28.3. Neurokirurgian poliklinikka

Kävin kolmisen viikkoa sitten pään magneettikuvassa ja nyt oli aika kuulla tulokset neurokirurgian polilla. Kaksi vuotta sittenhän todettiin, että mun aivoissani on verisuonipullistuma eli aivoaneurysma. Silloin sille ei mitään tehty, kun olin vielä aika huonossa kunnossa ja kiinni lisähapessa. Sovittiin kuitenkin, että parin vuoden päästä katellaan tilannetta uudestaan. Ja niinhän sitä sitten tehtiin.

Aluksi lääkäri esitteli kuvia, joissa aneurysma näkyy selvästi. Se ei oo muuttunut viime kerrasta yhtään, vaan on edelleen 5mm:n kokoinen. Tällä hetkellä sen puhkeamisriski on 0,5-1%, mutta jo kymmenen vuoden päästä riski on 10%. Eli on ihan järkevää hoitaa aneurysma nyt pois päiväjärjestyksestä eikä odotella myöhempään aikaan.

Hoitovaihtoehtoja on kaksi. Se kumpi on sopiva, selviää, kun nivusesta lähdetään viemään verisuonta pitkin katetria aina aivoihin asti. Siellä päästää näkemään lähemmin, minkä muotoinen pullistuma on. Jos se on kaulasta kapea ja levenee sitten pussiksi, voidaan se hoitaa samantien. Pussiin vain laitetaan platinlankaa, joka menee sykkyrälle ja estää näin verenkierron siellä. Mutta jos käy ilmi, että pullistuma onkin leveäkaulainen, ei langasta ole hyötyä. Tällöin lanka pääsee valumaan ja voi lähteä verenkierron mukana ajelehtimaan, aiheuttaen pahimmassa tapauksessa aivoinfarktin. Jos siis todetaan, että platilanka ei ole oikeia hoitokeino, ei aneurysmalle tehdä mitään. Sitten pitääkin varata aika kalloleikkaukseen, jossa pullistuma tukitaan ulkoapäin.

Sellaiset vaihtoehdot siis. Toivon kyllä todella, että pullistuma saadaan tukittua ihan vain pelkällä langalla. Kalloleikkaus nimittäin kuulostaa aika hurjalta enkä yhtään tykkää ajatuksesta, että mun hiuksiani pitää alkaa ajella jostain kohtaa pois.

Toimenpide, jossa katetri aivoihin viedään, tehdään ensi syksynä. Sinne on siis vielä jonkin aikaa. Ihan uusi juttu katetrin kanssa pelaaminen ei ole, mullahan on nimittäin sydämestä joskus poltettu oikoratoja pois ja se tapahtui myös niin, että nivusesta vietiin katetri sydämeen. Siinä piti vieläpä olla hereillä, tässä sentään nukutetaan.

Semmoisia uutisia tänään. En oikeestaan oo sen suuremmin järkyttynyt, onhan tää ollut tiedossa jo muutaman vuoden. Ja lääkäri oli niin mukava, että hymy vain nousi huulille. Se oli tosi onnellinen nähdessään mut näin hyväkuntoisena. Ihanaa, että jopa muisti mut. :)

Yhtäkkisiä ajatuksia

Multa joskus kysytään, että mietinkö sitä ihmistä, jolta oon siirtoelimeni saanut. Yleensä vastaan, että en. Ei sitä kannata miettiä, muuten alkaa vain ahdistaa. Ja tosi harvoin koko asia nykyään mielessä käykään.

Tänään kuitenkin istuskelin rauhassa keittiön pöydän ääressä syömässä ja lukemassa Tiede-lehteä. Siinä puhuttiin aivokuolleista ja siitä, onko heiltä eettisesti oikein ottaa elimiä siirtoelintarkoitukseen. Ja yhtäkkiä mieleen iski ajatus omista elimistä ja niiden lahjoittajasta. Kyyneleet lähti vierimään pitkin poskia, kun mietin, minkä ikäinen ja kumpaa sukupuolta henkilö on ollut. Minkälainen onnettomuus hänelle kävi ja ketkä kaikki häntä jäivät kaipaamaan? Oliko henkilö itse jo eläessään päättänyt luopua elimistään vai oliko se omaisten päätös? Niin monta kysymystä tulvahti yhdessä hetkessä mieleen.

