Miten "unelmapotilas" jaksoi kaiken keskellä?

Kävin toukokuun alussa maksapolilla ja kerroinkin teille, kuinka eläkkeelle jäävä lääkäri käynnin lopuksi intoutui kyyneleiden kera kehumaan mua unelmapotilaaksi. Syynä tähän oli siis mun kykyni selvitä kaikista niistä rankoista ajoista ilmaan minkäänlaisia mielenterveysongelmia. (Varoitus, seuraava teksti on aikamoista tajunnanvirtaa ja vielä tähän aikaan yöstä.)

Mä en nyt halua nostaa itteäni mitenkään erityiselle alustalle, vaikka välillä saattaa kuulostaa siltä. Koulussa psykiatrian tunneilla meille opetettiin, että jokaisella ihmisellä on tietty raja omassa elämässä. Kun se raja ylittyy, niin oma psyyke horjuu. Mun kohdallani se raja ei vielä näissä omissa sairausjutuissa tullut vastaan. Mikä siihen sitten on syynä, että kaiken menneen näin hyvin pystyin kestämään?

Suurin syy toki varmasti on ollut perhe, joka oli niinä kaikista vaikeimpina aikoina tukena. Etenkin äiti on tsempannut mua aina todella paljon. Muistan edelleen kuinka sairaalassa iski hengityksen kanssa hirveä takapakki ja tuntui, että koko maailma romahtaa. Äiti jollain ihmeen tavalla sai muhun luotua sen uskon, että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ikinä en olisi ilman perhettä näin hyvin selvinnyt. Niin valtavan suuren tuen ne on mulle antaneet ja antavat kaikki yhdessä ja erikseen edelleen.

Moni nuori varmasti jonkinasteisen masennuksen kokisi, jos parhaina nuoruusvuosinaan joutuisi teljetyksi neljän seinän sisään 15 metrin happiletkun kanssa. Ottihan se toki itselläkin välillä tosi koville, etenkin siinä vaiheessa kun maksansiirto ei vielä varmaa ollut. Oon tässä polikäynnin jälkeen miettinyt, miten mä sen kaiken kuitenkin jaksoin. Oon tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä oli se, etten paljoa normaalin nuoren elämästä tiennyt. Vaikka olin vielä 18-vuotiaana suhteellisen terve, olin silloin aivan eri ihminen kuin nykyään. Mun suurin iloni siihen aikaan oli istua kotona perjantai-iltana ja katsella vanhempien kanssa jotain hyvää tv-ohjelmaa. Baareissa riekkuminen ei kuulunut elämään silloin. Olin muutenkin todellinen kotikissa, joten loppujen lopuksi happiletkun päähän joutuminen ei tuonut paljon muutoksia normaaliin elämään. Jollain tavalla se jopa antoi luvan oikeasti olla kotona. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen veikkaanpa, että se oman mielenterveyden kasassa pitäminen ei olisi enää yhtään niin helppoa. Kun on tottunut menemään ja elämään, niin tiukkaa tekisi varmasti yhtäkkiä jättää se kaikki.

Kaiken kaikkiaan tätä kaikkea on varmasti helpottanut se, että nää asiat on aina olleet osa mun elämääni. Jollain tavalla oon tottunut siihen, että mun terveyteni ei ikinä ole kovin hyvä. Totuin siihen nuorempana niin hyvin, että nyt on ollut välillä vaikea uskoa, että tällä hetkellä kaikki on tasaista eikä mitään ongelmia ole ilmennyt.

