Havahduin tiistai-iltana kalenteria selatessa yhtäkkiä siihen, että oon aivan totaalisesti unohtanut käydä verikokeissa. Jotenkin mun pääni on kokonaan sekoittanut tää kolmivuorotyö ja epäsäännölliset työajat. Olin kyllä jossain vaiheessa suunnitellut, että käyn viikkoa aikasemmin verikokeissa, mutta ei se käynyt pienessä mielessäkään viime viikolla. Paniikissa sitten päätin, että yövuoron jälkeen hipsin suoraa päätä labraan. Ainoa ongelma tosin oli, että kokeita varten olisi pitänyt olla 12 tuntia syömättä. Siitä oli pakko hieman lipsua, sillä en olisi kyllä millään pysynyt koko yövuoroa vetelemään ilman eväitä. Niinpä syömättä tuli oltua vain 7 tuntia, mutta kai se riitti.
Virtsanäytteet jäivät myös sitten kokonaan ottamatta, etenkin kun yövirtsankeräys olisi kuulunut näihin kokeisiin. Onneksi sattui juuri nyt olemaan menkat, niin pystyin kuittaamaan näytteiden puuttumisen sillä hyvin. Koitin vielä keskiviikkona soitella sairaalaan ja selittää tilanteen, sillä olin hieman epävarma, ehtivätkö kaikki verikokeet Tampereelle yhden päivän aikana. Osa niistä nimittäin valmistetaan vasta Tampereella. Eipä polilta vastattu, mutta myöhemmin iltapäivällä sieltä kyllä soitettiin ja kysyttiin, että olenkos verikokeissa ollenkaan käynyt.
No, eilen sitten taas munuaispolille suuntasin. Lääkärinä oli tällä kertaa mieshenkilö, josta en ihan kauheasti pidä. Aluksi otettiin paino. En ole tainnutkaan teille kertoa, että oon laihtunut semmoisen 4 kiloa. Sen huomaa parhaiten housuista, jotka eivät enää oikein päällä meinaa pysyä. Saisi sama suunta kyllä jatkua ja lähteä vielä toiset neljä kiloa, niin tyytyväinen olisin.
Painon jälkeen lääkäri sitten kyseli opinnoista ja muuttamisaikeista. Lisäksi tuli puhetta verenpaineen mittaamisesta. Kerroin, että en oikeastaan itse verenpainetta mittaile, kun en mittaria omista. Kotikotona saatan tosin joskus sen ottaa, jos huimaa kovasti. Lääkäri alkoi sitten motkottaa, että kyllä sitä verenpainetta vaan säännöllisesti kuuluisi itsekin mitata. Tosin siinä vaiheessa kun se verenpaine otettiin ja lukemat olivat 105/68, alkoi lääkäri perua puheitansa ja sanoi, että näillä arvoilla ei oikeastaan niin usein tarvitse sittenkään mittailla. Ja laskeskeli vielä, että kun käyn kuitenkin suhteellisen usein edelleen lääkärikäynneillä vuodessa ja aina verenpaine otetaan, niin ei niitä kotimittauksia sitten tarvitakaan.
Helsingin reissusta lääkäri myös kyseli ja tietoihinsa päivitti kortisonin lopetuksen. Verikoetulokset kaikki olivat kohdillaan, krea ja Cya-arvo heittelevät entiseen malliin. Sen enempää ei oikeastaan ehditty jutella, kun lääkärille tuli joku ilmeisen tärkeä puhelu. Hän nimittäin siihen vastasi, käski soittajan odottaa hetken ja totesi mulle sitten vain, että kaikki on kunnossa, jatketaan entiseen malliin, hei hei. Vai niin. Taisi se siinä kiireessä kysäistä resepteistäkin, mutta enpä kehdannut mitään sanoa, kun näytti puhelimen päässä oleva henkilö kiinnostavan enemmän kuin mun tilanteeni enää. Saahan niitä reseptejä uusittua sitten vaikka terveyskeskuksessa. Ja kyllä niitten pitäisi tällä hetkellä ihan kunnossa olla.
Sellainen käynti. Sarjassamme turhat lääkärikäynnit osa ?. Huoh. Ja tämän takia piti taas Tampereelle raahautua. Seuraava kerta on maksapolille marraskuussa. Täytyy varmaan sitä varten jo kirjoittaa isolla kalenteriin, että muista ne verikokeet. :D
perjantai 15. elokuuta 2014
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Helsinki, Kolmiosairaala 4.8.