Välillä tuntuu, että elän aivan järjettömässä kiitollisuuden velassa. Monta kertaa oon miettinyt, että haluaisin hirvittävän paljon kiittää sydämeni pohjasta tätä henkilön perhettä ja kertoa, kuinka mun oma elämä on hänen ansiostaan parantunut aivan huimasti. Mutta koska tällainen ei millään oo mahdollista, niin olisi hienoa tavata edes joku, jonka omainen tai läheinen on kuolemansa jälkeen lahjoittanut elimensä muita ihmisiä varten. Koska jollain tavalla haluaisin ilmaista sen suuren kiitollisuuden jollekulle.

No, omat ajatukset oli hetken kyynelehtimisen jälkeen pakko kasata. Niinkuin alussa sanoin, ei näitä asioita voi liikaa miettiä. Koska sillon ei muuta ehtis tehdä kuin itkeä. Eli elämä jatkuu taas, yhdessä rakkaitten maksan ja munuaisen kanssa. Ja niitten kautta mun mukanani kulkee kaunis muisto jostakusta jo tästä maailmasta poistuneesta. Niin haluan uskoa.

Kutsuja satelee

Mullahan on tällä hetkellä menossa kirurginen harjoittelu ja sen takia asun kotikotona 6 viikkoa. Tulin nyt kuitenkin tässä välissä kämpille, lähinnä hakemaan unohtuneita lääkkeitä, mutta kavereitakin olis tarkotus nähdä. Samalla tuli tarkistettua posti. Ja siellähän odotti kasa kirjeitä Taysista. Lähes kaikki on kutsuja sairaalaan.

Ensimmäinen kutsu on maaliskuun puolivälissä pään magneettikuvaukseen. Mullahan sillon siirron jälkeen tehdyssä magneettikuvassa löydettiin aivoaneurysma, joka ois kai jossain vaiheessa tarkotus jotenkin hoitaa. Veikkaanpa siis, että tällä kuvauksella katotaan, mitä aneurysmalle tänä päivänä kuuluu. Kuvaus sattuukin mukavasti just hiihtolomaviikolle.

Seuraava kutsu on sitten maaliskuun lopussa neurokirurgian polille. Siellä toivottavasti saan kuulla, mitä on odotettavissa. Meinataanko aneurysmalle tehdä jotain vai jäteäänkö se hoitamatta.

Huhtikuussa on sitten luuntiheysmittauksen vuoro. Tätä tutkimusta onkin kyllä odotettu jo ainakin vuosi. Useamman kerran on eri lääkärit siitä puhuneet, mutta koskaan ei tuntunu mitään tapahtuvan. Siirron jälkeen mulla todettiin lievä osteoporoosi ja siihen alotettiin sillon lääkitys. Nyt otan joka toinen keskiviikko lääkkeen. On muuten inhottava lääke, kun sen ottamisen jälkeen ei saa mennä enää makuulle ja aamupalankin saa syödä vasta vähintään puolen tunnin kuluttua. Ihan kiva ois, jos pääsisin koko lääkkeestä eroon. Vaikka voihan olla, että osteoporoosi on pahentunukin.

Samalle päivälle on sitten luvassa myös gastron poli. Ja katoinpa kalenteria ja niin hyvä tuuri kävi, että myös munuaispoli on samana päivänä. Kolme kärpästä siis yhdellä iskulla. Se onkin hyvä, sillä mulla on huhtikuussa toinen harjoittelu menossa ja sieltä on hankala olla poissa, kun kaikki tunnit pitää korvata. Voikin olla, että neurologian polia on pakko siirtää..

Hassua, kun yhtäkkiä kutsuja sairaalaan onkin näin paljon. Oon jo niin tottunu siihen, että sairaalassa tarttee poiketa vaan muutaman kerran vuodessa. Mutta onhan se kiva, että asiat etenee. Oonkin tässä miettiny, että millonkahan mun aneurysmalle meinataan jotain tehdä.

Meneekö mulla oikeesti näin hyvin?

