Tänään oli sitten taas pitkästä aikaa poliaika maksapuolelle. Jossain vaiheessa ehdin vähän jo mielessäni kaipailla kutsua, vaikka kaikki onkin ihan hyvin. Tuntui vaan, että viime käynnistä Taysissa on niin pitkä aika. Ja niinhän siitä onkin, viimeksi helmikuussa on tullut käytyä.
Noh, tänään sitten reippaana tyttönä poljin Jopollani läpi hyytävän pakkassään Taysiin. Olin henkisesti varautunut taas pitkään odotteluun, mutta lääkäri ei onneksi ollut kuin muutaman minuutin myöhässä. Toki lääkäri oli jälleen kerran eri. Edelleen kritisoin tätä puolta aika rankasti. Varsinkin kun tuntuu, että joka ikinen kerta lääkäri on täysin uusi. Harvoin on edes siis sellainen, joka joskus olisi mua hoitanut. Tätäkään kyseistä lääkäriä en ollut koskaan nähnyt. Huoh. Olisi vain niin paljon helpompi hoitaa kaikki asiat tutun ihmisen kanssa. Onneksi käynnit ovat nyt jo pitkään olleet pelkkiä verikoetulosten katsomisia, joten siinä mielessä jatkuvalla lääkärin vaihtumisella ei ole niin väliä. Mutta voin kuvitella kuinka tämmöinen tilanne olisi rassannut silloin, kun huolia ja murheita oikeasti oli ja ne olisi joka ikinen kerta saanut selostaa jokaiselle lääkärille erikseen. Onneksi siihen aikaan vielä mua hoiti yksi ja sama lääkäri.
No niin, sitten itse asiaan. Lääkäri tosiaan kyseli ensin hieman taustoja ja tämän hetkisestä voinnista. Fyysinen vointi on mainio ja psyykkinen tulee siinä perässä. Veriarvot ovat kunnossa: hemoglobiini 108 eli tapansa mukaan hieman alhainen ja krea 101 eli tapansa mukaan hieman liian korkea. Alat 15 ja afos 66, CyA 105. Verenpaineesta jäi sen verran mieleen, että yläpaine oli 97. Ei mikään ihme, että on taas viime aikoina hieman huipannut ylös noustessa.
Veriarvojen läpikäynnin lisäksi lääkäri hieman tunnusteli vatsaa ja muistutteli influenssarokotteen otosta. Sen jälkeen olinkin sitten jo vapaa lähtemään. Seuraava kerta on joskus ensi kesänä.
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
maanantai 17. lokakuuta 2016
17.10. Hammaslääkäri
Pitkästä aikaa sitä taas sai itseään niskasta kiinni sen verran, että onnistuin varaamaan itselleni hammaslääkäriajan. Tai siis oikeilla termeillä kerrottuna hammashoitaja-ajan. Tampereella tosin on kokeilussa joku monihuonemalli eli tarvittaessa hammashoitajan vastaanotolta voi päästä suoraan hammaslääkärille ilman erikseen varattua aikaa. Itse varasin juuri tämmöisen ajan, sillä ajattelin, että mun suuni kyllä tarvitsee nimenomaan hammaslääkärin tarkastuksen.
Viimeksihän oon käynyt hammaslääkärin pakeilla n. kaksi vuotta sitten. Silloin selvisi, että mulla on suussa jatkuva ientulehdus, joka johtuu lääkkeistä. Sitä on melko vaikea kitkeä pois ja koko ajan suussa se tuntuu jylläävän. Itse sitä en sen suuremmin pane merkille, mutta syksyllä tuli sellainen olo, että se olisi yhtäkkiä pahentunut. Samaan aikaan jostain syystä poskien limakalvolle alkoi ilmaantua pieniä haavaumia, jotka vähitellen siirtyivät kieleen. Näiden lisäksi kielen makunystyrät olivat inhottavan kipeitä. Siis todella kipeitä. Joka ikinen päivä joku makunystyrä oli eri kohdasta niin kipeä, että syöminen sattui ja öisin kieli piti asetella suuhun, jotta kipeä kohta ei osuisi mihinkään. Näiden jälkeen sitten yksi päivä huomasin, että kieli on täynnä keltaista katetta ja suussa maistuu metali. Seuraavana päivänä keltainen kate oli siirtynyt jo kitalakeen ja olo tuntui todella inhottavalta. Hetken silloin mietin oikeasti jo päivystykseen lähtemistä. Tietenkin myös googlailin kaikki oireet ja sain diangnoosiksi mm. suusyövän. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin sitten siihen tulokseen, että mulla on suussa hiiva. Kaikki oireet sopivat siihen, etenkin keltainen kate. Pikku hiljaa kate ja muut oireet kuitenkin väistyivät ja kun viimein aika hammaslääkärille tuli, oli suu jo lähes kokonaan parantunut. Niinpä ei sitten koskaan selvinnyt, mikä ongelma siellä suussa hetkellisesti oli.
Ensimmäisen kerran kävin hammaslääkärillä jo lokakuun alussa. Silloin nimenomaan oli tämä monihuonemalliaika. Vastaanoton aluksi täytin lomakkeen omasta terveydestä ja siinä tietenkin mainitsin elinsiirron. Kun viimein pääsin hammashoitajan huoneeseen, niin hän lähes samantien totesi, että mun kyllä pitäisi ennen minkäänlaista toimenpidettä syödä antibioottikuuri. Kaksi vuotta sittenhän en minkäänlaista kuuria syönyt, vaikka olin kyllä semmoiseen varautunut. Nyt hammashoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, että kuuri on ehdottoman tärkeä. Niinpä sain uuden ajan ja reseptin antibioottiin. Hieman turhautti.
Tänään sitten kävin uudestaan hammashoitajalla. Edelliskerran hammashoitaja oli sairatunut, joten mun aikani oli sitten siirretty toiselle hoitajalle. Olisin kyllä toivonut tätä hammashoitajaa, jonka tapasin aiemmin, sillä hän tuntui oikeasti paneutuvan asiaan. Tämä, jolle nyt jouduin, oli aikamoinen hössöttäjä ja itselle tuli väkisin semmoinen olo, että hän ei oikein tunnu keskittyvän asiaan kunnolla. Hän ei esimerkiksi sanallakaan maininnut ientulehdusta, vaikka edellinen hammashoitaja totesi heti suuhun katsottuaan, että kyllä siellä sellainen on. Toki olisin voinut ottaa itse asian puheeksi, mutta annoin vain olla. Tuskin se olisi mitään hyödyttänyt, kun jo silloin kaksi vuotta sitten tuli aika selväksi, että asialle ei oikein mitään voi. Ja ilmeisesti myöskään viisauden hampaat eivät vieläkään ole tulossa, kun itse en tunne mitään eikä hammashoitajakaan niistä mitään maininnut. Niinpä vastaanotolla nyt siis vain poistettiin hammaskivi. Yllätykseksi hoitaja sanoi, että sitä ei edes ole kovin paljoa. Yleensä saan aina kuulla, että mulle sitä muodostuu melko paljon. Ehkä oon nyt onnistunut hoitamaan hampaitani paremmin.
