat toi kämpille, tiistaina olin töissä ja illalla piti matkustaa taas kotiin keskiviikon Taysin reissua varten. Ja keskiviikkoiltana sitten taas takasin kämpille. Huh huh. No, kerrankin lääkärikäynti oli arvoisensa.
Aamu alkoi keuhkokuvalla ja ultralla. On just niin mun tuuria, että kauan kaipaamani hyvännäkönen nuori mieslääkäri sattuu kohdalle just sillon, kun pitää ite heilua puolialastomana. Ultralääkäri oli siis nuori mies ja tosi mukava sellainen. Selitti paljon ja antoi mun vielä kattella ultrakuvaa. Oispa kaikki lääkärit yhtä mukavia (ja hyvännäkösiä :D).
Keuhkokuva ja ultraaminen ei kauaa vieneet ja koska ultraa varten piti olla syömättä, oli ennen lääkärin tapaamista hyvä käydä sairaalan kahvilassa syömässä aamupalaa. Sairaalassa on aina tosi mukava kattella ihmisiä ja miettiä, mitä kaikkea ne mahtaa sairastaa.
Lääkärin luo pääsin melkein ajoissa. Munuaispolilla on se huono puoli, että siellä on lähes aina eri lääkäri. Ei kyllä pääse syntymään minkäänlaista hoitosuhdetta kenenkään kanssa. Tällä kertaa oli nuori naislääkäri. Muuten ihan mukava tyyppi, mutta jokaisen mun vastauksen jälkeen se odotti hiljaa monta sekuntia. Tuli semmonen tunne, että pitäiskö näitä lauseita nyt jotenkin jatkaa.
Perusteellinen lääkäri ainakin oli. En tiedä johtuko se siitä, että kyseessä oli nainen. Otti verenpaineen, kuunteli mun keuhkot, tunnusteli kaulan ja sisäelimet. Lisäks kävi jopa mun ihoni läpi mahdollisten ihomuutosten varalta. Ei oo kyllä kukaan noin hyvin ikinä tutkinut.
Labra-arvot oli ihan ok muutamaa arvoa lukuun ottamatta. Hemoglobiini oli edelleen aika matala (103), ottaen huomioon, että syön nykyään rautaa. CRP oli 21 eli vähän korkea, kun yleensä se on ollut mulla 1. Lisäks virtsasta oli löytynyt bakteereita. Lääkäri kyseli, onko mulla ollut mitään oireita. Esim. kirvelyä virtsassa. Eipä oo ollut. Nuhasta ja yskästä kyllä mainitsin. Lääkäri sitten päätti konsultoida kokeneempaa lääkäriä. Sieltä tuli määräys, että aloitetaan antibioottikuuri. Ilmeisesti mulla on siis oireeton virtsatietulehdus. Sain siihen Kefexiniä, jota otetaan 500mg kolme kertaa päivässä. Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin muutaman kerran vessassa kyllä mietin, että virtsa haisee vähän oudolta.
Ite otin puheeksi osteoporoosilääkkeen. Mähän kävin keväällä luuntiheysmittauksessa, mutta mitään tuloksia en siitä koskaan saanut. Lääkäri luki koneelta, että tilanne on selvästi parantunut kolmessa vuodessa, mutta lannerangan luissa on vielä osteopatiaa. Eli edelleen joudun jatkamaan lääkitystä. Ens keväänä arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Lääkitystä saa kuulemma jatkaa maksimissaan 5 vuotta.
Sellainen käynti. Kerrankin labrat tuli otettua ihan oikeaan aikaan ja saatiin oireeton tulehdus kiinni. Toivottavasti se nyt lähtee antibioottien avulla. Kahden viikon päästä käyn uudestaan verikokeissa ja silloin nähdään onko CRP laskenut ja virtsa puhdas. Lisäks otetaan maksa-arvot, niin nähdään miten kortisoniannoksen pienentäminen on vaikuttanut.