Mä oon vuosien saatossa tottunu jatkuviin vastoinkäymisiin terveysrintamalla. Kun yhdestä ongelmasta pääsi eroon, niin tilalle tuli lähes välittömästi joku uus juttu. Ajan mittaan siihen turtu aika hyvin ja jossain vaiheessa tuntu, että mikään ei voi enää yllättää. Jotenkin sitä alko oikein odottaa, että mitäköhän seuraavaks tapahtuu. Jopa kauan odotetun siirron jälkeen kaikki tuntu menevän pieleen ja ongelmia tuli koko ajan vaan lisää.

Nyt kaikki on kuitenkin tosi hyvin. Pelottavan hyvin jopa. Joskus on pakko pysähtyä miettimään, että onko tää oikeesti todellista. Varsinkin viime vuonna alitajunnassa kyti vielä pelko siitä, että millon kaikki menee pieleen. Ajatus siitä, että joku asia vois oikeesti mennä mun kohdalla näin hyvin, tuntu aika vieraalta. Ja kun asiaa miettii tarkemmin, niin kyllä sitä vielä nykyäänkin oikeestaan odottaa, että millon tulee se seuraava vastoinkäynti.

Sellasta on tullu tässä viime aikoina mietittyä. Täytyy tietenkin toivoa, ettei mitään vastoinkäymisiä enää tulis, vaan elämä jatkuis tällasena kuin se on nyt. Ihan mahdottoman ihanana siis. :)

14.1.13 Munuaispoli

Munuaislääkärin aika jälleen. Tällä kertaa paikalla olikin ihan eri lääkäri, joka ei ensinnäkään ollut puolta tuntia myöhässä ja oli muutenkin tosi mukava ja rento. Oli itekin paljon helpompi puhua asioistaan.

Verenpaina mitattiin aluksi ja lukemat oli oikein hyvät, mitä nyt pulssi huiteli yhdeksänkympin tietämillä. Mulla tosin on aina ollu melkosen korkea pulssi. Sen jälkeen sitten tarkasteltiinkin verikoetuloksia. Kaikki muuten ok, paitsi Krea oli vähän koholla. Voi olla, että se liittyy uuden vuoden sekoiluun, sillä verikokeet on otettu aika pian sen perään. Niinpä sain määräyksen käydä nyt heti uudestaan verikokeissa. Toivottavasti arvo on laskenu.

Otin jälleen kerran sitten puheeksi päänsäryn, joka edelleen vaivaa. Viimekshän sain maksalääkäriltä luvan ottaa Panadolia siihen, mutta se on tehonnu tosi huonosti. Se ei vie kipua pois, ainoastaan heikentää sitä hieman. Burana ois parempaa, mutta sitä lääkäri ei kuitenkaan mulle suositellu. Löysensi tosin ohjeita niin, että voin ottaa sitä 3 kertaa kuussa, jos tarve on. Lääkäri päätti kuitenkin kokeeksi alottaa nyt uuden lääkkeen päänsäryn estoon. Kyseessä ei siis ole kipulääke, vaan sen pitäis nimenomaan estää päänsäryn tulemista. Lääkkeen nimi on Emconcor ja sitä otan jatkossa päivittäin 2,5mg. Toivottavasti apu löytyy sitä kautta.

Lääkärin jälkeen marssin sitten verikokeisiin. Taysin labrassa sai melkein tunnin odotella, vaikka ruuhkaa ei edes ollut.
Ja seuraava kerta on sitten huhtikuussa.

Millainen oli kulunut vuosi?

Vuosi vaihtui ja tänne ajattelin vähän purkaa, millanen se sitten oli näin niinkun sairauden kannalta katottuna. Alkuun voin ainakin todeta, että kyllä 2012 oli varmasti paras vuosi pitkään aikaan. Elinsiirrosta oon jo toipunu täysin eikä oo mutkaan jutut vaivanneet. Kiitollinen pitää siis tottakai olla jälleen kerran.

Laskujeni mukaan viime vuonna tuli käytyä Taysissa vaan kolme kertaa, mikä kuulostaa kyllä todella vähältä. Ja lisäksi pari kertaa Helsingissä, ensiksi heti alkuvuodesta ja sitten kesällä. Tänä vuonna ei tartte käydä sielläkään kuin kerran. Aika vähiin on siis sairaalakerrat jääneet kun katsoo paria viime vuotta. Ja voihan ne tästä vielä vähentyäkin, ainakin toi munuaispolilla käyminen.