Loppujen lopuksi en siis päässyt varsinaista hammaslääkäriä tapaamaan ollenkaan. No, pääsee ainakin halvemmalla. Nyt kun sitten vielä saisi pidettyä siitä kiinni, että kerran vuodessa suunsa käy jossain hoitamassa, niin olisi hyvä.
Viimeksihän oon käynyt hammaslääkärin pakeilla n. kaksi vuotta sitten. Silloin selvisi, että mulla on suussa jatkuva ientulehdus, joka johtuu lääkkeistä. Sitä on melko vaikea kitkeä pois ja koko ajan suussa se tuntuu jylläävän. Itse sitä en sen suuremmin pane merkille, mutta syksyllä tuli sellainen olo, että se olisi yhtäkkiä pahentunut. Samaan aikaan jostain syystä poskien limakalvolle alkoi ilmaantua pieniä haavaumia, jotka vähitellen siirtyivät kieleen. Näiden lisäksi kielen makunystyrät olivat inhottavan kipeitä. Siis todella kipeitä. Joka ikinen päivä joku makunystyrä oli eri kohdasta niin kipeä, että syöminen sattui ja öisin kieli piti asetella suuhun, jotta kipeä kohta ei osuisi mihinkään. Näiden jälkeen sitten yksi päivä huomasin, että kieli on täynnä keltaista katetta ja suussa maistuu metali. Seuraavana päivänä keltainen kate oli siirtynyt jo kitalakeen ja olo tuntui todella inhottavalta. Hetken silloin mietin oikeasti jo päivystykseen lähtemistä. Tietenkin myös googlailin kaikki oireet ja sain diangnoosiksi mm. suusyövän. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin sitten siihen tulokseen, että mulla on suussa hiiva. Kaikki oireet sopivat siihen, etenkin keltainen kate. Pikku hiljaa kate ja muut oireet kuitenkin väistyivät ja kun viimein aika hammaslääkärille tuli, oli suu jo lähes kokonaan parantunut. Niinpä ei sitten koskaan selvinnyt, mikä ongelma siellä suussa hetkellisesti oli.
Ensimmäisen kerran kävin hammaslääkärillä jo lokakuun alussa. Silloin nimenomaan oli tämä monihuonemalliaika. Vastaanoton aluksi täytin lomakkeen omasta terveydestä ja siinä tietenkin mainitsin elinsiirron. Kun viimein pääsin hammashoitajan huoneeseen, niin hän lähes samantien totesi, että mun kyllä pitäisi ennen minkäänlaista toimenpidettä syödä antibioottikuuri. Kaksi vuotta sittenhän en minkäänlaista kuuria syönyt, vaikka olin kyllä semmoiseen varautunut. Nyt hammashoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, että kuuri on ehdottoman tärkeä. Niinpä sain uuden ajan ja reseptin antibioottiin. Hieman turhautti.
Tänään sitten kävin uudestaan hammashoitajalla. Edelliskerran hammashoitaja oli sairatunut, joten mun aikani oli sitten siirretty toiselle hoitajalle. Olisin kyllä toivonut tätä hammashoitajaa, jonka tapasin aiemmin, sillä hän tuntui oikeasti paneutuvan asiaan. Tämä, jolle nyt jouduin, oli aikamoinen hössöttäjä ja itselle tuli väkisin semmoinen olo, että hän ei oikein tunnu keskittyvän asiaan kunnolla. Hän ei esimerkiksi sanallakaan maininnut ientulehdusta, vaikka edellinen hammashoitaja totesi heti suuhun katsottuaan, että kyllä siellä sellainen on. Toki olisin voinut ottaa itse asian puheeksi, mutta annoin vain olla. Tuskin se olisi mitään hyödyttänyt, kun jo silloin kaksi vuotta sitten tuli aika selväksi, että asialle ei oikein mitään voi. Ja ilmeisesti myöskään viisauden hampaat eivät vieläkään ole tulossa, kun itse en tunne mitään eikä hammashoitajakaan niistä mitään maininnut. Niinpä vastaanotolla nyt siis vain poistettiin hammaskivi. Yllätykseksi hoitaja sanoi, että sitä ei edes ole kovin paljoa. Yleensä saan aina kuulla, että mulle sitä muodostuu melko paljon. Ehkä oon nyt onnistunut hoitamaan hampaitani paremmin.
Loppujen lopuksi en siis päässyt varsinaista hammaslääkäriä tapaamaan ollenkaan. No, pääsee ainakin halvemmalla. Nyt kun sitten vielä saisi pidettyä siitä kiinni, että kerran vuodessa suunsa käy jossain hoitamassa, niin olisi hyvä.
tiistai 9. elokuuta 2016
Helsinki, maksakirurgian poliklinikka 5.8.
Vuosittainen Helsingin reissu on nyt reissattu. Tänä vuonna käynti olikin aiemmista vuosista poikkeava, kun yöpyminen potilashotellissa oli poistettu kokonaan ja tilalle oli tullut ihan puhdas polikäynti. Toisaalta ihan mukava, että reissuun ei tarvinnut tuhlata kahta päivää, mutta verikokeet Huslabissa klo 8 toivat mukanaan melko aikaisen aamuherätyksen.
Ihan ensiksi täytyy kuitenkin kiittää vanhempia. Alunperin aika Helsinkiin olisi ollut tämän viikon perjantaina; 12.8. Vanhemmat ovat silloin lähdössä ulkomaille, joten suunnittelin jo Helsinkiin menoa bussilla. Ja toki muutenkin olin ajatellut, että nyt on jo aika mennä yksin. Vanhemmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että haluavat päästä vuosittaiselle Helsingin reissulle mukaan ja ovat valmiita aamulla klo 6 lähtemään. Joten niinpä sain vaihdettua aikaa. Täytyy kyllä tästä kiittää vanhempia, sillä kyllä heidän kyydillään Helsinkiin pääseminen helpotti asioita aika paljon.
Lähtö oli siis viime perjantaina klo 6 aikaan. Onneksi aikaisiin aamuherätyksiin on jo tottunut töiden takia. Helsingissä olimme parin tunnin matkan teon jälkeen ja vanhemmat jättivät mut Meilahteen. Ihan aluksi kiirehdin labraan, jossa verta otettiin yhteensä 11 putken verran. Sen jälkeen kävin sairaalan kahvilassa syömässä hieman aamupalaa. Varsinainen poliaika oli 9:45.