Viime sunnuntai oli aika pitkä päivä. Ensin aamuvuoro töissä ja sen jälkeen vanhempien kanssa suoraan Helsinkiin. Hotellimajoittumisten jälkeen kello oli jo sen verran paljon, että oli aika etsiä ruokapaikka. Hetken aikaa meni harhaillessa ja etsiessä sunnuntai-iltana paikkaa, joka olisi auki pidempäänkin kuin vain iltakahdeksaan. Mahat täynnä jatkoimme sitten hetken kaupungin kiertelyä ja kävelimme jälleen kerran Kirurgisen sairaalan ohi, jossa siirtoleikkaus neljä vuotta sitten tehtiin. Mitään sen suurempia tunteita sairaalan näkeminen ei enää aiheuta.
Illan lopuksi kävimme vielä terassilla istuskelemassa. Torni Hotellin katolle oltaisiin haluttu, mutta se oli kiinni, joten piti tyytyä nauttimaan juomat maanpinnalla. Juomien jälkeen mun olikin sitten aika suunnata bussilla hotellille. Mä oon oikeasti maailman huonoin suunnistamaan missään, etenkin tuntemattomissa kaupungeissa. Niinpä äiti huikkasi bussikuskille, että heitä tyttö kyydistä hotellin kohdalla. Ei yhtään hävettänyt, ei. Onneksi mä näytän nuoremmalta kuin 24-vuotiaalta. :D
Viime vuonna sairaalalle piti raahautua ihan äärettömän aikaisin ja sitten siellä odoteltiin monta tuntia. Nyt virheistä oli selvästi otettu opiksi, sillä osastolle tarvitsi tulla vasta 9.30. Ennen sitä kävin labrassa verikokeissa. Sen jälkeen sitten odottelin osaston päivähuoneessa lääkäriä. Yllättävän pian aika iso joukko valkotakkisia hahmoja marssi meidän potilaiden ohi. Pomppasi muuten siinä vaiheessa sydän kurkkuun, etenkin kun näin mut leikanneen lääkärin.
Omalla vuorollani sitten marssin lääkäreiden eteen aika jännityksessä. Leikannut lääkäri siinä hetken muisteli, kuinka tilanne silloin neljä vuotta sitten oli aika vaikea, etenkin kun leikkaushaava piti silloin avata uudestaan, kun maksa oli kuolioon menossa. Hän kysyi myös, onko elämäni nyt parempaa kuin ennen leikkausta. No onhan se, paljon! Siinä kun lääkäri kyseli, mitä kaikkea voin tehdä ja pystynkö elämään oikeastaan ihan normaalia elämää, iski taas omaankin tajuntaan se, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat.
Lääkelistaa lääkäri siinä hetken katseli ja lopulta päätyi siihen, että vihdoin ja viimein pääsen kortisonista eroon. Jee! Mitään muita muutoksia ei tullut ja kun itsellä ei ollut kysyttävää, niin aika äkkiä tapaaminen oli ohi. Uusi aika on taas ensi vuonna ja silloin edessä on biobsia. Siihen pitää kuulemma varautua henkisesti.
Lääkäreiden tapaamisen jälkeen söin ruuan ja sitten olinkin jo valmis lähtemään. Ensi vuodelle sain jo ajan, mutta saa nyt nähdä, sopiiko se. Vanhemmat mua tuli sairaalalta hakemaan ja siitä suunnattiin sitten Suomenlinnaan. Siellä vietettiin kolme tuntia, jonka jälkeen käytiin vielä Helsingissä syömässä. Kello kävi jo iltayhdeksää, kun viimein kämpille vanhemmat mut toi. Voin kertoa, että kovin kauaa ei unen tulemista tarvinnut odotella.
