Kävin elokuussa hammaslääkärillä ja silloin hammaslääkäri päätti, että laittaa lähetteen Kanta-Hämeen keskussairaalaan, jossa viisauden hampaitteni tila voidaan tarkastaa paremmin. Ne nimittäin ovat kyllä sieltä tulollaan. Mun tapauksessa niiden poistoa ei vain voi hoitaa terveyskeskustasoisesti, vaan vaaditaan keskussairaalatasoista hoitoa.
Koska silloin elokuun käynnillä mulla oli lopussa jo niin kiire töihin, en ehtinyt lääkärille sanoa, että tee lähete mielummin Taysiin, kun siellä mun kaikki muukin hoitoni tapahtuu. Enkä sitten myöskään laiskana ihmisenä jaksanut soitella Kanta-Hämeeseen, kun kutsu sinne syksyllä saapui. Niinpä eilen matkustin bussilla Hämeenlinnaan.
Busseja täältä ei Hämeenlinnaan ihan kauhean usein mene, joten piti sitten mennä bussilla, joka oli perillä jo klo 12, vaikka aika hammaslääkärille oli vasta 13.15. Mutta oikeastaan oli vain hyvä, että olin noin ajoissa Hämeenlinnassa, koska sairaalahan ei todellakaan ole ihan keskustassa. Varmasti sinne menisi paikallisbusseja, mutta minäpä reippaana tyttönä päätin kävellä 3 kilometrin matkan. Onneksi kännyköissä on nykyään navigointilaitteet, muuten en olisi kyllä ikinä löytänyt perille. Aika monta kertaa matkan aikana tuli kirottua Hämeenlinnan mäkinen maasto. Onneksi sairaala lopulta löytyi ja päivä parani heti, kun samaan aikaan ovista astui sisään mun kanssa kolme inttipukuista jätkää. Ja niitä muuten näkyi muutenkin aika monta reissun aikana. En valita!
Kun oikea odotusaula sitten pienen etsinnän jälkeen löytyi, alkoi odottaminen. Sainkin odottaa puoli tuntia ylimääräistä ennen kuin sisään kutsuttiin. Istuin tuoliin, hammaslääkäri tutkaili vähän suuta ja kysyi, onko mulle itelle ollut haittaa viisauden hampaista. Ei ole. Eivätkä ne kuulemma edes vielä näy limakalvojen läpi, joten mitään on turha tehdä tässä vaiheessa. Käyntiin meni siis n. 5 minuuttia ja sen jälkeen pääsin lähtemään. Otti pikkaisen päähän, että tuommoisen takia olin vaivalla raahautunut toiseen kaupunkiin asti. Mutta minkäs teet.
Ei reissu sentään ihan turha ollut. Kävin sitten ennen kotiin tuloa tutustumassa Hämeenlinnan uuteen kauppakeskukseen Goodmaniin. Ihan mukava paikka oli, vaikka teinit olivatkin sen lähes kokonaan vallanneet. Kävin syömässä maittavan hampurilaisaterian ja bongasin samasta ravintolasta Tapio Suomisen syömässä pizzaa. Sen lisäksi kiertelin hieman kauppoja, kunnes lähdin pimeydessä suunnistamaan takaisin linja-autoasemalle. Se olikin hieman vaikeampaa, kun pimeyden takia ei paikkoja enää erottanut samalla tavalla. Onneksi oli taas kännykkä apuna ja perille löysin.
Loppuun vielä hammaslääkäristä sen verran, että sain ohjeeksi tarkkailla itse viisauden hampaitten puhkeamista ja heti sitten mennä terveyskeskukseen, kun ne alkavat oireilla. Kanta-Hämeeseen mulla ei ole minkäänlaisia jatkokontakteja, vaan tarvitsen tarvittaessa kokonaan uuden lähetteen. Ja sen pyydänkin sitten jo Taysiin. Mutta onpahan nyt tullut nähtyä myös tuo sairaala. Hieman kyllä hymyilytti siellä kävellessä, kuinka kaveri oli kuvaillut sitä todella isoksi sairaalaksi. Ei se kyllä kovin iso ole siinä vaiheessa, kun itse on vieraillut Taysissa tai vielä isommassa Meilahden sairaalassa. :)
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
12.11. Maksapoli
Joskus lääkärikäyntien jälkeen jää tosi tylsä olo, joskus taas vastaanotolta poistuu hirmu hyvillä mielin. Tänään tapahtui jälkimmäinen.
