Viisi vuotta. Miettikää, siitä on jo viisi vuotta, kun mä makasin näihin aikoihin teholla ja takana oli koko elämän muuttava leikkaus. Ei sitä oikein osaa edes käsittää. Toisaalta tuntuu, että aikaa olisi mennyt paljon enemmän ja toisaalta taas tuntuu, että eihän siitä nyt vielä niin kauaa ole. Cheekin sanoin on vaan pakko todeta "Kiitollinen, siunattu, onnellinen. Matkannut tänne ohi ongelmien".
Mulla oli tosiaan tiistaina vapaapäivä ja vanhempien kanssa lähdettiin taas erittäin perinteiselle Helsingin reissulle. Mä oikein tarkoituksella siirsin kontrolliajan elokuulta heinäkuulle, kun vanhemmilla loma on. Kuinkakohan kauan näitä reissuja vielä jaksetaan ja missä vaiheessa mun pitää tyytyä tulemaan itekseni Helsinkiin?
No, tänä vuonna ainakin vielä jaksettiin. Ihan ensiksi Helsinkiin saapumisen jälkeen käytiin ensin mun hotellilla ja sitten vanhempien. Sen jälkeen etsittiinkin sitten jo ruokapaikka, koska nälkä oli kaikilla kova. Päädyttiin Foorumissa johonkin italialaiseen ravintolaan, joka oli lopulta kyllä pieni pettymys. Mun ja iskän pastat olivat herkullisia, mutta äitin ruoka ei ruokahalua oikein herättänyt.
Vatsat täynnä lähdettiin sitten metsästämään mulle puhelimeen uutta nettitarjousta. Käytiin ensin Elisan liikkeessä kysymässä, olisiko heillä tarjota mitään halvempaa mun tämän hetkisen kalliin liittymän tilalle. Eipä ollut ja meitä palvellut nuori mies ei tuntunut olevan kovin palvelualtis ihminen. Jäi niin huono maku suuhun, että marssimme sitten suoraan Soneran liikkeeseen. Siellä meitä palveli oikein mukava miekkonen ja sieltä mulle ja äitillekin löydettiin hyvän uudet liittymät. Kannattaisi noitten paikkojen työntekijöitten muistaa, että heidän käytöksellään on aika iso merkitys siihen, mihin päätöksiin ihmiset tulevat.
Tämän jälkeen pyörimme sitten hetken Helsingissä, kunnes tiemme vei Sokoksen yläkertaan kahville ja jäätelölle. Sen jälkeen kävimme ostamassa mulle pientä iltaevästä ja suuntasimme Torni-hotellin kattoterassille. Sekin on jo perinteeksi muodostunut tapa. Mojitot olivat hyvät ja näköalat kohdillaan.
Illan päätteeksi tulin sitten bussilla hotellille. Ei muuten tunnu hotellin iso sänky enää miltään, kun itseltä löytyy samankokoinen ja vielä korkeampi sänky kotoa. :D
Aamulla aikaisin matkustin sitten Meilahteen. Kävin aluksi labroissa ja sen jälkeen suuntasin osastolle. Elinsiirto-osasto olikin nyt muuttanut kerrosta ylemmäs ja meille päiväpotilaille oli siellä ihan oma yksikkö. Sain itselleni sieltä sänkypaikan ja vedin pitkästä pitkästä aikaa sairaalavaatteet päälle. Aika pian mua tultiinkin sitten jo hakemaan biobsiaan.
Biobsia jännittää mua aina jonkin verran ja niin nytkin. Viime kerrasta oli niin pitkä aika, etten enää edes muistanut kaikkia toimenpiteen vaiheita. Aluksi lääkäri ultrasi maksan ja siellä kuulemma kaikki näytti erinomaiselta. Sen jälkeen oli sitten itse koepalan oton aika. Ensin alue pestiin ihanalla vaaleanpunaisella pesuvedellä. Sen jälkeen oli puudutuspiikin aika, joka olikin se inhottavin osuus. Itse koepalan otto ei tuntunut miltään, neulan napsautus vaan vähän säpsähdytti. Ehdinkin toimenpiteen jälkeen jo ajatella, että eihän tää ole yhtään paha.
Mut sitten kärrättiin käytävälle odottamaan, kun kylkeen alkoi pikku hiljaa levitä aivan järkyttävä kipu. Hetken tuntui, etten voi edes hengittää ja kipu säteili jo olkapäähän. Joku hoitajista huomasi mun kiemurtelun ja mut vietiin nopeasti takaisin toimenpidehuoneeseen. Lääkäri ultrasi maksan uudestaan, mutta siellä ei mitään näkynyt. Niinpä mut lähetettiin takaisin päiväyksikköön.
Kipu ei kuitenkaan hellittänyt ollenkaan. En ikinä eläessäni ole kokenut niin järkyttävää kipua, kuin eilen. Ainoa asia, mitä pystyin tekemään, oli kiemurtelu sängyllä tuskissaan. Lopulta sain sitten Tramalia, harmi vain, että sen lääkkeen teho alkaa aika hitaasti. Pikku hiljaa vaikutus kuitenkin alkoi ja sain jossain vaiheessa vielä toisenkin, jonka avulla kivuton tila vihdoin tuli. Samalla tosin tuli myös erittäin tokkurainen olo. Neljän tunnin vuodelevon jälkeen sain siirtyä varsinaisen osaston puolelle päiväsaliin istumaan vielä tunniksi. Siellä noukuin ja melkein nukuinkin siihen asti, kunnes vanhemmat tulivat hakemaan. Koko loppupäivä meni todella sekavissa oloissa Tramalin takia ja vasta kunnon yöunien jälkeen olo helpotti.
Mutta että jäipä kyllä inhottava muisto biobsiasta. Ei mitään tietoa, mistä noin kovat kivut yllättäen tulivat. Ikinä ennen ei ole tuollaisista tarvinnut kärsiä. Toivottavasti seuraava biobsia on vasta viiden vuoden kuluttua.
Kävi mua tosiaan lääkärikin jossain vaiheessa sängyn vieressä tapaamassa. Hän totesi saman, minkä kuulen _aina_; Krea on hieman koholla. Muuten kaikki arvot olivat ok, alat aivan erinomainen 7. Cya-pitoisuus tosin oli hieman liian korkea, joten Sandimmun annosta laskettiin 125mg X2 annoksesta 100 x2 annokseen. Muutaman viikon päästä käyn asian tiimoilta labroissa. Saa nähdä, miten käy, sillä musta tuntuu, että aina kun multa on koitettu Sandimmun-annosta laskea, on se kuitenkin lopulta jouduttu takaisin nostamaa. Peukut siis pystyyn. Muuten kaikki näytti edelleen erinomaiselta eikä mullakaan mitään kysyttävää ollut, joten se keskustelu ei muutamaa minuuttia pidempään kestänyt.