Seuraava käynti on vasta puolen vuoden päästä. Hui! Mutta onneks polille voi aina soittaa, jos joku menee pieleen.
Aamu alkoi keuhkokuvalla ja ultralla. On just niin mun tuuria, että kauan kaipaamani hyvännäkönen nuori mieslääkäri sattuu kohdalle just sillon, kun pitää ite heilua puolialastomana. Ultralääkäri oli siis nuori mies ja tosi mukava sellainen. Selitti paljon ja antoi mun vielä kattella ultrakuvaa. Oispa kaikki lääkärit yhtä mukavia (ja hyvännäkösiä :D).
Keuhkokuva ja ultraaminen ei kauaa vieneet ja koska ultraa varten piti olla syömättä, oli ennen lääkärin tapaamista hyvä käydä sairaalan kahvilassa syömässä aamupalaa. Sairaalassa on aina tosi mukava kattella ihmisiä ja miettiä, mitä kaikkea ne mahtaa sairastaa.
Lääkärin luo pääsin melkein ajoissa. Munuaispolilla on se huono puoli, että siellä on lähes aina eri lääkäri. Ei kyllä pääse syntymään minkäänlaista hoitosuhdetta kenenkään kanssa. Tällä kertaa oli nuori naislääkäri. Muuten ihan mukava tyyppi, mutta jokaisen mun vastauksen jälkeen se odotti hiljaa monta sekuntia. Tuli semmonen tunne, että pitäiskö näitä lauseita nyt jotenkin jatkaa.
Perusteellinen lääkäri ainakin oli. En tiedä johtuko se siitä, että kyseessä oli nainen. Otti verenpaineen, kuunteli mun keuhkot, tunnusteli kaulan ja sisäelimet. Lisäks kävi jopa mun ihoni läpi mahdollisten ihomuutosten varalta. Ei oo kyllä kukaan noin hyvin ikinä tutkinut.
Labra-arvot oli ihan ok muutamaa arvoa lukuun ottamatta. Hemoglobiini oli edelleen aika matala (103), ottaen huomioon, että syön nykyään rautaa. CRP oli 21 eli vähän korkea, kun yleensä se on ollut mulla 1. Lisäks virtsasta oli löytynyt bakteereita. Lääkäri kyseli, onko mulla ollut mitään oireita. Esim. kirvelyä virtsassa. Eipä oo ollut. Nuhasta ja yskästä kyllä mainitsin. Lääkäri sitten päätti konsultoida kokeneempaa lääkäriä. Sieltä tuli määräys, että aloitetaan antibioottikuuri. Ilmeisesti mulla on siis oireeton virtsatietulehdus. Sain siihen Kefexiniä, jota otetaan 500mg kolme kertaa päivässä. Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin muutaman kerran vessassa kyllä mietin, että virtsa haisee vähän oudolta.
Ite otin puheeksi osteoporoosilääkkeen. Mähän kävin keväällä luuntiheysmittauksessa, mutta mitään tuloksia en siitä koskaan saanut. Lääkäri luki koneelta, että tilanne on selvästi parantunut kolmessa vuodessa, mutta lannerangan luissa on vielä osteopatiaa. Eli edelleen joudun jatkamaan lääkitystä. Ens keväänä arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Lääkitystä saa kuulemma jatkaa maksimissaan 5 vuotta.
Sellainen käynti. Kerrankin labrat tuli otettua ihan oikeaan aikaan ja saatiin oireeton tulehdus kiinni. Toivottavasti se nyt lähtee antibioottien avulla. Kahden viikon päästä käyn uudestaan verikokeissa ja silloin nähdään onko CRP laskenut ja virtsa puhdas. Lisäks otetaan maksa-arvot, niin nähdään miten kortisoniannoksen pienentäminen on vaikuttanut.
Seuraava käynti on vasta puolen vuoden päästä. Hui! Mutta onneks polille voi aina soittaa, jos joku menee pieleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)