Tänään oli siis ensimmäinen maksapolikäynti ihan uuden lääkärin kanssa. Edellinen lääkärihän jäi viime kerran jälkeen eläkkeelle ja hyvästeli silloin mut. Tai ei oikeastaan tämä lääkäri ihan uusi ollut, oon hänet kyllä nähnyt muutaman kerran ennen siirtoa. Ja muisti hänkin kuulemma mut.
Pieni jännitystila oli ennen polille tuloa, sillä lähdin pikkaisen liian myöhään ajamaan sairaalalle päin. Ja tietenkin sairaalalla oli sitten sellainen ruuhka, että ihan jokainen parkkipaikka oli varattu. Alkoi siinä pikkaisen jo hikikarpalot kihoamaan, kun auton kanssa pyöriskelin ympäri sairaala-aluetta ja mistään ei tuntunut yhtään paikkaa löytyvän. Onneksi lopulta yksi auto lähti juuri mun edestä ja auton parkkiin sain. Sen jälkeen juoksinkin hiki hatussa hisseille ja muutamaa minuuttia vaille varsinaista vastaanottoaikaa sain ilmottauduttua. Oikeasti mikään kiire ei olisi ollut, sillä lääkäri oli lähes puoli tuntia myöhässä.
Kun sitten lääkärin luo vihdoin pääsin, aloitti hän kyselemällä mistä maksasairaus on mulle tullut. En osannut vastata muuta, kuin että mun mielestä se on synnynnäinen vika. Ja niinhän siellä papereissa lukikin. Lisäksi lääkäri kyseli onko mulla sisaruksia ja onko heillä sama sairaus. Kerroin, että pikkusiskon omistan ja että hän on täysin terve.
Alkuselvittelyiden jälkeen kävimme lääkärin kanssa sitten lääkelistan läpi. Hieman lääkäri Alendronatia eli osteoporoosilääkitystä siinä mietiskeli ja katseli papereista, että eihän mulla enää varsinaista osteoporoosia ole, vaan osteopenia enää. Lisäksi hän ihmetteli hieman rautalääkitystäni, jota syön tällä hetkellä jatkuvana.
Lääkkeiden ihmettelyn jälkeen lääkäri sitten kysyikin yhtäkkiä, että seurustelenko mä. No enpä seurustele. Siihen lääkäri totesi, että mietti vain asiaa, kun mä kuitenkin olen jo 24-vuotias ja lasten hankkiminen tulee jossain vaiheessa eteen. Elinsiirron puolesta ei ole mitään estettä hankkia lapsia, silloin vain täytyy hieman muuttaa lääkitystä. Kysyin sitten, että entäs miten tää mun varsinainen sauraus lasten hankkimiseen vaikuttaa. Siihen lääkäri ei oikein osannut sanoa juuta eikä jaata. Kerroin sitten, että vaikka tällä hetkellä lasten hankkiminen ei todellakaan ole mitenkään ajankohtaista, niin totta kai olen asiaa aika usein mielessä pyöritellyt ja mietiskellyt, että voinko ikinä omia lapsia hankkia. Lääkäri sitten päätti, että laittaa mulle lähetteen perinnöllisyyspoliklinikalle. Ihan mahtavaa! Oon oikeasti monesti miettinyt, että tämä asia pitäisi lääkärin luona esille ottaa. En sitten kuitenkaan ole koskaan jotenkin kehdannut, kun niitä lapsia ei nyt ihan lähiaikoina ole tulossa. Mutta onpa mukava saada jonkinlainen selvyys tähänkin asiaan eikä tarvitse enää elää epätietoisuudessa.