Ai niin, yksi asia piti vielä lisätä tähän liian pitkään postaukseen. Päiväyksikössä mun vieressäni oli sellainen mua vähän nuorempi poika. Hän oli juuri siirtojonoon päässyt ja aika huonossa kunnossa tuntui jo olevan. Arvatkaa paljonko mun olisi tehnyt mieli tälle pojalle puhua. Ihan hirveästi. Musta on tosi mukava jakaa omia kokemuksia muitten siirtopotilaitten kanssa ja etenkin nuorien sellaisten. Olisin voinut todeta pojalle, että kaikki tulee varmasti menemään hyvin ja siirron jälkeen saat taas kiinni normaalista elämästä. Vaan eipä sitä siinä tilanteessa kehdannut niitä meidän välissä olevia verhoja alkaa repiä. Eikä sitä koskaan tiedä, haluaako toinen edes aiheesta puhua. Jos hänelle vaikka sairastuminen on ollut vaikea paikka. Mutta olisi kyllä ollut mukava jutella. :)
torstai 23. heinäkuuta 2015
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Koru
Mun kaulassani on 2010 joulusta asti roikkunut koru, joka muistuttaa joka päivä mun tähän astisen elämäni tärkeimmästä päivästä. Koru vei aikanaan rippiristin ja mummun vanhan kaulakorun paikan.
Sain korun äitiltä lahjaksi siirron jälkeisenä jouluna. Äiti tilasi korun muistaakseni Maksa-ja munuaisliiton kautta. Oma ideani oli kaiverruttaa korun taakse siirtopäivämäärä 21.7.2010. Onhan se kuitenkin hirmu tärkeä päivä mun elämässäni. Koru tuli silloin eri ketjun kanssa, mutta vaihdoin sen, sillä alkuperäinen ketju jäi jatkuvasti kiinni mun runsaisiin niskavilloihin.
Aika usein saan kehuja kauniista korusta. Usein myös kysytään, mitä se esittää. Eipä se taida mitään erityistä esittää, on vain tuommoinen nätti kuvio. En ole ihan varma, olenko edes lähimmille kavereilleni kertonut, mitä korun taakse on kaiverrettu.
Sain korun äitiltä lahjaksi siirron jälkeisenä jouluna. Äiti tilasi korun muistaakseni Maksa-ja munuaisliiton kautta. Oma ideani oli kaiverruttaa korun taakse siirtopäivämäärä 21.7.2010. Onhan se kuitenkin hirmu tärkeä päivä mun elämässäni. Koru tuli silloin eri ketjun kanssa, mutta vaihdoin sen, sillä alkuperäinen ketju jäi jatkuvasti kiinni mun runsaisiin niskavilloihin.
Aika usein saan kehuja kauniista korusta. Usein myös kysytään, mitä se esittää. Eipä se taida mitään erityistä esittää, on vain tuommoinen nätti kuvio. En ole ihan varma, olenko edes lähimmille kavereilleni kertonut, mitä korun taakse on kaiverrettu.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
20.5. Maksapoli
Tänään oli sitten taas maksapolilla käynnin aika, viime kerta onkin ollut marraskuussa. Ensimmäistä kertaa pääsin kaartelemaan sairaalalle pyörällä vain viidessä minuutissa eikä tarvinnut stressata ollenkaan siitä, löytyykö autolle paikkaa. Tykkään!
Maksapuolella lääkäri on pysynyt aina aika hyvin samana, joten niinpä nytkin ajattelin, että tapaan saman mukavan lääkärin kuin marraskuussakin. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan pieneksi yllätykseksi huoneessa mua vastassa olikin kovin nuori naislääkäri. Mutta eipä siinä mitään, ihan asiansa osaavalta hän vaikutti.
Ensiksi lääkäri sitten kyseli mun kuulumisiani terveysrintamalta. Hyväähän mulle kuuluu eikä mitään kysyttävääkään ollut, joten aluksi tuntui, että tässäkö tämä käynti nyt sitten oli. Halusi lääkäri sitten kuitenkin ottaa musta painon ja palpoida (eli painella) mahan. Oon tässä näitten vuosien aikana pannut merkille, että ilmeisesti siirrännäismunuainen voidaan sijoittaa aika moneen paikkaan, sillä se on yksi yleisimmistä kysymyksistä, mitä lääkärit esittävät. Niin ja lääkäri tosiaan papereista huomasi, että laihtunut olen. Ensin se näkyi niin, että lähes kaikki housut alkoivat käydä suuriksi, mutta nyt se näkyy sitten myös painossa. Kiva juttu kyllä. :)
Luomien tarkkailun tärkeydestä lääkäri muistutteli myös. Pakko myöntää, että se puoli on aika huonolle jäänyt, joten tarvitsee varmaan tsempata.
Vielä ennen lähtöä katsoimme lääkärin kanssa vielä verikokeitten tulokset yhdessä. Maksa toimii täydellä teholla ja hemoglobiini oli yllättäen 121, joka on mulle aivan ennenkuulumatonta. Rautalääkkeitä en ole enää syönyt, mutta appelsiinimehu on tullut uutena ruokavalioon. Olisikohan sillä jotain merkitystä? Krea mulla on edelleen koholla ja sitä lääkäri jäi selvästi miettimään, sillä hän halusi katsella aiempien verikokeitten tulokset juuri krean kohdalta. Hän myös kysyi, onko mulla koskaan vähennetty Sandimmun-annosta, koska sehän rasittaa munuaisia. Onhan mulla joskus aikoja sitten, mutta aika äkkiä se takaisin jouduttiin nostamaan. Totta puhuen mä kyllä edelleen haaveilen, että Sandimmun-annos voisi jossain vaiheessa vähän pienentyä.