Ja loppuun se tärkein juttu. Yksi näistä lääkäreistä oli semmoinen nuori ja _todella_ hyvännäköinen. Siis todella. Jo se sai sydämen pomppailemaan hieman nopeammin ja välillä ajatuksia piti hieman koota. Lisäksi olisi tehnyt mieli tuijotella vain tätä ko. lääkäriä muiden sijaan. Kun mut leikannut lääkäri joskus jää eläkkeelle, niin mun puolesta tämä nuori mies voisi oikein mielellään tulla tilalle. ;D :D
Illan lopuksi kävimme vielä terassilla istuskelemassa. Torni Hotellin katolle oltaisiin haluttu, mutta se oli kiinni, joten piti tyytyä nauttimaan juomat maanpinnalla. Juomien jälkeen mun olikin sitten aika suunnata bussilla hotellille. Mä oon oikeasti maailman huonoin suunnistamaan missään, etenkin tuntemattomissa kaupungeissa. Niinpä äiti huikkasi bussikuskille, että heitä tyttö kyydistä hotellin kohdalla. Ei yhtään hävettänyt, ei. Onneksi mä näytän nuoremmalta kuin 24-vuotiaalta. :D
Viime vuonna sairaalalle piti raahautua ihan äärettömän aikaisin ja sitten siellä odoteltiin monta tuntia. Nyt virheistä oli selvästi otettu opiksi, sillä osastolle tarvitsi tulla vasta 9.30. Ennen sitä kävin labrassa verikokeissa. Sen jälkeen sitten odottelin osaston päivähuoneessa lääkäriä. Yllättävän pian aika iso joukko valkotakkisia hahmoja marssi meidän potilaiden ohi. Pomppasi muuten siinä vaiheessa sydän kurkkuun, etenkin kun näin mut leikanneen lääkärin.
Omalla vuorollani sitten marssin lääkäreiden eteen aika jännityksessä. Leikannut lääkäri siinä hetken muisteli, kuinka tilanne silloin neljä vuotta sitten oli aika vaikea, etenkin kun leikkaushaava piti silloin avata uudestaan, kun maksa oli kuolioon menossa. Hän kysyi myös, onko elämäni nyt parempaa kuin ennen leikkausta. No onhan se, paljon! Siinä kun lääkäri kyseli, mitä kaikkea voin tehdä ja pystynkö elämään oikeastaan ihan normaalia elämää, iski taas omaankin tajuntaan se, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat.
Lääkelistaa lääkäri siinä hetken katseli ja lopulta päätyi siihen, että vihdoin ja viimein pääsen kortisonista eroon. Jee! Mitään muita muutoksia ei tullut ja kun itsellä ei ollut kysyttävää, niin aika äkkiä tapaaminen oli ohi. Uusi aika on taas ensi vuonna ja silloin edessä on biobsia. Siihen pitää kuulemma varautua henkisesti.
Lääkäreiden tapaamisen jälkeen söin ruuan ja sitten olinkin jo valmis lähtemään. Ensi vuodelle sain jo ajan, mutta saa nyt nähdä, sopiiko se. Vanhemmat mua tuli sairaalalta hakemaan ja siitä suunnattiin sitten Suomenlinnaan. Siellä vietettiin kolme tuntia, jonka jälkeen käytiin vielä Helsingissä syömässä. Kello kävi jo iltayhdeksää, kun viimein kämpille vanhemmat mut toi. Voin kertoa, että kovin kauaa ei unen tulemista tarvinnut odotella.
Ja loppuun se tärkein juttu. Yksi näistä lääkäreistä oli semmoinen nuori ja _todella_ hyvännäköinen. Siis todella. Jo se sai sydämen pomppailemaan hieman nopeammin ja välillä ajatuksia piti hieman koota. Lisäksi olisi tehnyt mieli tuijotella vain tätä ko. lääkäriä muiden sijaan. Kun mut leikannut lääkäri joskus jää eläkkeelle, niin mun puolesta tämä nuori mies voisi oikein mielellään tulla tilalle. ;D :D
lauantai 2. elokuuta 2014
1.8. Hammaslääkäri
Puolitoista kuukautta vierähti nopeasti ja eilen oli taas hammaslääkärillä käynnin aika. Viimeksihän sain ohjeeksi tehostaa hampaitten hoitoa vielä enemmän ja aika hyvin sitä ohjetta on kyllä noudatettua tullut. Joka ikinen aamu, myös vapaapäivinä, oon hampaat pessyt. Ja samoin tietenkin illalla. Myös hammaslankaa oon käyttänyt vielä tehokkaammin.
Suun röntgenkuvissa kävin heinäkuun alussa ja niitä kuvia katseltiin sitten vastaanoton aluksi. Viisauden hampaat siellä näkyivät, mutta ilmeisesti ne eivät ainakaan vielä ole puhkeamassa. Silti hammaslääkäri suunnitteli lähetettä keskussairaalaan, jossa voidaan tarkemmin miettiä niiden poistoa. Mun kohdallani kun tämmöinenkin juttu on vähän erilainen kuin normaaleilla ihmisillä. Voi siis olla, että joudun vielä viisauden hampaiden poistoon tässä joku päivä. Kauhulla odotan.