Aina ennen olen Meilahdessa asioinut vain Kolmiosairaalassa, joten hetken kirurgian polia piti etsiä. Kun se sitten löytyi, oli aluksi ohjelmassa itsenäinen verenpaineen mittaus ja painon otto. Sen jälkeen jäin sitten odottelemaan lääkäriä.
Itsellä oli ajatuksena, että polilääkärinä olisi joku tuttu. Vastaanottoa piti kuitenkin täysin tuntematon suhteellisen nuori naislääkäri. Lääkäri oli ehkä hieman outo ja juttelun aikana oli melko monta hieman kiusallista hiljaista hetkeä. Kaikki oli jälleen kerran niin hyvin, että välillä tuntui, ettei lääkäri oikein tiennyt, mitä sanoa. Hän jopa katseli paljaita sääriäni ja totesi, että edes auringon otosta ei tarvitse valistaa. Lisäksi hän kyseli mm. onko lääkkeiden ottaminen mulle vaikeata. No eihän se itse ottaminen mitenkään hankalaa ole, mutta tasan 12 tunnin välin pitäminen lipsuu lähes aina.
Lääkäri sitten katseli papereista, että oon näköjään joka vuosi käynyt Helsingissä kontrolleissa. Tämä asia oli itselläkin tarkoitus ottaa esille ja heitinkin ilmoille heti kysymyksen siitä, onko mun tosiaan ihan pakko rampata Helsingissä joka ikinen vuosi. Lääkäri myönsi heti, että ei. Hän kyllä totesi, että yleensä sekä maksan että munuaisen siirron saaneita juoksutetaan heillä vuosittain, mutta mä olen Tampereella niin hyvässä hoidossa, että siihen ei ole mitään tarvetta. Kovasti lääkäri kehui Tampereen osaamista ja yhdessä päädyimme siihen tulokseen, että seuraava Helsingin reissu on vasta kolmen vuoden kuluttua. Ihanaa! On ollut nimittäin niin turhauttavaa viime vuosina käydä Helsingissä ja maksaa reissuista, kun lääkärin tapaaminen on aina kestänyt vain viiden minuutin verran.
Tällekin käynnille tuli lopulta pituutta n. 10 minuutin verran. Sen jälkeen matkustin bussilla keskustaan, jossa kiertelimme vanhempien kanssa yhdessä kauppoja. Itse tuli shoppailtua Forumin Muumikaupasta muutama ihana juttu. Lisäksi nautimme silakkapihvit Kauppatorilla ennen kuin vanhemmat heittivät mut opiskelijakaupunkiin kaverin tupareihin.
Seuraavan kerran tunnelmia Helsingistä tosiaan kuullaan siis vasta kolmen vuoden kuluttua. Siis jos kaikki vain menee hyvin. Vaikka onkin ihana, että Helsingin reissut vähenevät, niin silti noin iso väli kuulostaa hurjalta. Lähinnä siksi, että kolme vuotta on hurjan pitkä aika. Mähän oon silloin jo melkein kolmekymppinen ja siirrostakin on jo yhdeksän vuotta. Huh huh!
Ihan ensiksi täytyy kuitenkin kiittää vanhempia. Alunperin aika Helsinkiin olisi ollut tämän viikon perjantaina; 12.8. Vanhemmat ovat silloin lähdössä ulkomaille, joten suunnittelin jo Helsinkiin menoa bussilla. Ja toki muutenkin olin ajatellut, että nyt on jo aika mennä yksin. Vanhemmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että haluavat päästä vuosittaiselle Helsingin reissulle mukaan ja ovat valmiita aamulla klo 6 lähtemään. Joten niinpä sain vaihdettua aikaa. Täytyy kyllä tästä kiittää vanhempia, sillä kyllä heidän kyydillään Helsinkiin pääseminen helpotti asioita aika paljon.
Lähtö oli siis viime perjantaina klo 6 aikaan. Onneksi aikaisiin aamuherätyksiin on jo tottunut töiden takia. Helsingissä olimme parin tunnin matkan teon jälkeen ja vanhemmat jättivät mut Meilahteen. Ihan aluksi kiirehdin labraan, jossa verta otettiin yhteensä 11 putken verran. Sen jälkeen kävin sairaalan kahvilassa syömässä hieman aamupalaa. Varsinainen poliaika oli 9:45.
Aina ennen olen Meilahdessa asioinut vain Kolmiosairaalassa, joten hetken kirurgian polia piti etsiä. Kun se sitten löytyi, oli aluksi ohjelmassa itsenäinen verenpaineen mittaus ja painon otto. Sen jälkeen jäin sitten odottelemaan lääkäriä.
Itsellä oli ajatuksena, että polilääkärinä olisi joku tuttu. Vastaanottoa piti kuitenkin täysin tuntematon suhteellisen nuori naislääkäri. Lääkäri oli ehkä hieman outo ja juttelun aikana oli melko monta hieman kiusallista hiljaista hetkeä. Kaikki oli jälleen kerran niin hyvin, että välillä tuntui, ettei lääkäri oikein tiennyt, mitä sanoa. Hän jopa katseli paljaita sääriäni ja totesi, että edes auringon otosta ei tarvitse valistaa. Lisäksi hän kyseli mm. onko lääkkeiden ottaminen mulle vaikeata. No eihän se itse ottaminen mitenkään hankalaa ole, mutta tasan 12 tunnin välin pitäminen lipsuu lähes aina.
Lääkäri sitten katseli papereista, että oon näköjään joka vuosi käynyt Helsingissä kontrolleissa. Tämä asia oli itselläkin tarkoitus ottaa esille ja heitinkin ilmoille heti kysymyksen siitä, onko mun tosiaan ihan pakko rampata Helsingissä joka ikinen vuosi. Lääkäri myönsi heti, että ei. Hän kyllä totesi, että yleensä sekä maksan että munuaisen siirron saaneita juoksutetaan heillä vuosittain, mutta mä olen Tampereella niin hyvässä hoidossa, että siihen ei ole mitään tarvetta. Kovasti lääkäri kehui Tampereen osaamista ja yhdessä päädyimme siihen tulokseen, että seuraava Helsingin reissu on vasta kolmen vuoden kuluttua. Ihanaa! On ollut nimittäin niin turhauttavaa viime vuosina käydä Helsingissä ja maksaa reissuista, kun lääkärin tapaaminen on aina kestänyt vain viiden minuutin verran.
Tällekin käynnille tuli lopulta pituutta n. 10 minuutin verran. Sen jälkeen matkustin bussilla keskustaan, jossa kiertelimme vanhempien kanssa yhdessä kauppoja. Itse tuli shoppailtua Forumin Muumikaupasta muutama ihana juttu. Lisäksi nautimme silakkapihvit Kauppatorilla ennen kuin vanhemmat heittivät mut opiskelijakaupunkiin kaverin tupareihin.