Lopuksi sovittiin, että jatkossa käynnit maksapuolellakin vähenevät enää kerta vuoteen, kun kaikki niin hyvin on. Nyt tänä vuonna käyn vielä syyskuussa, mutta sen jälkeen sitten vasta vuoden päästä. Tällä tavalla saadaan maksapuolen ja munuaispuolen käynnit menemään sopivasti lomittain. Ja sitten on tietenkin vielä kerran vuodessa Helsingin pään kontrolli, joka toivottavasti myös joskus tulee vielä harvenemaan. Mitä vähemmän sairaalassa tarvitsee käydä, sitä onnellisempi oon. :)
Perinnöllisyyspoliklinikalle pääsyä sen sijaan odottelen edelleen. Lääkäri kyllä nyt totesi, että siellä asiat kestävät aina todella kauan, joten ei kai tässä pidä hätiköidä. Kaksi kertaa olen nyt sieltä tulleella lähetteellä käynyt verikokeissa, että asiat ovat ainakin vireillä. Jospa sieltä kutsu vielä tämän vuoden puolella tulisi.
Maksapuolella lääkäri on pysynyt aina aika hyvin samana, joten niinpä nytkin ajattelin, että tapaan saman mukavan lääkärin kuin marraskuussakin. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan pieneksi yllätykseksi huoneessa mua vastassa olikin kovin nuori naislääkäri. Mutta eipä siinä mitään, ihan asiansa osaavalta hän vaikutti.
Ensiksi lääkäri sitten kyseli mun kuulumisiani terveysrintamalta. Hyväähän mulle kuuluu eikä mitään kysyttävääkään ollut, joten aluksi tuntui, että tässäkö tämä käynti nyt sitten oli. Halusi lääkäri sitten kuitenkin ottaa musta painon ja palpoida (eli painella) mahan. Oon tässä näitten vuosien aikana pannut merkille, että ilmeisesti siirrännäismunuainen voidaan sijoittaa aika moneen paikkaan, sillä se on yksi yleisimmistä kysymyksistä, mitä lääkärit esittävät. Niin ja lääkäri tosiaan papereista huomasi, että laihtunut olen. Ensin se näkyi niin, että lähes kaikki housut alkoivat käydä suuriksi, mutta nyt se näkyy sitten myös painossa. Kiva juttu kyllä. :)
Luomien tarkkailun tärkeydestä lääkäri muistutteli myös. Pakko myöntää, että se puoli on aika huonolle jäänyt, joten tarvitsee varmaan tsempata.
Vielä ennen lähtöä katsoimme lääkärin kanssa vielä verikokeitten tulokset yhdessä. Maksa toimii täydellä teholla ja hemoglobiini oli yllättäen 121, joka on mulle aivan ennenkuulumatonta. Rautalääkkeitä en ole enää syönyt, mutta appelsiinimehu on tullut uutena ruokavalioon. Olisikohan sillä jotain merkitystä? Krea mulla on edelleen koholla ja sitä lääkäri jäi selvästi miettimään, sillä hän halusi katsella aiempien verikokeitten tulokset juuri krean kohdalta. Hän myös kysyi, onko mulla koskaan vähennetty Sandimmun-annosta, koska sehän rasittaa munuaisia. Onhan mulla joskus aikoja sitten, mutta aika äkkiä se takaisin jouduttiin nostamaan. Totta puhuen mä kyllä edelleen haaveilen, että Sandimmun-annos voisi jossain vaiheessa vähän pienentyä.
Lopuksi sovittiin, että jatkossa käynnit maksapuolellakin vähenevät enää kerta vuoteen, kun kaikki niin hyvin on. Nyt tänä vuonna käyn vielä syyskuussa, mutta sen jälkeen sitten vasta vuoden päästä. Tällä tavalla saadaan maksapuolen ja munuaispuolen käynnit menemään sopivasti lomittain. Ja sitten on tietenkin vielä kerran vuodessa Helsingin pään kontrolli, joka toivottavasti myös joskus tulee vielä harvenemaan. Mitä vähemmän sairaalassa tarvitsee käydä, sitä onnellisempi oon. :)
Perinnöllisyyspoliklinikalle pääsyä sen sijaan odottelen edelleen. Lääkäri kyllä nyt totesi, että siellä asiat kestävät aina todella kauan, joten ei kai tässä pidä hätiköidä. Kaksi kertaa olen nyt sieltä tulleella lähetteellä käynyt verikokeissa, että asiat ovat ainakin vireillä. Jospa sieltä kutsu vielä tämän vuoden puolella tulisi.
torstai 9. huhtikuuta 2015
Nuoruus pitkäaikaissairauden kanssa
Tän blogin hiljaiselohan on periaatteessa hyvä juttu, sillä se kertoo aina siitä, että terveysrintamalla on kaikki hyvin. Silti tänne olisi aina välillä jotain ihan kiva kirjoittaa. Lokakuun lopulla kerroin teille siitä, millaisen lapsuuden ja teini-iän elin sairausnäkökulmasta. Nyt ajattelin, että olisi hyvä jatkaa siitä ja kertoa, millaista elämä oli lukion jälkeen ja ammattikorkeassa ennen siirtoa.
Lukion jälkeen tosiaan mulla jo huulet sinersi lähes jatkuvasti ja kunto oli todella huono. Jostain mä silloin kuitenkin vielä sisua löysin ja eteenpäin painoin. Siniset huulet itse asiassa veivät mut lopulta sydänlääkärin luokse. Ihan hirveästi en sieltä muista, sen vain, että jouduin semmoista pyörää polkemaan samalla kun muhun oli kiinnitetty vaikka mitä lätkiä. Eipä sieltä sydämestäkään mitään löytynyt.
Sydämen lisäksi multa tutkittiin ainakin kolme kertaa astma. Itellä alkoi jo mennä pikku hiljaa hermo, kun kerta toisen jälkeen jouduin puhaltelemaan PEF-mittariin. Ensin puhalsin ihan normaalisti ja sitten sain avaavaa lääkettä, mutta minkäänlaista eroa ei näkynyt. Tämän lisäksi kävin keuhkokuvissa suhteellisen usein. Muistan, kuinka olimme silloin mun ylioppilaskesänä vanhempien kanssa mökkeilemässä ja mulla oli ilmeisesti epäilty, että olisiko vettä keuhkoissa. Äiti sitten mökiltä soitteli Taysiin tuloksia, koska jos jotain sellaista olisi löytynyt, niin se mökkiloma olisi loppunut siihen. Samaiselta mökkilomalta muistan sen, kuinka kävimme siskon kummitädin luona kylässä. Siellä äiti tietenkin mun huonosta tilanteesta kertoi ja näkihän sen päällekin päin. Siskon kummitäti sairaanhoitajana sitten totesi myös, että kyllä tuo joltain sydänperäiseltä ja aika vakavalta näyttää. Sen jälkeen nieleskelin kyyneleitä autossa ja mietin, että minkä takia just mulle tulee kaikki ongelmat. Että eikö edes sydän voisi olla terve.