Tämän jälkeen kävimme sitten yhdessä verikoetulokset läpi. Kaikki on ok. Lääkäri naureskeli kuinka mun ALAT eli maksa-arvo on jopa liian hyvä. Se on siis 6, kun viitearvot ovat 10-45. Krea mulla on edelleen koholla, mutta niinhän se on ollut aina. Hemoglobiini on 112 eli raudasta huolimatta matala. Tähän lääkäri sitten tarttui, sillä hänen mielestään mun anemiani ei ole rautalääkkeillä korjattavissa. Niinpä hän päätti määrätä mulle rautakokeita, joilla selvitetään raudan määrää kehossa ja jotain muuta sellaista. Näillä kokeilla ilmeisesti sitten saadaan selville, että onko mun jatkuvasta raudan syömisestä todella mitään apua. Ensi viikolla käyn niissä verikokeissa.
Lisäksi lääkäri alkoi uudestaan miettiä Alendronatia. Hän totesi mulle, että yksi ko. lääkkeen haittavaikutuksista on se, että leukaluu voi mennä kuolioon. Lisäksi viisauden hampaitten revinnän yhteydessä leukaluu voi irrota paikoiltaan jos Alendronatia on kauan syönyt. Ja mullahan mietitään tällä hetkellä viisauden hampaitten repimistä! Niinpä yhdessä lääkärin kanssa sitten päätimme, että Alendronat lopetetaan nyt ainakin vuodeksi. Lääkäri uskoi, että kun mulla enää pelkkä osteopenia on, niin pärjään kyllä kalkki + D-vitamiiniyhdistelmällä.
Lopuksi lääkäri vielä uusi tarvittavat lääkkeet ja lähetti mut hoitajan juttusille, josta sain uuden ajan toukokuulle. En muuten tiedä, missä sitä silloin asun ja mitä teen. Aika hurjaa!
Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi siis todella hyvä mieli. Harvoin tulee vastaan lääkäriä, joka noin hyvin asioihin jaksaa paneutua. Viimeksi varmaan ihopolilla. Tosi iloinen olen etenkin tuosta lähetteestä perinnöllisyyspolille. Ja tosi mukavaa, että kerrankin joku Tampereen lääkäri uskaltaa ottaa kunnolla kantaa lääkitykseen eikä jätä niitä hommia Helsingin kontolle.
Tänään oli siis ensimmäinen maksapolikäynti ihan uuden lääkärin kanssa. Edellinen lääkärihän jäi viime kerran jälkeen eläkkeelle ja hyvästeli silloin mut. Tai ei oikeastaan tämä lääkäri ihan uusi ollut, oon hänet kyllä nähnyt muutaman kerran ennen siirtoa. Ja muisti hänkin kuulemma mut.
Pieni jännitystila oli ennen polille tuloa, sillä lähdin pikkaisen liian myöhään ajamaan sairaalalle päin. Ja tietenkin sairaalalla oli sitten sellainen ruuhka, että ihan jokainen parkkipaikka oli varattu. Alkoi siinä pikkaisen jo hikikarpalot kihoamaan, kun auton kanssa pyöriskelin ympäri sairaala-aluetta ja mistään ei tuntunut yhtään paikkaa löytyvän. Onneksi lopulta yksi auto lähti juuri mun edestä ja auton parkkiin sain. Sen jälkeen juoksinkin hiki hatussa hisseille ja muutamaa minuuttia vaille varsinaista vastaanottoaikaa sain ilmottauduttua. Oikeasti mikään kiire ei olisi ollut, sillä lääkäri oli lähes puoli tuntia myöhässä.
Kun sitten lääkärin luo vihdoin pääsin, aloitti hän kyselemällä mistä maksasairaus on mulle tullut. En osannut vastata muuta, kuin että mun mielestä se on synnynnäinen vika. Ja niinhän siellä papereissa lukikin. Lisäksi lääkäri kyseli onko mulla sisaruksia ja onko heillä sama sairaus. Kerroin, että pikkusiskon omistan ja että hän on täysin terve.
Alkuselvittelyiden jälkeen kävimme lääkärin kanssa sitten lääkelistan läpi. Hieman lääkäri Alendronatia eli osteoporoosilääkitystä siinä mietiskeli ja katseli papereista, että eihän mulla enää varsinaista osteoporoosia ole, vaan osteopenia enää. Lisäksi hän ihmetteli hieman rautalääkitystäni, jota syön tällä hetkellä jatkuvana.