Seuraavan kerran tunnelmia Helsingistä tosiaan kuullaan siis vasta kolmen vuoden kuluttua. Siis jos kaikki vain menee hyvin. Vaikka onkin ihana, että Helsingin reissut vähenevät, niin silti noin iso väli kuulostaa hurjalta. Lähinnä siksi, että kolme vuotta on hurjan pitkä aika. Mähän oon silloin jo melkein kolmekymppinen ja siirrostakin on jo yhdeksän vuotta. Huh huh!
perjantai 22. heinäkuuta 2016
SE puhelu
Ihan pikaisesti täytyy alkuun mainita, että eilen oli taas siirron vuosipäivä. Asia muistui mieleen, kun töissä rapsalla kirjoitin päivämäärää ylös. Sen enempää koko juttua ei tullut mietittyä.
Näin kuuden vuoden jälkeen voisin hieman avata sitä, miltä tuntui odottaa 1,5 kuukauden verran sitä maailman tärkeintä puhelua. Sen jälkeen kun sain tiedon siirtolistalle päätymisestä, aloin kantaa puhelinta ihan kaikkialla mukana. Siihen aikaan en vielä ollut todellakaan niin addiktoitunut puhelimen käyttäjä kuin nyt (johtuu toki siitä, että kuusi vuotta sitten oma puhelin ei vielä ollut nähnytkään älypuhelinta), joten puhelimen mukana raahaminen oli ainakin aluksi hieman hankalaa.
Puhelin tosiaan piti pitää mukana kaikkialla. Se oli vierellä mm. nukkuessa, vessassa, telkkaria katsoessa ja elokuvissa. Suihkussa ja saunassa käydessä annoin puhelimen aina vanhemmille tai laitoin niin lähelle suihkuhuonetta, että pystyin kuulemaan, jos se soi.
Sen tietyn puhelinsoiton odottaminen oli melko raskasta. Mä oon aina ollut semmoinen ihminen, että en mielellläni vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin. Lähinnä siksi, että 95% varmuudella siellä on kuitenkin aina puhelinmyyjä. Nyt sitten oli pakko vastata ja paljon sitä sai sietääkin puhelinmyyjiä. Aina puhelimen soidessa sydän kyllä jätti yhden lyönnin väliin. Ja joka kerta pettymys oli melko suuri, kun luurin toisessa päässä kaupiteltiin jotain typerää lehteä.
Kerran muistan, että yhteen puheluun en syystä tai toisesta vastannut. Olikohan niin, että en herännyt siihen tai jotain. Muistan sen ihan hirveän pelon ja kauhun. Yritin pari kertaa soittaa numeroon takaisin, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Varmasti kyseessä oli siis vain lehtimyyjä. Pitkään kuitenkin silloin mieltä kaihersi ajatus siitä, että mitä jos missasinkin nyt mahdollisuuden saada uudet elimet.
20.7. SE puhelu sitten viimein tuli. Muistan vieläkin kuinka selasin omassa huoneessani sängyllä vanhoja päiväkirjoja. Mieleen on jäänyt myös se, kuinka iskä istui silloin tietokoneella ja oli piakkoin menossa nukkumaan. Äiti hääräsi alakerrassa vielä jotain. Oli melko lämmin kesäyö, sillä parvekkeen ovi oli auki. Kello taisi silloin olla jotain 23:50 paikkeilla. Puhelin pärähti soimaan ja tiesin silloin heti, että nyt se maailman tärkein puhelu vihdoin toteutuu. Muistan kuinka iskä tuli huoneeseen, arvasi varmasti myös ajankohdasta, että kohta saa lähteä ajamaan Helsinkiä päin. Puhelun sisällöstä en sen yksityiskohtaisemmin mitään muista. Lääkäri linjan toisessa päässä oli ja kertoi, että sopivat maksa ja munuainen on nyt löytyneet. Lisäksi sain muistutuksen ottaa antibiootit, jotka olin sairaalasta saanut mukaani ja jotka ennen siirtoleikkausta kuuluu ottaa.
Puhelun jälkeen tuli tietenkin ensin itku. Vaikka helpotus oli suuri, tiedosti sitä myös sen, että kohta edessä olisi jotain, mikä tulisi muuttamaan koko loppuelämän. Toisaalta sitä ei tiennyt (onneksi vielä siinä vaiheessa), että seuraavan kerran kotona olisin vasta kolmen kuukauden kuluttua.
Ennen sairaalaan pääsyä puhelin soi vielä kerran, kun olimme jo vanhempien kanssa Helsingin päädyssä ajamassa kohti sairaalaa. Silloin lääkäri tiedusteli, missä mahdamme olla. Juuri sillä hetkellä olimme Eduskuntatalon kohdalla. Sen jälkeen puhelin hiljenikin sitten kokonaan muutamaksi viikoksi.
Täytyy sanoa, että tuota kyseistä iltaa muistellessa menee kyllä kylmät väreet ja tippa meinaa väkisin tulla linssiin. Voin vielä jollain tapaa muistaa sen kaiken kauhun, jota puhelu toi mukanaan. Vaikka en enää tarkalleen muista, mitä ajomatkan aikana Helsinkiin ajattelin, niin muistan, että mielessä vilisi hirveä määrä ajatuksia. Osa hyvin toiveikkaita, osa myös kovin pelokkaita.
Näin kuuden vuoden jälkeen voisin hieman avata sitä, miltä tuntui odottaa 1,5 kuukauden verran sitä maailman tärkeintä puhelua. Sen jälkeen kun sain tiedon siirtolistalle päätymisestä, aloin kantaa puhelinta ihan kaikkialla mukana. Siihen aikaan en vielä ollut todellakaan niin addiktoitunut puhelimen käyttäjä kuin nyt (johtuu toki siitä, että kuusi vuotta sitten oma puhelin ei vielä ollut nähnytkään älypuhelinta), joten puhelimen mukana raahaminen oli ainakin aluksi hieman hankalaa.
Puhelin tosiaan piti pitää mukana kaikkialla. Se oli vierellä mm. nukkuessa, vessassa, telkkaria katsoessa ja elokuvissa. Suihkussa ja saunassa käydessä annoin puhelimen aina vanhemmille tai laitoin niin lähelle suihkuhuonetta, että pystyin kuulemaan, jos se soi.
Sen tietyn puhelinsoiton odottaminen oli melko raskasta. Mä oon aina ollut semmoinen ihminen, että en mielellläni vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin. Lähinnä siksi, että 95% varmuudella siellä on kuitenkin aina puhelinmyyjä. Nyt sitten oli pakko vastata ja paljon sitä sai sietääkin puhelinmyyjiä. Aina puhelimen soidessa sydän kyllä jätti yhden lyönnin väliin. Ja joka kerta pettymys oli melko suuri, kun luurin toisessa päässä kaupiteltiin jotain typerää lehteä.