Tällä mökkilomalla me myös saunoimme usein. Sauna oli rannassa ja sinne oli pieni mäki. Se pieni mäki tuntui mulle ihan kuolemalta. Meni monta minuttia, että pystyin kapuamaan sen ylös ja sen jälkeen olin aivan hengästynyt. Kävimme viime kesänä samalla mökillä ja tuntui aika hurjalta kuvitella, että niin pieni ja loiva mäki oikeasti tuntui kuolemalta siihen aikaan.
Muistan myös, kuinka kävimme samana kesänä siskon kanssa paikallisilla festareilla, jotka aika korkealla harjussa sijaitsivat. Sinne olisi mennyt pikkubussi, mutta sisko tsemppasi mua ja päätimme sitten kiivetä. Eipä silloinkaan vielä kukaan tiennyt, mistä ne hengitysvaikeudet ja huono kunto johtuivat. Voin kertoa, että se kiipeäminen otti aikansa. Nyt kun mietin, niin en ylipäätään pysty käsittämään, miten lopulta harjun päälle pääsin.
No, syksyllä 2009 alkoi sitten opiskelijaelämä. Muutin omilleni. Mä oon aina ollut sekä henkisesti ja fyysisesti vähän jäljessä kasvussa ja 19-vuotiaana omilleen muutto tuntui ihan rehellisesti sanottuna aivan hirveältä. Asuin silloin soluasunnolla enkä oikein tykännyt siitä. Mulla oli lähes jatkuvasti koti-ikävä, vihasin opiskelija-asuntoa ja lisäksi kunto tuntui romahtavan koko ajan lisää. Tuntui, että elämässä ei ole mitään nautinnon arvoista. En pystynyt oikeastaan muuta tekemään kuin laskemaan päiviä siihen, että pääsen taas käymään kotikotona. Lopulta kaikki yllämainittu johti vielä siihen, etten enää pystynyt nukkumaan kunnolla. Vaikka olin kuinka väsynyt, en saanut iltaisin millään unta. Valvoin ja itkin. Muistan yhden yön, kuinka soitin äitille ja itkin puhelimeen, etten jaksa tätä enää. Äiti huolestui aika tavalla mun voinnistani silloin ja kehotti juttelemista koulukuraattorin kanssa. Ja niinpä mä sitten kävin siellä. Juteltiin ja kuraattori lupasi silloin katsoa, voisinko saada esimerkiksi käytännön harjoittelutunneilta vapaata.
Tuolloin myös koulumatka ja kaupassa käynnit tuottivat ongelmia. Opiskelija-asuntola on aika kaukana koulusta ja koulumatkaa tuli semmoiset vähän reilut 2 kilometriä. Eihän se tietenkään normaalille ihmiselle ole pitkä matka, mutta siinä tilassa sain varata koulumatkoihin semmoisen tunnin aikaa. Kauppa mulla oli lähellä, mutta painavien kauppakassien kantaminen oli urakka sekin. Talvella mulla oli apuna potkukelkka ja se sentään helpotti hieman kaupassa käyntiä. Kerran muistan, kuinka mun piti hakea rokote terveysasemalta, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Muistan kuinka oli lauantai ja mä urhoollisesti päätin kävellä. Siinäpä se lauantai sitten oikeastaan menikin, mutta aika ylpeä itestäni sen reissun jälkeen olin.
Kaikesta huolimatta syksy vielä meni jotenkuten opiskelujen parissa. Oli mulla onneksi muutama kaveri, joitten kanssa koulussa aikaa vietin. Vapaa-ajallahan en tuolloin jaksanut tehdä mitään eivätkä lukuisat opiskelijatapahtumat kiinnostaneet, vaikka niissäkin muutamassa kävin. Odotin kuitenkin koko syksyn vain viikonloppuja ja lomia, että pääsen kotiin. Joulun jälkeen tammikuussa kaikki sitten paheni. Mistään ei tullut yhtään mitään. Silloin itse asiassa tuon yöllisen soitonkin tein ja kuraattorin kanssa juttelemassa kävin. Mulla on edelleen tallella sähköposteja, joita äitille silloin lähetin ja ne on kyllä surullista luettavaa.
Lopulta tulin sitten kipeäksi. Kuume nousi eikä tuntunut millään laskevan. Iskä tuli sitten lopulta mut kotiin hakemaan. Enpä olisi uskonut silloin, että tuolloin viimeisen kerran silloista kämppää katson. Mä sairastin koko helmikuun. Silloinhan mulle oli myös varattu ihan kontrolliaika hengityspolille. Hyvä niin, koska se pisti lopulta kaiken liikkeelle. Voisin kyllä vielä ne tapahtumat jakaa sitten ihan omaksi postaukseksi. En kyllä muista, oonko niistä joskus teille jo kertonut, mutta kai ne voi uudelleenkin jakaa. Ei ainakaan tartte sitten etsiä niistä jostain blogin syövereistä. :D
Lukion jälkeen tosiaan mulla jo huulet sinersi lähes jatkuvasti ja kunto oli todella huono. Jostain mä silloin kuitenkin vielä sisua löysin ja eteenpäin painoin. Siniset huulet itse asiassa veivät mut lopulta sydänlääkärin luokse. Ihan hirveästi en sieltä muista, sen vain, että jouduin semmoista pyörää polkemaan samalla kun muhun oli kiinnitetty vaikka mitä lätkiä. Eipä sieltä sydämestäkään mitään löytynyt.
Sydämen lisäksi multa tutkittiin ainakin kolme kertaa astma. Itellä alkoi jo mennä pikku hiljaa hermo, kun kerta toisen jälkeen jouduin puhaltelemaan PEF-mittariin. Ensin puhalsin ihan normaalisti ja sitten sain avaavaa lääkettä, mutta minkäänlaista eroa ei näkynyt. Tämän lisäksi kävin keuhkokuvissa suhteellisen usein. Muistan, kuinka olimme silloin mun ylioppilaskesänä vanhempien kanssa mökkeilemässä ja mulla oli ilmeisesti epäilty, että olisiko vettä keuhkoissa. Äiti sitten mökiltä soitteli Taysiin tuloksia, koska jos jotain sellaista olisi löytynyt, niin se mökkiloma olisi loppunut siihen. Samaiselta mökkilomalta muistan sen, kuinka kävimme siskon kummitädin luona kylässä. Siellä äiti tietenkin mun huonosta tilanteesta kertoi ja näkihän sen päällekin päin. Siskon kummitäti sairaanhoitajana sitten totesi myös, että kyllä tuo joltain sydänperäiseltä ja aika vakavalta näyttää. Sen jälkeen nieleskelin kyyneleitä autossa ja mietin, että minkä takia just mulle tulee kaikki ongelmat. Että eikö edes sydän voisi olla terve.