Lääkkeiden ihmettelyn jälkeen lääkäri sitten kysyikin yhtäkkiä, että seurustelenko mä. No enpä seurustele. Siihen lääkäri totesi, että mietti vain asiaa, kun mä kuitenkin olen jo 24-vuotias ja lasten hankkiminen tulee jossain vaiheessa eteen. Elinsiirron puolesta ei ole mitään estettä hankkia lapsia, silloin vain täytyy hieman muuttaa lääkitystä. Kysyin sitten, että entäs miten tää mun varsinainen sauraus lasten hankkimiseen vaikuttaa. Siihen lääkäri ei oikein osannut sanoa juuta eikä jaata. Kerroin sitten, että vaikka tällä hetkellä lasten hankkiminen ei todellakaan ole mitenkään ajankohtaista, niin totta kai olen asiaa aika usein mielessä pyöritellyt ja mietiskellyt, että voinko ikinä omia lapsia hankkia. Lääkäri sitten päätti, että laittaa mulle lähetteen perinnöllisyyspoliklinikalle. Ihan mahtavaa! Oon oikeasti monesti miettinyt, että tämä asia pitäisi lääkärin luona esille ottaa. En sitten kuitenkaan ole koskaan jotenkin kehdannut, kun niitä lapsia ei nyt ihan lähiaikoina ole tulossa. Mutta onpa mukava saada jonkinlainen selvyys tähänkin asiaan eikä tarvitse enää elää epätietoisuudessa.
Tämän jälkeen kävimme sitten yhdessä verikoetulokset läpi. Kaikki on ok. Lääkäri naureskeli kuinka mun ALAT eli maksa-arvo on jopa liian hyvä. Se on siis 6, kun viitearvot ovat 10-45. Krea mulla on edelleen koholla, mutta niinhän se on ollut aina. Hemoglobiini on 112 eli raudasta huolimatta matala. Tähän lääkäri sitten tarttui, sillä hänen mielestään mun anemiani ei ole rautalääkkeillä korjattavissa. Niinpä hän päätti määrätä mulle rautakokeita, joilla selvitetään raudan määrää kehossa ja jotain muuta sellaista. Näillä kokeilla ilmeisesti sitten saadaan selville, että onko mun jatkuvasta raudan syömisestä todella mitään apua. Ensi viikolla käyn niissä verikokeissa.
Lisäksi lääkäri alkoi uudestaan miettiä Alendronatia. Hän totesi mulle, että yksi ko. lääkkeen haittavaikutuksista on se, että leukaluu voi mennä kuolioon. Lisäksi viisauden hampaitten revinnän yhteydessä leukaluu voi irrota paikoiltaan jos Alendronatia on kauan syönyt. Ja mullahan mietitään tällä hetkellä viisauden hampaitten repimistä! Niinpä yhdessä lääkärin kanssa sitten päätimme, että Alendronat lopetetaan nyt ainakin vuodeksi. Lääkäri uskoi, että kun mulla enää pelkkä osteopenia on, niin pärjään kyllä kalkki + D-vitamiiniyhdistelmällä.
Lopuksi lääkäri vielä uusi tarvittavat lääkkeet ja lähetti mut hoitajan juttusille, josta sain uuden ajan toukokuulle. En muuten tiedä, missä sitä silloin asun ja mitä teen. Aika hurjaa!
Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi siis todella hyvä mieli. Harvoin tulee vastaan lääkäriä, joka noin hyvin asioihin jaksaa paneutua. Viimeksi varmaan ihopolilla. Tosi iloinen olen etenkin tuosta lähetteestä perinnöllisyyspolille. Ja tosi mukavaa, että kerrankin joku Tampereen lääkäri uskaltaa ottaa kunnolla kantaa lääkitykseen eikä jätä niitä hommia Helsingin kontolle.