Kerran muistan, että yhteen puheluun en syystä tai toisesta vastannut. Olikohan niin, että en herännyt siihen tai jotain. Muistan sen ihan hirveän pelon ja kauhun. Yritin pari kertaa soittaa numeroon takaisin, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Varmasti kyseessä oli siis vain lehtimyyjä. Pitkään kuitenkin silloin mieltä kaihersi ajatus siitä, että mitä jos missasinkin nyt mahdollisuuden saada uudet elimet.
20.7. SE puhelu sitten viimein tuli. Muistan vieläkin kuinka selasin omassa huoneessani sängyllä vanhoja päiväkirjoja. Mieleen on jäänyt myös se, kuinka iskä istui silloin tietokoneella ja oli piakkoin menossa nukkumaan. Äiti hääräsi alakerrassa vielä jotain. Oli melko lämmin kesäyö, sillä parvekkeen ovi oli auki. Kello taisi silloin olla jotain 23:50 paikkeilla. Puhelin pärähti soimaan ja tiesin silloin heti, että nyt se maailman tärkein puhelu vihdoin toteutuu. Muistan kuinka iskä tuli huoneeseen, arvasi varmasti myös ajankohdasta, että kohta saa lähteä ajamaan Helsinkiä päin. Puhelun sisällöstä en sen yksityiskohtaisemmin mitään muista. Lääkäri linjan toisessa päässä oli ja kertoi, että sopivat maksa ja munuainen on nyt löytyneet. Lisäksi sain muistutuksen ottaa antibiootit, jotka olin sairaalasta saanut mukaani ja jotka ennen siirtoleikkausta kuuluu ottaa.
Puhelun jälkeen tuli tietenkin ensin itku. Vaikka helpotus oli suuri, tiedosti sitä myös sen, että kohta edessä olisi jotain, mikä tulisi muuttamaan koko loppuelämän. Toisaalta sitä ei tiennyt (onneksi vielä siinä vaiheessa), että seuraavan kerran kotona olisin vasta kolmen kuukauden kuluttua.
Ennen sairaalaan pääsyä puhelin soi vielä kerran, kun olimme jo vanhempien kanssa Helsingin päädyssä ajamassa kohti sairaalaa. Silloin lääkäri tiedusteli, missä mahdamme olla. Juuri sillä hetkellä olimme Eduskuntatalon kohdalla. Sen jälkeen puhelin hiljenikin sitten kokonaan muutamaksi viikoksi.
Täytyy sanoa, että tuota kyseistä iltaa muistellessa menee kyllä kylmät väreet ja tippa meinaa väkisin tulla linssiin. Voin vielä jollain tapaa muistaa sen kaiken kauhun, jota puhelu toi mukanaan. Vaikka en enää tarkalleen muista, mitä ajomatkan aikana Helsinkiin ajattelin, niin muistan, että mielessä vilisi hirveä määrä ajatuksia. Osa hyvin toiveikkaita, osa myös kovin pelokkaita.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Elämä ennen siirtolistalle päätymistä
Yli vuosi sitten huhtikuussa kertoilin teille siitä, millaista oli viettää oma nuoruus pitkäaikaissairauden kanssa ja miten ongelmia siihen aikaan tuntui kerääntyvän hirveää tahtia lisää. Postaus jäi siihen, kun lopulta päädyin kuumeen seurauksena opiskelijakaupungista kotiin ja kävin keuhkopolilla kontrollikäynnillä elämäni ensimmäistä kertaa. Siitä onkin hyvä jatkaa.
Keuhkopolille tosiaan helmikuussa 2010 marssin. Vaikka muistikuvat ovat melko vähäiset, niin sen muistan, että saturaatio huiteli silloin jossain 75 paikkeilla ja mut passitettiin välittömästi osastolle happiviiksiin kiinni. Oltiin silloin jo ennen tätä reissua aika usein puhuttu vanhempien kanssa, että happiviikset voisi olla se juttu, jolla hengityksen saa paranemaan. Jotenkin en kuitenkaan silloin vielä ollut osannut käsittää, että ei ne oikeasti ole mitenkään hirveän kiva juttu.
Keuhko-osastolla mua sitten tosiaan jälleen kerran tutkittiin. Niihin aikohin sattui mun 20v. synttärit ja lääkäriltä hartaasti pyysin, että ne pääsisin kotiin viettämään. Pääsinkin, mukaan tosin lähti happirikastin. Ei ihan semmoiset synttärit kuin olisin kuvitellut. Itkuhan se kotona tuli. Muistan miettineeni, että tällä tavalla mä vietän synttärit, joiden pitäisi oikeasti olla nuoruuden parasta aikaa. Mun pitäisi olla juhlimassa kavereitten kanssa eikä maata kotona kiinni letkussa, joka vie hirveää ääntä pitävään koneeseen. Surullisia hetkiä.
Keuhko-osasto sysäsi lopulta sitten kaiken vihdoin eteenpäin. Virolainen lääkäri oli se, joka pystyi monien kymmenien tutkimusten ja toimenpiteiden jälkeen antamaan mulle vihdoin ja viimein diagnoosin. Mikä helpotus se olikaan. Sana oli äärettömän vaikea, mutta ehkä isoin helpotus koko asiassa oli se, että hengitysongelmat saataisiin elinsiirrolla korjattua. Yksi mun pahin pelkoni oli siihen aikaan se, että jäisin ikuisiksi ajoiksi kiinni happirikastimeen.Niin ja se diagnoosihan tosiaan oli Hepatopulmonaarinen syndrooma. Kun kotona sairaalasta kotiutumisen jälkeen ko, sairautta googletettiin yhdessä äitin kanssa, huomasimme kuinka niin moni mun oireista sopi juuri siihen. Aika heikosti tästä diagnoosista tosin löytyi suomenkielistä materiaalia.
Siitä alkoi sitten elämä happirikastimen kanssa. Jotenkin ihmeellisesti sitä siihenkin sopeutui. Aluksi kävin ulkona edelleen ilman happilisää, kun en vielä matkapulloa omistanut. Mut oli siihen aikaan kutsuttu eräille synttäreille, jotka pidettiin yökerhon tiloissa. Sinne johtivat melko pitkät portaat. Mietimme etukäteen silloin äitin kanssa, miten saisin kiivettyä portaat ylös ilman, että se herättäisi suurta huomiota muissa ihmisissä. Mä kun en ollut hengitysongelmistani oikein kenellekään kertoa. Tuollaisia asioita mun piti siihen aikaan miettiä. Yöt nukuin myös ilman viiksiä, vaikka se ei kovin suotavaa ollut. Ne vain häiritsivät aika paljon omaa nukkumista. Myös saunaan menin aina ilman viiksiä, sen tosin huomasi olossa välittömästi. Olin saunareissun jälkeen aina todella voipunut.