Oon pienestä tytöstä lähtien saanut kehuja siitä, kuinka hienosti jaksan ja pärjään. Siirron jälkeen sairaalassa toiset potilaat saattoivat ihailla kuinka mahtavaa on, että näin nuori ihminen jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä. Kaikkien näitten kehujen keskellä oon ehkä jollain tavalla kehittänyt itelleni jonkinlaisen panssarin. Mun on PAKKO jaksaa, koska niin kaikki olettaa. Kyllä sen kaiken keskellä mulla oli myös hetkiä, jolloin välillä tuntui, että en ihan oikeasti jaksa enää. Mulla on päiväkirjassa muutama kirjoitus, joissa puhutaan kuolemasta ja siitä kuinka se olisi paras vaihtoehto tässä vaiheessa. En mä ikinä oikeasti itsemurhaa suunnittellut, mutta levittelin silti huoneeni kerran täyteen lappuja, joissa luki "Haluan kuolla". Äiti löysi ne ja suuttui mulle aika tavalla. Ei mulla ollut lupa ajatella sellaisia asioita. Välillä kun saatoin rypeä itsesäälissä, äiti aika vihaisena nosti mut sieltä ylös. Jollain tapaa mulle ei annettu lupaa koskaan olla heikko. Se on jäänyt päälle. Mä jaksan kaiken omaan terveyteeni liittyvän vaikka hammasta purren, koska niin se on aina ollut. Mä oon jaksanut AINA.

Antokohan tää teksti nyt vastauksia ollenkaan esittämääni kysymykseen? Sitä on ehkä vähän vaikea loppujen lopuksi miettiä, minkä takia sitä on jaksanut. Ihan noin ylipäätään elämässä mä tosi usein jaksan kaikki ne pahat asiat, mitkä sattuu omalle kohdalle. Sitten jos jollekin muulle rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Tällä hetkellä esim. äiti kamppailee oman terveytensä kanssa ja mun tekee välillä tosi pahaa, kun äiti asioistaan kertoo ja mä en pysty tekemään mitään. Mä edes osaa tsempata sitä samalla tavalla kuin se mua..

Kuva

17.6. Hammaslääkäri

Sain tammikuussa munuaislääkäriltä palautetta siitä, että elinsiirtopotilaana mun pitäisi käydä hammaslääkärin tarkistuksessa vähintään vuoden välein. Ihan en oo hommiani hoitanut, sillä edellisestä kerrasta on neljä vuotta aikaa. Silloin mun hampaani tutkittiin siirtoa varten.

No, tänään oli sitten aika korjata vahinko. Mä taidan olla vähän outo ihminen, kun oikein nautin hammaslääkärille menosta. En tiiä, mikä siinä on niin kivaa, kun omaa suuta kopeloidaan. Tänäänkin toivoin, että hammaslääkäri ei olisi ihan niin nopeasti hommiansa lopettanut. :D Syynä taitaa olla se, että mitään kovin ikävää en oo koskaan hammaslääkärissä joutunut kokemaan. Muistan kuinka ala-asteellakin tykkäsin käydä hammashoitajan luona. Se tosin muuttui siinä vaiheessa, kun maitohampaita piti alkaa repiä pois. Sitten ei ollutkaan enää niin kivaa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä käyntejä muista, vaan hyvillä mielin taas hammaslääkärin tuoliin istuin.

Hammaslääkäri tosiaan mun hampaani sitten tarkisti ja otti oikein pikaiset röntgenkuvatkin. Reikiä on edelleen tasan nolla kappaletta, mistä oon kyllä äärettömän ylpeä. Ja hammaslääkärikin kehui asiaa, sillä se kuulemma helpottaa hoitoa huomattavasti. Kaikki ei nimittäin kuitenkaan ihan kunnossa ole. Jos oikein lääkärin puheista ymmärsin, niin mulla on ientulehdus. Tai ainakin jotain ikenistä se kovasti selitti. Oon kyllä itekin huomannut, että mulla tulee tosi helposti verta hampaita harjatessa tai hammaslankaa käyttäessä. Ja niin kuulemma pitää tullakin hammaslangan kanssa, muuten en tarpeeksi hyvin hammasvälejä putsaa.