Tällä mökkilomalla me myös saunoimme usein. Sauna oli rannassa ja sinne oli pieni mäki. Se pieni mäki tuntui mulle ihan kuolemalta. Meni monta minuttia, että pystyin kapuamaan sen ylös ja sen jälkeen olin aivan hengästynyt. Kävimme viime kesänä samalla mökillä ja tuntui aika hurjalta kuvitella, että niin pieni ja loiva mäki oikeasti tuntui kuolemalta siihen aikaan.
Muistan myös, kuinka kävimme samana kesänä siskon kanssa paikallisilla festareilla, jotka aika korkealla harjussa sijaitsivat. Sinne olisi mennyt pikkubussi, mutta sisko tsemppasi mua ja päätimme sitten kiivetä. Eipä silloinkaan vielä kukaan tiennyt, mistä ne hengitysvaikeudet ja huono kunto johtuivat. Voin kertoa, että se kiipeäminen otti aikansa. Nyt kun mietin, niin en ylipäätään pysty käsittämään, miten lopulta harjun päälle pääsin.
No, syksyllä 2009 alkoi sitten opiskelijaelämä. Muutin omilleni. Mä oon aina ollut sekä henkisesti ja fyysisesti vähän jäljessä kasvussa ja 19-vuotiaana omilleen muutto tuntui ihan rehellisesti sanottuna aivan hirveältä. Asuin silloin soluasunnolla enkä oikein tykännyt siitä. Mulla oli lähes jatkuvasti koti-ikävä, vihasin opiskelija-asuntoa ja lisäksi kunto tuntui romahtavan koko ajan lisää. Tuntui, että elämässä ei ole mitään nautinnon arvoista. En pystynyt oikeastaan muuta tekemään kuin laskemaan päiviä siihen, että pääsen taas käymään kotikotona. Lopulta kaikki yllämainittu johti vielä siihen, etten enää pystynyt nukkumaan kunnolla. Vaikka olin kuinka väsynyt, en saanut iltaisin millään unta. Valvoin ja itkin. Muistan yhden yön, kuinka soitin äitille ja itkin puhelimeen, etten jaksa tätä enää. Äiti huolestui aika tavalla mun voinnistani silloin ja kehotti juttelemista koulukuraattorin kanssa. Ja niinpä mä sitten kävin siellä. Juteltiin ja kuraattori lupasi silloin katsoa, voisinko saada esimerkiksi käytännön harjoittelutunneilta vapaata.
Tuolloin myös koulumatka ja kaupassa käynnit tuottivat ongelmia. Opiskelija-asuntola on aika kaukana koulusta ja koulumatkaa tuli semmoiset vähän reilut 2 kilometriä. Eihän se tietenkään normaalille ihmiselle ole pitkä matka, mutta siinä tilassa sain varata koulumatkoihin semmoisen tunnin aikaa. Kauppa mulla oli lähellä, mutta painavien kauppakassien kantaminen oli urakka sekin. Talvella mulla oli apuna potkukelkka ja se sentään helpotti hieman kaupassa käyntiä. Kerran muistan, kuinka mun piti hakea rokote terveysasemalta, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Muistan kuinka oli lauantai ja mä urhoollisesti päätin kävellä. Siinäpä se lauantai sitten oikeastaan menikin, mutta aika ylpeä itestäni sen reissun jälkeen olin.
Kaikesta huolimatta syksy vielä meni jotenkuten opiskelujen parissa. Oli mulla onneksi muutama kaveri, joitten kanssa koulussa aikaa vietin. Vapaa-ajallahan en tuolloin jaksanut tehdä mitään eivätkä lukuisat opiskelijatapahtumat kiinnostaneet, vaikka niissäkin muutamassa kävin. Odotin kuitenkin koko syksyn vain viikonloppuja ja lomia, että pääsen kotiin. Joulun jälkeen tammikuussa kaikki sitten paheni. Mistään ei tullut yhtään mitään. Silloin itse asiassa tuon yöllisen soitonkin tein ja kuraattorin kanssa juttelemassa kävin. Mulla on edelleen tallella sähköposteja, joita äitille silloin lähetin ja ne on kyllä surullista luettavaa.
Lopulta tulin sitten kipeäksi. Kuume nousi eikä tuntunut millään laskevan. Iskä tuli sitten lopulta mut kotiin hakemaan. Enpä olisi uskonut silloin, että tuolloin viimeisen kerran silloista kämppää katson. Mä sairastin koko helmikuun. Silloinhan mulle oli myös varattu ihan kontrolliaika hengityspolille. Hyvä niin, koska se pisti lopulta kaiken liikkeelle. Voisin kyllä vielä ne tapahtumat jakaa sitten ihan omaksi postaukseksi. En kyllä muista, oonko niistä joskus teille jo kertonut, mutta kai ne voi uudelleenkin jakaa. Ei ainakaan tartte sitten etsiä niistä jostain blogin syövereistä. :D
maanantai 23. helmikuuta 2015
23.2. Munuaispoli
Tänään aamulla suuntasin iskän kyydillä Taysiin munuaispolille. Aika oli klo 8.30 ja suunnitelmissa oli päästä lähtemään kohti opiskelijakaupunkia klo 10.10 lähtevällä bussilla linja-autoasemalta.