Jossain vaiheessa sain sitten matkapullot. Se oli ihan hyvä, sillä ulkona käyminen ilman happea alkoi olla jo aika rankkaa ja olo oli aina sen mukainen. Toinen pullo oli pienempi, joka antoi happea aina sisäänhengityksellä. Toinen oli sitten isompi ja siinä oli jatkuva virtaus. Jostain löysin rohkeuden ja ihmisten ilmoille pullon kanssa lähdin. Kävimme siskon kanssa mm. rannalla ja elokuvissa. Kyllähän ihmiset tuijottivat, mutta siihen tottui aika nopeasti. Oli kuitenkin itselle äärettömän tärkeätä päästä välillä pois kotoa.
Tämä blogi alkaa toukokuusta 2010. Siihen aikaan en vielä tiennyt siirtolistalle pääsystä, joten aika ajoin elämä tuntui kohtuullisen rankalta. Pahin paikka taisi olla se, kun Taysin maksalääkäri totesi mulle, että kyllä tässä voi mennä jopa 5 vuotta ennen kuin siirto on ajankohtainen. Se romahdutti maailman aika hyvin. Mietin mielessäni vain sitä, kuinka äärettömän pitkä aika viisi vuotta on elää sellaista elämää. Miettikää, olisin tämän lääkärin veikkauksen mukaan vasta viime vuonna saanut siirron. Hirveä ajatus. Onneksi valonpilkahdus elämään tuli kesäkuussa. Siitä on lähes tasan kuusi vuotta, kun sain Helsingistä soiton, että siirtolistalle olen päässyt.
Pitäisiköhän mun seuraavaksi kirjoittaa, miten koen oman elämäni nyt, kun suurin osa vaikeuksista on takana ja elämä on terveyden osalta melko tasaista? Vaikka kai se käy näistä blogin jutuista muutenkin ilmi.
Keuhkopolille tosiaan helmikuussa 2010 marssin. Vaikka muistikuvat ovat melko vähäiset, niin sen muistan, että saturaatio huiteli silloin jossain 75 paikkeilla ja mut passitettiin välittömästi osastolle happiviiksiin kiinni. Oltiin silloin jo ennen tätä reissua aika usein puhuttu vanhempien kanssa, että happiviikset voisi olla se juttu, jolla hengityksen saa paranemaan. Jotenkin en kuitenkaan silloin vielä ollut osannut käsittää, että ei ne oikeasti ole mitenkään hirveän kiva juttu.
Keuhko-osastolla mua sitten tosiaan jälleen kerran tutkittiin. Niihin aikohin sattui mun 20v. synttärit ja lääkäriltä hartaasti pyysin, että ne pääsisin kotiin viettämään. Pääsinkin, mukaan tosin lähti happirikastin. Ei ihan semmoiset synttärit kuin olisin kuvitellut. Itkuhan se kotona tuli. Muistan miettineeni, että tällä tavalla mä vietän synttärit, joiden pitäisi oikeasti olla nuoruuden parasta aikaa. Mun pitäisi olla juhlimassa kavereitten kanssa eikä maata kotona kiinni letkussa, joka vie hirveää ääntä pitävään koneeseen. Surullisia hetkiä.
Keuhko-osasto sysäsi lopulta sitten kaiken vihdoin eteenpäin. Virolainen lääkäri oli se, joka pystyi monien kymmenien tutkimusten ja toimenpiteiden jälkeen antamaan mulle vihdoin ja viimein diagnoosin. Mikä helpotus se olikaan. Sana oli äärettömän vaikea, mutta ehkä isoin helpotus koko asiassa oli se, että hengitysongelmat saataisiin elinsiirrolla korjattua. Yksi mun pahin pelkoni oli siihen aikaan se, että jäisin ikuisiksi ajoiksi kiinni happirikastimeen.Niin ja se diagnoosihan tosiaan oli Hepatopulmonaarinen syndrooma. Kun kotona sairaalasta kotiutumisen jälkeen ko, sairautta googletettiin yhdessä äitin kanssa, huomasimme kuinka niin moni mun oireista sopi juuri siihen. Aika heikosti tästä diagnoosista tosin löytyi suomenkielistä materiaalia.
Siitä alkoi sitten elämä happirikastimen kanssa. Jotenkin ihmeellisesti sitä siihenkin sopeutui. Aluksi kävin ulkona edelleen ilman happilisää, kun en vielä matkapulloa omistanut. Mut oli siihen aikaan kutsuttu eräille synttäreille, jotka pidettiin yökerhon tiloissa. Sinne johtivat melko pitkät portaat. Mietimme etukäteen silloin äitin kanssa, miten saisin kiivettyä portaat ylös ilman, että se herättäisi suurta huomiota muissa ihmisissä. Mä kun en ollut hengitysongelmistani oikein kenellekään kertoa. Tuollaisia asioita mun piti siihen aikaan miettiä. Yöt nukuin myös ilman viiksiä, vaikka se ei kovin suotavaa ollut. Ne vain häiritsivät aika paljon omaa nukkumista. Myös saunaan menin aina ilman viiksiä, sen tosin huomasi olossa välittömästi. Olin saunareissun jälkeen aina todella voipunut.
Jossain vaiheessa sain sitten matkapullot. Se oli ihan hyvä, sillä ulkona käyminen ilman happea alkoi olla jo aika rankkaa ja olo oli aina sen mukainen. Toinen pullo oli pienempi, joka antoi happea aina sisäänhengityksellä. Toinen oli sitten isompi ja siinä oli jatkuva virtaus. Jostain löysin rohkeuden ja ihmisten ilmoille pullon kanssa lähdin. Kävimme siskon kanssa mm. rannalla ja elokuvissa. Kyllähän ihmiset tuijottivat, mutta siihen tottui aika nopeasti. Oli kuitenkin itselle äärettömän tärkeätä päästä välillä pois kotoa.
Tämä blogi alkaa toukokuusta 2010. Siihen aikaan en vielä tiennyt siirtolistalle pääsystä, joten aika ajoin elämä tuntui kohtuullisen rankalta. Pahin paikka taisi olla se, kun Taysin maksalääkäri totesi mulle, että kyllä tässä voi mennä jopa 5 vuotta ennen kuin siirto on ajankohtainen. Se romahdutti maailman aika hyvin. Mietin mielessäni vain sitä, kuinka äärettömän pitkä aika viisi vuotta on elää sellaista elämää. Miettikää, olisin tämän lääkärin veikkauksen mukaan vasta viime vuonna saanut siirron. Hirveä ajatus. Onneksi valonpilkahdus elämään tuli kesäkuussa. Siitä on lähes tasan kuusi vuotta, kun sain Helsingistä soiton, että siirtolistalle olen päässyt.