Ihan mikään pikkujuttu tää ei nyt ole, vaan sain ohjeeksi tehostaa hampaiden hoitoa erityisesti. Kyllä mä aina arkena pesen hampaat kaksi kertaa päivässä, mutta viikonloppuisin ja näin lomalla jää aamupesu tosi helposti väliin. Nyt pitää tsempata sen suhteen. Lisäksi sain mukaan jotain erikoishammastahnaa, joka auttaa myös ikeniä. Seuraava tarkastus on elokuun alussa ja jos tehostetulla hoidolla en oo saanut ikeniäni parempaan kuntoon, niin sitten ilmeisesti mietittään jotain muuta. Osasyynä kuulemma tosin voivat olla lääkkeiden sivuvaikutukset ja mun ikeneni tuskin tulevat koskaan olemaan yhtä hyvässä kunnossa kuin terveillä ihmisillä. Ja sain mä myös ajan hammasröntgeniin, jossa nähdään kunnolla viisauden hampaitten tilanne.

Pakko myöntää, että oon salaa onnellinen tosta toisesta tarkastuskäynnistä. :D Siitä tosin en oo onnellinen, kuinka ison laskun ne mulle mukaan törkkäsi. Vajaat 52 euroa! Ei mulla ollut hajuakaan, että hammaslääkärillä käynti on noin kallista.

13.6. Ihopoli

Pyysin viime kerralla maksapolilla lähetettä ihopolille, sillä kärsin finneistä, joita naamaan vielä tälläkin iällä tuntuu tulevan melko paljon. Ei naama onneksi täynnä finnejä ole, lähinnä ne keskittyvät tuohon T-alueelle. Aika kipeitä ne usein ovat ja kun yhdestä finnistä pääsee eroon, niin seuraava jo puskee esille. Välillä tilanne on parempi ja ilman meikkiäkin kehtaa ihmisten ilmoille lähteä, mutta sitten on myös niitä kausia, kun naama punoittaa oikein kunnolla.

Taysista tuli sitten toukokuussa kirje, että ovat katsoneet parhaaksi siirtää ihopolini käynnin tänne opiskelijakaupunkiin. Itse asiassa paikallinen ihopoli on tuttu paikka, sillä vietin siellä yhden päivän lääkärin vastaanotolla viime harjoittelussa. Niinpä tiesin myös lääkärin. Jännitti kyllä aluksi hieman mennä sinne, sillä tällä hetkellä naama on ihan ok kunnossa ja ajattelin, että lääkäri toteaa mulle ettei finnejä niin paljon ole, että niille tarvitsisi mitään tehdä.

Pelko oli kuitenkin ihan turha. Lääkäri oli aivan ihana ja keskittyi täysin muhun eikä näpytellyt samalla konetta kuten lääkärit yleensä tekevät. Voi kunpa kaikki lääkärit olisi aina tuommoisia! No, hän sitten kyseli multa melko paljon. Oli kuulemma aluksi miettinyt mulle samaa lääkekuuria, minkä sisko aikoinaan omaan akneensa söi. Kyseessä on kuitenkin niin raju kuuri, ettei sitä voi maksansiirtopotilas ikinä syödä. Taysin lähete oli kuitenkin niin huono, että lääkäri oli itse joutunut elinsiirrostakin selvää ottamaan ja siinä vaiheessa harkitun lääkekuurin hylkäämään.

Onneksi keinoja on muitakin. Sain sitten tarkat ohjeet siitä, miten ihoani tästä lähtien hoidan. Aamulla kasvot pesen Basiron AC Wash geelillä ja kosteutan Humektan rasvalla. Iltaisin sitten pesu samaisella geelillä ja lopuksi levitän kasvoille Differin geeliä. Lisäksi täsmähoitona voin käyttää Clindoxyl geeliä. Voin kertoa, että ihan halvaksi ei apteekkireissu tullut, kun hain samalla muita lääkkeitä. Mutta jos tätä apua on, niin on se sen arvoista. Pakko tosin myöntää, että nyt täytyy sitten opetella oikeasti ihostaan huolta pitämään, sillä ihan mikään maailman paras en siinä hommassa ole..

Kärsivällisyyttä lääkäri painotti. Tuloksia ei ihan heti huomaa, vaan aikaa se vie. Lääkäri soittelee syyskuussa ja kyselee silloin kuulumisia. Ja jos silloin ei minkäänlaista apua rasvoista ole ollut, niin sitten mietittään muita hoitovaihtoehtoja. Nyt vaan peukut pystyyn, että syksyllä voin nauttia ainakin hieman paremmasta ihosta!