Kuvien tutkailun jälkeen pääsin sitten taas makoilemaan penkkiin. Jotain se lääkäri suussa ronkki, ihan ei käynyt selväksi, että mitä. Sen kuitenkin ymmärsin, että ikenet eivät oikeastaan ole parantuneet ollenkaan, vaikka niitä oonkin nyt koittanut hyvin hoitaa. Eli ientulehdus on edelleen päällä. Lääkäri näytti mulle oikein peilin kanssa kuinka mun ikeneni on pullistuneet. Hyvin sen kyllä nyt itsekin huomasi. Tuskin kuulemma kaikkien mun lääkkeitteni vuoksi koskaan tuun pääsemään kokonaan eroon tulehduksesta ja verenvuodosta hampaitten pesun yhteydessä, mutta hiukan parempi tilanne silti saisi olla.
Sain sitten käynnin lopuksi mukaani lapun, jossa suositeltiin tiettyä hammastahnaa. Myös sellaisia kumisia "hammastikkuja" pitäisi ostaa ja niillä sitten koittaa hammasvälejä sörkkiä. Jotenkin kyllä harmittaa, että tämmöinenkin juttu tässä nyt pitää vielä olla. Eihän se toki paljoa vaadi, että hampaansa hyvin hoitaa ja hammaslankaa- ja tikkuja käyttää, mutta tuntuu silti vain vähän inhottavalta, että suussakin on joku pielessä.
Seuraavasta kerrasta ei ollut mitään puhetta ja pakko myöntää, että lopun puheet menivät muutenkin hieman ohi, sillä mulla oli kamala kiire töihin jo siinä vaiheessa ja itse asiassa onnistuin myöhästymäänkin lääkärin jaaritellessa vaikka kuinka kauan. Mutta kai sieltä posti kutsun tuo, jos on tarve uusintakäynnille. Kai ne hampaat täytyy taas joskus tarkastaa..
Suun röntgenkuvissa kävin heinäkuun alussa ja niitä kuvia katseltiin sitten vastaanoton aluksi. Viisauden hampaat siellä näkyivät, mutta ilmeisesti ne eivät ainakaan vielä ole puhkeamassa. Silti hammaslääkäri suunnitteli lähetettä keskussairaalaan, jossa voidaan tarkemmin miettiä niiden poistoa. Mun kohdallani kun tämmöinenkin juttu on vähän erilainen kuin normaaleilla ihmisillä. Voi siis olla, että joudun vielä viisauden hampaiden poistoon tässä joku päivä. Kauhulla odotan.
Kuvien tutkailun jälkeen pääsin sitten taas makoilemaan penkkiin. Jotain se lääkäri suussa ronkki, ihan ei käynyt selväksi, että mitä. Sen kuitenkin ymmärsin, että ikenet eivät oikeastaan ole parantuneet ollenkaan, vaikka niitä oonkin nyt koittanut hyvin hoitaa. Eli ientulehdus on edelleen päällä. Lääkäri näytti mulle oikein peilin kanssa kuinka mun ikeneni on pullistuneet. Hyvin sen kyllä nyt itsekin huomasi. Tuskin kuulemma kaikkien mun lääkkeitteni vuoksi koskaan tuun pääsemään kokonaan eroon tulehduksesta ja verenvuodosta hampaitten pesun yhteydessä, mutta hiukan parempi tilanne silti saisi olla.
Sain sitten käynnin lopuksi mukaani lapun, jossa suositeltiin tiettyä hammastahnaa. Myös sellaisia kumisia "hammastikkuja" pitäisi ostaa ja niillä sitten koittaa hammasvälejä sörkkiä. Jotenkin kyllä harmittaa, että tämmöinenkin juttu tässä nyt pitää vielä olla. Eihän se toki paljoa vaadi, että hampaansa hyvin hoitaa ja hammaslankaa- ja tikkuja käyttää, mutta tuntuu silti vain vähän inhottavalta, että suussakin on joku pielessä.
Seuraavasta kerrasta ei ollut mitään puhetta ja pakko myöntää, että lopun puheet menivät muutenkin hieman ohi, sillä mulla oli kamala kiire töihin jo siinä vaiheessa ja itse asiassa onnistuin myöhästymäänkin lääkärin jaaritellessa vaikka kuinka kauan. Mutta kai sieltä posti kutsun tuo, jos on tarve uusintakäynnille. Kai ne hampaat täytyy taas joskus tarkastaa..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