Pitäisiköhän mun seuraavaksi kirjoittaa, miten koen oman elämäni nyt, kun suurin osa vaikeuksista on takana ja elämä on terveyden osalta melko tasaista? Vaikka kai se käy näistä blogin jutuista muutenkin ilmi.
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
17.2. Ulta ja munuaispoli
Aamu alkoi tänään ultaäänellä. Pienen hakemisen jälkeen röntgen löytyi ja kovin kauaa ei tarvinnut odotella, kun kutsu tutkimushuoneeseen kävi. Eniten itseä jännitti se, olisiko lääkäri tälläkin kertaa liian hyvännäköinen nuori mies. Ei onneksi! Lääkärinä toimi mukava nainen, joka kertoili, että vanhat munuaiset ovat rusinan kokoiset ja maksa sekä munuainen näyttävät pelittävän hyvin. Juuri niin kuin pitääkin.
Ennen polikäyntiä ehdin käydä sairaalan kahviossa syömässä hieman aamupalaa. Munuaiskeskukseen marssin jo hyvissä ajoin ja tietysti sain odotella lääkäriä sellaisen ylimääräisen puoli tuntia.
Lääkäri oli tällä kertaa tietenkin juuri se, josta en niin kovin pidä. Hänen kanssaan tulee aina jostain syystä sellainen olo, että ei viitsi mitään kysyä. Onneksi mitään kysyttävää nyt ei ollutkaan. Lääkärin lisäksi huoneessa oli ilmeisesti lääkäriopiskelija. Meille sairaanhoitajaopiskelijoina opetettiin, että aina harjoitteluissa pitää esitellä itsensä potilaalle. Ilmeisesti sama ei koska lääkäriopiskelijoita, sillä tämä opiskelija ei katsahtanutkaan muhun tullessani huoneeseen sisään eikä itse lääkärikään vaivautunut kertomaan, kuka kyseinen henkilö on. Hänen tuolillaan roikkuvasta valkoisesta takista vain tein päätelmän, että lääkäriksi taitaa opiskella. Tai mistäs sitä tietää, oliko hän edes opiskelija.
Lääkäri pystyi ennen mun istumistani jo toteamaan, että nuhahan tällä hetkellä hieman vaivaa. Samalla hän kyseli, onko mulla ollut viime aikoina flunssaa ja olenhan ottanut influenssarokotteen. Olen ottanut. Sen jälkeen katsottiin paino ja lääkäri halusi tietää, mittailenko säännöllisesti verenpainetta. Tämä samainen lääkärihän viime kerralla 1,5 vuotta sitten antoi palautetta, kun kerroin ettei verenpainetta tule juuri itse mitattua. Pelkäsin jo, että nyt on sama saarna edessä, mutta ei onneksi.
Kaikki verikoearvot olivat jälleen hyvät. Hemoglobiini taisi olla 112 ja CyA 95. Itseä vähän jännitti tuo CyA-arvo, sillä täytyy myöntää, että on ollut (taas) hieman heikoissa kantimissa tuo lääkkeiden säännöllinen syönti. Heti kun ei ole säännöllistä elämänrytmiä, niin se meinaa jostain syystä unohtua. Nyt tosin olen koittanut tsempata asian kanssa ihan tosissani.
Lääkäri myös ihmetteli ääneen, kuinka vähän lääkkeitä syön. Ilmeisesti potilaat, joilla on kaksi siirrännäistä, syövät yleensä enemmän. Omasta mielestäni syön aika isolla annoksella edelleen Sandimmunia verrattuna muihin tuntemiini siirtopotilaisiin. Mutta varmasti asiaan vaikuttaa tosiaan se, että itsellä siirrännäisiä on kaksi.
Lopuksi lääkäri kyseli tietenkin töistä. Hävettää aina myöntää, että työttömänä tässä mennään. Ilmeisesti lääkäri hetken epäili, enkö tunne itseäni työkykyiseksi, sillä hän kyseli, olenko tyytyväinen vointiini ja voisinko sen puolesta töihin mennä.
Nyt on taas sitten hetkesi ohi sairaalassa ramppaaminen. Johan siellä tässä saikin useampana päivänä käydä. Ja kun kaikki on edelleen niin hyvin, seuraava kerta munuaispolille on ensi vuoden maalis-huhtikuussa.
Ennen polikäyntiä ehdin käydä sairaalan kahviossa syömässä hieman aamupalaa. Munuaiskeskukseen marssin jo hyvissä ajoin ja tietysti sain odotella lääkäriä sellaisen ylimääräisen puoli tuntia.
Lääkäri oli tällä kertaa tietenkin juuri se, josta en niin kovin pidä. Hänen kanssaan tulee aina jostain syystä sellainen olo, että ei viitsi mitään kysyä. Onneksi mitään kysyttävää nyt ei ollutkaan. Lääkärin lisäksi huoneessa oli ilmeisesti lääkäriopiskelija. Meille sairaanhoitajaopiskelijoina opetettiin, että aina harjoitteluissa pitää esitellä itsensä potilaalle. Ilmeisesti sama ei koska lääkäriopiskelijoita, sillä tämä opiskelija ei katsahtanutkaan muhun tullessani huoneeseen sisään eikä itse lääkärikään vaivautunut kertomaan, kuka kyseinen henkilö on. Hänen tuolillaan roikkuvasta valkoisesta takista vain tein päätelmän, että lääkäriksi taitaa opiskella. Tai mistäs sitä tietää, oliko hän edes opiskelija.
Lääkäri pystyi ennen mun istumistani jo toteamaan, että nuhahan tällä hetkellä hieman vaivaa. Samalla hän kyseli, onko mulla ollut viime aikoina flunssaa ja olenhan ottanut influenssarokotteen. Olen ottanut. Sen jälkeen katsottiin paino ja lääkäri halusi tietää, mittailenko säännöllisesti verenpainetta. Tämä samainen lääkärihän viime kerralla 1,5 vuotta sitten antoi palautetta, kun kerroin ettei verenpainetta tule juuri itse mitattua. Pelkäsin jo, että nyt on sama saarna edessä, mutta ei onneksi.
Kaikki verikoearvot olivat jälleen hyvät. Hemoglobiini taisi olla 112 ja CyA 95. Itseä vähän jännitti tuo CyA-arvo, sillä täytyy myöntää, että on ollut (taas) hieman heikoissa kantimissa tuo lääkkeiden säännöllinen syönti. Heti kun ei ole säännöllistä elämänrytmiä, niin se meinaa jostain syystä unohtua. Nyt tosin olen koittanut tsempata asian kanssa ihan tosissani.