Noh, kello löi puoli yhdeksän ja sen jälkeen sai odotella vielä 15 minuuttia ennen kuin oma numero kilahti kohdalle. Lääkärinä oli tällä kertaa sellainen vanha mies, jonka olen kerran tavannut. Alkuun rupateltiin mukavia mm. sairaanhoitajakoulutuksesta ja sen jälkeen käytiin sitten verikoearvot läpi. Kaikki sillä saralla jälleen ok. Lisäksi lääkäri halusi mitata verenpaineen, kuunnella sydänäänet ja tarkistaa suun. Tykkään tästä lääkäristä sen takia, että hän uskaltaa ottaa vastuuta. Viimeksi hänen luona käydessään hän päätti, että käyn joka kolmas kuukausi maksapuolella ja joka kolmas kuukausi munuaispuolella. Ennen sitä käynneistä ei ollut minkäänlaista järjestystä. Nyt lääkäri päätti, että eipä mun tarvitse käydä enää munuaispuolella kuin kerran vuodessa. Tähän oli syynä se, että nyt kun käyntejä on ollut kaksi kertaa vuodessa, niin toinen kerta on ajoittunut aina elokuulle, jolloin sen kanssa päällekkäin sattuu Helsingin vuosikontrolli. Ihanaa kyllä saada tähän joku järki, sillä muistan kahtena edellisenä vuotena soitelleeni hoitajalle juuri tuon takia, että käynnit ovat lähes päällekkäin.
Lopuksi totesimme lääkärin kanssa vielä yhdessä, että mun tämän hetkinen opiskelijakaupunki on aika surkea paikka ja että Krea on jäänyt ottamatta ja niinpä se pitää ottaa tänään. Tietenkin juuri tällaisena kertana, kun olisi hieman kiire johonkin.
Hoitaja sitten varasi mulle labrasta ajan klo 9.30. Siinä kohtaa toiveet klo 10.10 lähtevään bussiin haihtuivat jo aika lailla taivaan tuuliin. Taysin ja linja-autoaseman välillä kun on aika pitkä väli ja viimeisin sopiva bussikin ehti mennä ohi. Että se kiire loppui sitten siihen.
Verikokeiden jälkeen kävelin sitten keskustaan ja siellä viihdytin itseäni mm. kahvilla käynnillä ja pienellä shoppailulla. Aika nopeasti se 4,5 tunnin odottelu onneksi meni.
Seuraava munuaispolin käynti on siis vasta vuoden päästä. Silloin otetaan kuulemma laajat verikokeen ja vatsan UÄ. Hoitaja kyseli multa, että pystytäänkö UÄ täällä opiskelijakaupungissa ottamaan. Enpä siihen osannut sanoa mitään ja totesin samaan lauseeseen, että vuoden päästä toivottavasti asun jo muualla. Ennen näitä juttuja on kuitenkin vuorossa vielä maksapolin käynti ja Helsingin reissu. Ja veikkaanpa, että maksapuoli ei suostu käyntejä vain kerran vuoteen laskemaan, joten sielläkin todennäköisesti tulee käytyä vielä toistamiseen tänä vuonna.
Noh, kello löi puoli yhdeksän ja sen jälkeen sai odotella vielä 15 minuuttia ennen kuin oma numero kilahti kohdalle. Lääkärinä oli tällä kertaa sellainen vanha mies, jonka olen kerran tavannut. Alkuun rupateltiin mukavia mm. sairaanhoitajakoulutuksesta ja sen jälkeen käytiin sitten verikoearvot läpi. Kaikki sillä saralla jälleen ok. Lisäksi lääkäri halusi mitata verenpaineen, kuunnella sydänäänet ja tarkistaa suun. Tykkään tästä lääkäristä sen takia, että hän uskaltaa ottaa vastuuta. Viimeksi hänen luona käydessään hän päätti, että käyn joka kolmas kuukausi maksapuolella ja joka kolmas kuukausi munuaispuolella. Ennen sitä käynneistä ei ollut minkäänlaista järjestystä. Nyt lääkäri päätti, että eipä mun tarvitse käydä enää munuaispuolella kuin kerran vuodessa. Tähän oli syynä se, että nyt kun käyntejä on ollut kaksi kertaa vuodessa, niin toinen kerta on ajoittunut aina elokuulle, jolloin sen kanssa päällekkäin sattuu Helsingin vuosikontrolli. Ihanaa kyllä saada tähän joku järki, sillä muistan kahtena edellisenä vuotena soitelleeni hoitajalle juuri tuon takia, että käynnit ovat lähes päällekkäin.
Lopuksi totesimme lääkärin kanssa vielä yhdessä, että mun tämän hetkinen opiskelijakaupunki on aika surkea paikka ja että Krea on jäänyt ottamatta ja niinpä se pitää ottaa tänään. Tietenkin juuri tällaisena kertana, kun olisi hieman kiire johonkin.
Hoitaja sitten varasi mulle labrasta ajan klo 9.30. Siinä kohtaa toiveet klo 10.10 lähtevään bussiin haihtuivat jo aika lailla taivaan tuuliin. Taysin ja linja-autoaseman välillä kun on aika pitkä väli ja viimeisin sopiva bussikin ehti mennä ohi. Että se kiire loppui sitten siihen.
Verikokeiden jälkeen kävelin sitten keskustaan ja siellä viihdytin itseäni mm. kahvilla käynnillä ja pienellä shoppailulla. Aika nopeasti se 4,5 tunnin odottelu onneksi meni.
Seuraava munuaispolin käynti on siis vasta vuoden päästä. Silloin otetaan kuulemma laajat verikokeen ja vatsan UÄ. Hoitaja kyseli multa, että pystytäänkö UÄ täällä opiskelijakaupungissa ottamaan. Enpä siihen osannut sanoa mitään ja totesin samaan lauseeseen, että vuoden päästä toivottavasti asun jo muualla. Ennen näitä juttuja on kuitenkin vuorossa vielä maksapolin käynti ja Helsingin reissu. Ja veikkaanpa, että maksapuoli ei suostu käyntejä vain kerran vuoteen laskemaan, joten sielläkin todennäköisesti tulee käytyä vielä toistamiseen tänä vuonna.
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Vaikea yhteensattuma..
Tapasin keskiviikkona opiskelijabileissä oikein mukavan nuoren miehen. Hän yöpyi mun luonani ja seuraavana päivänä vaihdettiin numeroita. Eilen jätkä oli sitten täällä kylässä, kun kokkailin meille molemmille vähän ruokaa. Siinä sitten ruokailun jälkeen istuskeltiin sohvalla ja juteltiin. Puhuttiin lemmikeistä ja jätkä kertoi heillä olleen kotona kaksi kissaa. Ensimmäinen kuoli ja toinen annettiin pois, koska jätkän äidille on tehty semmoinen leikkaus kuin maksansiirto. Tuon lauseen jälkeen en sitten hetkeen kuullutkaan mitään, koska päässä pyöri vain, ettei tää voi olla totta. Hetki siinä meni kerätessä itseä, jätkä tosin ei huomannut mitään. Toisaalta toivoin, että hän olisi siinä hetkessä huomannut mun hetkellisen ajatuksiini vajoamisen, sillä sitten olisi ollut helppo täräyttää, että on kuule mulle tehty ihan sama leikkaus. Mutta koska jätkä vain jatkoi juttelua ihan normaalisti, en saanut enää sanaa suustani aiheeseen liittyen.