Elinsiirto on nykyään mielessä yhä vähemmän. Toisaalta tietyissä tilanteissa sitä vois kyllä vähän miettiä, ainakin sillon kun tulee oltua alkoholin kanssa tekemisissä. Kyllä viime vuoden aikana mun alkoholinkäyttöni lisääntyi aika tahtia ja uutena vuotena tuli kunnon ylilyönti. Että uuden vuoden lupaus vois olla kohtuullisen juomisen opettelu. Parastahan tietenkin ois, jos en ottais ollenkaan, mutta pakko myöntää, että musta ei sellaseen oo. Ainakaan tällä hetkellä, kun vietän mukavaa opiskelijaelämää.

Jonkin verran ihan normi flunssia on vuoden aikana ollu. Helmikuussa kärsin vatsataudista ja oksentelin. Silloin mietin, että pitäisköhän sitä soittaa sairaalaan, mutta kun tauti kesti vain yhden päivän, niin en sitten soittanut. Kesällä mulle iski oikein kunnon kuume ja pari päivää makasin horkassa sohvalla. Ja viimeisin flunssa iski nyt joulun aikaan. Yhtenä iltana tais kuumetta olla (en vaivautunut mittaamaan) ja kurkkuakin on vähän karventanut. Nuha sen sijaan tuli jäädäkseen ja edelleen kärsin siitä. Inhottavaa!

Tästä vuodesta toivon yhtä hyvää näin sairausrintaman puolesta. Että maksa ja munainen jaksaa porskuttaa eikä mitään ongelmia tuu niitten suhteen eikä minkään muunkaan. Heti kahden viikon päästä onkin sitten munuaispolin vuoro ja verikokeissa pitää käydä perjantaina.

PAREMPAA UUTTA VUOTTA KAIKILLE VIELÄ TÄTÄKIN KAUTTA! :)

Suru-uutisia

Sain ihan äskettäin kuulla, että mun tukihenkilö on kuollut. Tieto tuli kyllä ihan puun takaa, sillä vasta vielä viikko sitten hän vielä päivitti Facebookkiaan. Väkisin tulee tippa linssiin, vaikka ei me koskaan tavattu. Sain tältä henkilöltä silti monta arvokasta neuvoa.

Ensimmäisen kerran tutustuin Kaarinaan (nimi muutettu) Munuais- ja maksaliiton keskustelufoorumilla, kun etsin sieltä nuorten kokemuksia samoista asioista, mitä itse käyn läpi. Se oli aikaa ennen siirtoa, jolloin kaikki näytti tosi harmaalta ja synkältä. Kaarina sitten vastasi mun viestiin ja sen jälkeen viestiteltiin jonkin verran foorumin puolella, kunnes aika pian vaihdettiin Facebook-tietoja. Ennen siirtoa jonkin verran juteltiin ja paljon arvokasta tietoa Kaarinalta sain. Eniten tuli kuitenkin juteltua siirron jälkeen, kun kysymyksiä oli niin paljon mielessä. Kaarina osas aina vastata tosi hyvin kaikkiin kysymyksiin ja edelleen hänen neuvojaan joskus muistelen.

Tällaisen yhtäkkisen kuoleman äärellä tulee tottakai mieleen omat asiat. Kaarinallekin oli maksansiirto tehty. Nyt ajatuksiin tunkeutuu, mitä jos itelle käykin yhtäkkiä samalla tavalla. Mitä jos siirtomaksa yhtäkkiä pettääkin eikä mitään voida tehdä? Mä en todellakaan halua nyt kuolla, kun oon vihdoin päässyt elämämään sellaista elämää, josta oon aina haaveillu. Oon nykyään tosi onnellinen ja mulla on maailman ihanin perhe ja kaverit. Vaikka eihän tällasia juttuja pitäis ajatella, sillä kuolla voi vaikka huomenna liikenneonnettomuudessa.

Elämä jatkuu, mutta Kaarina tulee aina pysymään mielessä, vaikka ei koskaan ehdittykään tavata. Kun pääsee mukaan tällasiin ns. sairauspiireihin, niin huomaa, että menetyksiin pitää tottua. Ei oo montaa kuukautta siitä, kun yksi nettikaveri kuoli käänteishyljintään. Kyllä sekin kosketti, vaikka ei sen ihmeemmin tunnettu.

Osanottoni ja voimia Kaarinan omaisille!

Kuva