Lääkäri myös ihmetteli ääneen, kuinka vähän lääkkeitä syön. Ilmeisesti potilaat, joilla on kaksi siirrännäistä, syövät yleensä enemmän. Omasta mielestäni syön aika isolla annoksella edelleen Sandimmunia verrattuna muihin tuntemiini siirtopotilaisiin. Mutta varmasti asiaan vaikuttaa tosiaan se, että itsellä siirrännäisiä on kaksi.
Lopuksi lääkäri kyseli tietenkin töistä. Hävettää aina myöntää, että työttömänä tässä mennään. Ilmeisesti lääkäri hetken epäili, enkö tunne itseäni työkykyiseksi, sillä hän kyseli, olenko tyytyväinen vointiini ja voisinko sen puolesta töihin mennä.
Nyt on taas sitten hetkesi ohi sairaalassa ramppaaminen. Johan siellä tässä saikin useampana päivänä käydä. Ja kun kaikki on edelleen niin hyvin, seuraava kerta munuaispolille on ensi vuoden maalis-huhtikuussa.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
8.2. Joheksolikoe
Mietin, viitsinkö ollenkaan jakaa tätä erilliseksi postaukseksi vai mainitsenko tästä vain ensi viikolla munuaispolin postauksen yhteydessä. Päädyin nyt sitten kuitenkin kertomaan päivästä ihan erikseen, vaikka mitään erikoista ei tapahtunutkaan.
Maanantaiaamuna siis käppäilin sairaalalle. Hieman tuo Taysin remontti ärsyttää, kun pääsisäänkäynti on tällä hetkellä melko sivussa ja sieltä saa esim. labraan kävellä hirveän matkan. Uuteen munuaiskeskukseenkin oli ihan kiitettävä matka. Tilat kyllä ovat nyt hienot. Itse eksyin ensin istumaan dialyysiaulaan kunnes hoitaja ystävällisesti ohjasi mut oikeaan paikkaan. Eikä kauaa tarvinnut odotella, kun sain jo kutsun sairaanhoitajan huoneeseen.
Joheksolikokeessa suoneen ruiskutetaan ensin kanyylin kautta jonkinlaista varjoainetta. Sen jälkeen verinäytteet otetaan kahden ja neljän tunnin päästä. Itse muistan kuinka aikoinaan sain sänkypaikan polilta ja siellä viettelin mukavasti aikaa. Samasta haaveilin nyt, sillä olisi ollut ihan mukava hieman nukkua. Mutta ei, ei tietoakaan sellaisesta. Niinpä piti keksiä tekemistä.
Ensimmäiset kaksi tuntia kulutin vain katselemalla ihmisiä ja tuijottamalla Netflixistä kaksi viimeistä jaksoa Baby Daddya. Sen jälkeen kävin sitten ensimmäisessä verikokeessa. Sen jälkeen päätin helpottaa nälkää sairaalan kahviossa. Kokeen ohjeissa sanotaan, että kofeiinia tulee välttää ennen koetta ja koska en ollut varma, saako esim. kahvia juoda vielä kokeen aikanakaan, päätin tyytyä tuoremehuun ja täytettyyn sämpylään. Olin ottanut mukaani myös läppärin, jolla voisin surffailla, jos sairaalassa vain toimisi wifi. No, se toimi pelkästään uudella puolella ja sinne päähän en enää jaksanut kävellä. Onneksi kännykässä on toimiva netti. Viimeinen tunti meni mukavasti Lentoturmatutkintaa katsellessa, vaikka välillä väsymys meinasi ottaa täysin vallan.
Yhden jälkeen oli sitten toisen verikokeen aika. Samalla sain mukaani virtsankeruupulloja, joita täyttelin tässä kahtena viime aamuna ja tänään marssin jälleen labraan verikokeita varten. Ensi viikon keskiviikkona on sitten siirrännäisultra ja lääkärin vastaanotto. Onpahan ainakin taas hetkeksi tutkittu kaikki ihan kunnolla. Toivottavasti tulokset ensi viikolla ovat pelkästään positiivisia.
Maanantaiaamuna siis käppäilin sairaalalle. Hieman tuo Taysin remontti ärsyttää, kun pääsisäänkäynti on tällä hetkellä melko sivussa ja sieltä saa esim. labraan kävellä hirveän matkan. Uuteen munuaiskeskukseenkin oli ihan kiitettävä matka. Tilat kyllä ovat nyt hienot. Itse eksyin ensin istumaan dialyysiaulaan kunnes hoitaja ystävällisesti ohjasi mut oikeaan paikkaan. Eikä kauaa tarvinnut odotella, kun sain jo kutsun sairaanhoitajan huoneeseen.
Joheksolikokeessa suoneen ruiskutetaan ensin kanyylin kautta jonkinlaista varjoainetta. Sen jälkeen verinäytteet otetaan kahden ja neljän tunnin päästä. Itse muistan kuinka aikoinaan sain sänkypaikan polilta ja siellä viettelin mukavasti aikaa. Samasta haaveilin nyt, sillä olisi ollut ihan mukava hieman nukkua. Mutta ei, ei tietoakaan sellaisesta. Niinpä piti keksiä tekemistä.
Ensimmäiset kaksi tuntia kulutin vain katselemalla ihmisiä ja tuijottamalla Netflixistä kaksi viimeistä jaksoa Baby Daddya. Sen jälkeen kävin sitten ensimmäisessä verikokeessa. Sen jälkeen päätin helpottaa nälkää sairaalan kahviossa. Kokeen ohjeissa sanotaan, että kofeiinia tulee välttää ennen koetta ja koska en ollut varma, saako esim. kahvia juoda vielä kokeen aikanakaan, päätin tyytyä tuoremehuun ja täytettyyn sämpylään. Olin ottanut mukaani myös läppärin, jolla voisin surffailla, jos sairaalassa vain toimisi wifi. No, se toimi pelkästään uudella puolella ja sinne päähän en enää jaksanut kävellä. Onneksi kännykässä on toimiva netti. Viimeinen tunti meni mukavasti Lentoturmatutkintaa katsellessa, vaikka välillä väsymys meinasi ottaa täysin vallan.
Yhden jälkeen oli sitten toisen verikokeen aika. Samalla sain mukaani virtsankeruupulloja, joita täyttelin tässä kahtena viime aamuna ja tänään marssin jälleen labraan verikokeita varten. Ensi viikon keskiviikkona on sitten siirrännäisultra ja lääkärin vastaanotto. Onpahan ainakin taas hetkeksi tutkittu kaikki ihan kunnolla. Toivottavasti tulokset ensi viikolla ovat pelkästään positiivisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