Nyt sitten pelottaa. Oon koko ajan tiedostanut, että totta kai jossain vaiheessa mun on jätkälle näistä asioista kerrottava. Oikeastaan hän tietää jo jotain, sillä huomasi mun pöydälläni Taysin kutsukirjeen ja on myös nähnyt mun lääkedosettini. Yöllä hän silloin koitti asiasta jotain udella, mutta en silloin suostunut mitään kertomaan. Ja nyt tuntuu, että asian kertominen on vielä vaikeampaa. En varmaan ikinä ennen oo vihannut niin paljon sitä, että mulle elinsiirto on tehty. Nyt oon nimittäin ihan varma, että se tulee pilaamaan ihan kaiken. Ei tästä nyt siis muutenkaan todellakaan millään varmuudella ole tulossa mitään sen ihmeempää. Tai jos sellaiseen olisikin mahdollisuus, niin mulla on vaan todella vahva tunne siitä, että mun elinsiirto on se, joka tulee lopulta pilaamaan kaiken.
Miksi sitten ajattelen niin? Ensin toki ajattelin, että okei, jätkä ainakin tietää, mistä koko hommassa on kyse ja, että ihan normaalia elämää voi myös elinsiirron jälkeen elää. Hän varmasti osaa suhtautua siihen tosi järkevästi. Mutta haluaako hän oikeasti deittailla semmoista tyttöä, jolla on sama "ongelma" kuin hänen äidillään?
Voihan toki olla, että paisuttelen tän jutun mielessäni ihan liian suureksi (niin kuin sorrun tekemään aina kaikkien asioitten kohdalla). Ehkä jätkä vain kohauttaa olkapäitään. En tiedä. Sen sijaan tiedän sen, että asian kertominen jätkälle tulee olemaan todella vaikeata. Miten mä ikinä voin löytää siihen sopivan hetken? Koska vaikka meistä ei ikinä mitään tulisikaan, niin loppujen lopuksi silti haluan kaikesta huolimatta asiasta kertoa. Onhan se niin uskomatonta, että tämmöinen yhteensattuma käy näinkin pienessä kaupungissa.
Mua vaan pelottaa. Pelottaa ihan hirveästi, miten jätkä reagoi..
Nyt sitten pelottaa. Oon koko ajan tiedostanut, että totta kai jossain vaiheessa mun on jätkälle näistä asioista kerrottava. Oikeastaan hän tietää jo jotain, sillä huomasi mun pöydälläni Taysin kutsukirjeen ja on myös nähnyt mun lääkedosettini. Yöllä hän silloin koitti asiasta jotain udella, mutta en silloin suostunut mitään kertomaan. Ja nyt tuntuu, että asian kertominen on vielä vaikeampaa. En varmaan ikinä ennen oo vihannut niin paljon sitä, että mulle elinsiirto on tehty. Nyt oon nimittäin ihan varma, että se tulee pilaamaan ihan kaiken. Ei tästä nyt siis muutenkaan todellakaan millään varmuudella ole tulossa mitään sen ihmeempää. Tai jos sellaiseen olisikin mahdollisuus, niin mulla on vaan todella vahva tunne siitä, että mun elinsiirto on se, joka tulee lopulta pilaamaan kaiken.
Miksi sitten ajattelen niin? Ensin toki ajattelin, että okei, jätkä ainakin tietää, mistä koko hommassa on kyse ja, että ihan normaalia elämää voi myös elinsiirron jälkeen elää. Hän varmasti osaa suhtautua siihen tosi järkevästi. Mutta haluaako hän oikeasti deittailla semmoista tyttöä, jolla on sama "ongelma" kuin hänen äidillään?
Voihan toki olla, että paisuttelen tän jutun mielessäni ihan liian suureksi (niin kuin sorrun tekemään aina kaikkien asioitten kohdalla). Ehkä jätkä vain kohauttaa olkapäitään. En tiedä. Sen sijaan tiedän sen, että asian kertominen jätkälle tulee olemaan todella vaikeata. Miten mä ikinä voin löytää siihen sopivan hetken? Koska vaikka meistä ei ikinä mitään tulisikaan, niin loppujen lopuksi silti haluan kaikesta huolimatta asiasta kertoa. Onhan se niin uskomatonta, että tämmöinen yhteensattuma käy näinkin pienessä kaupungissa.
Mua vaan pelottaa. Pelottaa ihan hirveästi, miten jätkä reagoi..
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
2.12. Hammaslääkäri
Kävin elokuussa hammaslääkärillä ja silloin hammaslääkäri päätti, että laittaa lähetteen Kanta-Hämeen keskussairaalaan, jossa viisauden hampaitteni tila voidaan tarkastaa paremmin. Ne nimittäin ovat kyllä sieltä tulollaan. Mun tapauksessa niiden poistoa ei vain voi hoitaa terveyskeskustasoisesti, vaan vaaditaan keskussairaalatasoista hoitoa.
Koska silloin elokuun käynnillä mulla oli lopussa jo niin kiire töihin, en ehtinyt lääkärille sanoa, että tee lähete mielummin Taysiin, kun siellä mun kaikki muukin hoitoni tapahtuu. Enkä sitten myöskään laiskana ihmisenä jaksanut soitella Kanta-Hämeeseen, kun kutsu sinne syksyllä saapui. Niinpä eilen matkustin bussilla Hämeenlinnaan.
Busseja täältä ei Hämeenlinnaan ihan kauhean usein mene, joten piti sitten mennä bussilla, joka oli perillä jo klo 12, vaikka aika hammaslääkärille oli vasta 13.15. Mutta oikeastaan oli vain hyvä, että olin noin ajoissa Hämeenlinnassa, koska sairaalahan ei todellakaan ole ihan keskustassa. Varmasti sinne menisi paikallisbusseja, mutta minäpä reippaana tyttönä päätin kävellä 3 kilometrin matkan. Onneksi kännyköissä on nykyään navigointilaitteet, muuten en olisi kyllä ikinä löytänyt perille. Aika monta kertaa matkan aikana tuli kirottua Hämeenlinnan mäkinen maasto. Onneksi sairaala lopulta löytyi ja päivä parani heti, kun samaan aikaan ovista astui sisään mun kanssa kolme inttipukuista jätkää. Ja niitä muuten näkyi muutenkin aika monta reissun aikana. En valita!
Kun oikea odotusaula sitten pienen etsinnän jälkeen löytyi, alkoi odottaminen. Sainkin odottaa puoli tuntia ylimääräistä ennen kuin sisään kutsuttiin. Istuin tuoliin, hammaslääkäri tutkaili vähän suuta ja kysyi, onko mulle itelle ollut haittaa viisauden hampaista. Ei ole. Eivätkä ne kuulemma edes vielä näy limakalvojen läpi, joten mitään on turha tehdä tässä vaiheessa. Käyntiin meni siis n. 5 minuuttia ja sen jälkeen pääsin lähtemään. Otti pikkaisen päähän, että tuommoisen takia olin vaivalla raahautunut toiseen kaupunkiin asti. Mutta minkäs teet.
Ei reissu sentään ihan turha ollut. Kävin sitten ennen kotiin tuloa tutustumassa Hämeenlinnan uuteen kauppakeskukseen Goodmaniin. Ihan mukava paikka oli, vaikka teinit olivatkin sen lähes kokonaan vallanneet. Kävin syömässä maittavan hampurilaisaterian ja bongasin samasta ravintolasta Tapio Suomisen syömässä pizzaa. Sen lisäksi kiertelin hieman kauppoja, kunnes lähdin pimeydessä suunnistamaan takaisin linja-autoasemalle. Se olikin hieman vaikeampaa, kun pimeyden takia ei paikkoja enää erottanut samalla tavalla. Onneksi oli taas kännykkä apuna ja perille löysin.
Loppuun vielä hammaslääkäristä sen verran, että sain ohjeeksi tarkkailla itse viisauden hampaitten puhkeamista ja heti sitten mennä terveyskeskukseen, kun ne alkavat oireilla. Kanta-Hämeeseen mulla ei ole minkäänlaisia jatkokontakteja, vaan tarvitsen tarvittaessa kokonaan uuden lähetteen. Ja sen pyydänkin sitten jo Taysiin. Mutta onpahan nyt tullut nähtyä myös tuo sairaala. Hieman kyllä hymyilytti siellä kävellessä, kuinka kaveri oli kuvaillut sitä todella isoksi sairaalaksi. Ei se kyllä kovin iso ole siinä vaiheessa, kun itse on vieraillut Taysissa tai vielä isommassa Meilahden sairaalassa. :)
Koska silloin elokuun käynnillä mulla oli lopussa jo niin kiire töihin, en ehtinyt lääkärille sanoa, että tee lähete mielummin Taysiin, kun siellä mun kaikki muukin hoitoni tapahtuu. Enkä sitten myöskään laiskana ihmisenä jaksanut soitella Kanta-Hämeeseen, kun kutsu sinne syksyllä saapui. Niinpä eilen matkustin bussilla Hämeenlinnaan.
Busseja täältä ei Hämeenlinnaan ihan kauhean usein mene, joten piti sitten mennä bussilla, joka oli perillä jo klo 12, vaikka aika hammaslääkärille oli vasta 13.15. Mutta oikeastaan oli vain hyvä, että olin noin ajoissa Hämeenlinnassa, koska sairaalahan ei todellakaan ole ihan keskustassa. Varmasti sinne menisi paikallisbusseja, mutta minäpä reippaana tyttönä päätin kävellä 3 kilometrin matkan. Onneksi kännyköissä on nykyään navigointilaitteet, muuten en olisi kyllä ikinä löytänyt perille. Aika monta kertaa matkan aikana tuli kirottua Hämeenlinnan mäkinen maasto. Onneksi sairaala lopulta löytyi ja päivä parani heti, kun samaan aikaan ovista astui sisään mun kanssa kolme inttipukuista jätkää. Ja niitä muuten näkyi muutenkin aika monta reissun aikana. En valita!
Kun oikea odotusaula sitten pienen etsinnän jälkeen löytyi, alkoi odottaminen. Sainkin odottaa puoli tuntia ylimääräistä ennen kuin sisään kutsuttiin. Istuin tuoliin, hammaslääkäri tutkaili vähän suuta ja kysyi, onko mulle itelle ollut haittaa viisauden hampaista. Ei ole. Eivätkä ne kuulemma edes vielä näy limakalvojen läpi, joten mitään on turha tehdä tässä vaiheessa. Käyntiin meni siis n. 5 minuuttia ja sen jälkeen pääsin lähtemään. Otti pikkaisen päähän, että tuommoisen takia olin vaivalla raahautunut toiseen kaupunkiin asti. Mutta minkäs teet.
Ei reissu sentään ihan turha ollut. Kävin sitten ennen kotiin tuloa tutustumassa Hämeenlinnan uuteen kauppakeskukseen Goodmaniin. Ihan mukava paikka oli, vaikka teinit olivatkin sen lähes kokonaan vallanneet. Kävin syömässä maittavan hampurilaisaterian ja bongasin samasta ravintolasta Tapio Suomisen syömässä pizzaa. Sen lisäksi kiertelin hieman kauppoja, kunnes lähdin pimeydessä suunnistamaan takaisin linja-autoasemalle. Se olikin hieman vaikeampaa, kun pimeyden takia ei paikkoja enää erottanut samalla tavalla. Onneksi oli taas kännykkä apuna ja perille löysin.
Loppuun vielä hammaslääkäristä sen verran, että sain ohjeeksi tarkkailla itse viisauden hampaitten puhkeamista ja heti sitten mennä terveyskeskukseen, kun ne alkavat oireilla. Kanta-Hämeeseen mulla ei ole minkäänlaisia jatkokontakteja, vaan tarvitsen tarvittaessa kokonaan uuden lähetteen. Ja sen pyydänkin sitten jo Taysiin. Mutta onpahan nyt tullut nähtyä myös tuo sairaala. Hieman kyllä hymyilytti siellä kävellessä, kuinka kaveri oli kuvaillut sitä todella isoksi sairaalaksi. Ei se kyllä kovin iso ole siinä vaiheessa, kun itse on vieraillut Taysissa tai vielä isommassa Meilahden sairaalassa. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)