torstai 30. lokakuuta 2014
Lapsuus/ nuoruus pitkäaikaissairauden kanssa
Mietin yksi uneton yö seuraava aihetta, mistä voisin tänne kirjoittaa. Sitten juolahti mieleen ajatus siitä, että mähän en ole tänne koskaan kirjoittanut siitä, millaista elämää elin lapsena ja nuorena. Siis nimenomaan sairausnäkökulmasta. Niinpä ajattelin sitä tässä vähän avata teille. Toivottavasti kiinnostaa. :)
Kun on sairastanut ihan pienestä pitäen, niin siihen kasvaa aika hyvin. Mulle sairaalassa käynnit ja lääkkeiden ottaminen on aina ollut ihan arkipäivää. Lääkkeistä muistan sen, kuinka yksi lääke maistui hirmu hyvältä. Otin sen aina salaa kouraani ja puuron syötyä hiippailin takkahuoneeseen katsomaan lastenohjelmia ja nautin lääkkeen mausta. Oikeasti jos vielä söisin samaista lääkettä, niin tuskin se enää hyvältä maistuisi. :D
Olen tainnut ennenkin kertoa, että mun lapsuus oli suhteellisen normaali. Sairaus ei oikeastaan näkynyt kuin satunnaisina käynteinä lääkärin luona. Kaikenlaista musta kyllä tutkittiin, mutta siihenkin tottui. Olin lapsena perhepäivähoitajalla ja siellä kaikki tiesivät mun sairaudesta. Esimerkiksi joskus mulla oli verenpainetta mittaava vuorokausirekisteri ja se oli kaikkien muiden lasten mielestä vain tosi mielenkiintoinen. Koulussa sen sijaan en sitten enää luokkakavereille halunnut sairaudesta kertoa. Eikä sitä kukaan musta pystynyt päälle päin arvaamaan, sillä olin ihan kuin muut lapset. Pystyin osallistumaan kaikkeen ja elämään ihan normaalisti. Lääkärikäyntien tilalle keksin aina jonkun pienen valkoisen valheen, ettei tarvinnut muille kertovansa menevän lääkärille.
Teini-ikäkin mulla oli suurin piirtein 16-vuotiaaksi ihan normaalia. Olin silloin tosi erilainen kuin nykyään, hiljainen hissukka, joka viihtyi paremmin kotona kuin menossa. Lukioon siirryttäessä alkoivat ongelmat sitten kasaantua aika vauhdilla. Yksi selvä muisto on siitä, kuinka mulla alkoivat jostain syystä turvota nilkat ja alaselkä. Yksi ilta turvotus yltyi niin pahaksi, että jalat olivat aivan puupökkelöt. Lähdettiin silloin aika kiirellä päivystykseen ja sieltä mulle määrättiin nesteenpoistolääkitys, jota söin aina siirtoon asti. Ja sitä lääkitystä muuten häpesin todella todella paljon. Kenellekään en siitä halunnut kertoa, koska musta se oli vain vanhojen mummojen lääke. Asiaa vaikeutti vielä se, että lääke piti aina ottaa koulupäivän aikana. Koitin tehdä sen niin salassa kuin vain pystyin.
Lukion aikana myös kunto alkoi romahtaa. Ensin se näkyi siinä, etten millään jaksanut kiivetä portaita neljänteen kerroksen. Kaverin rinnalla sinne kiipeäminen oli tuskaa ja yleensä keksin jonkun tekosyyn, jolla pystyin tulemaan yksin. Silloin sain pitää taukoja. Koulumatkoihin meni todella kauan ja sain jopa vapautuksen 2000m juoksusta. Ikinä en olisi siinä tilassa sitä jaksanut. Kunnon laskeminen vaikutti myös yleiseen jaksamiseen enkä normaalia teini-ikäisen elämää jaksanut viettää. Toisaalta, se tuskin olisi edes kauheasti kiinnostanut.
Nyt kun miettii, niin on oikeastaan aika hyvin, että kaikkien ongelmien keskellä sain kirjoitettua ylioppilaaksi ja vielä ihan hyvin arvosanoin. Vaikka siihen aikaan en itse nähnyt edes sitä, kuinka sairas olin ja kuinka äärirajoilla sitä mentiin. Siihen oli jälleen kerran vain tottunut. Kirjoitusten jälkeen päätin aloittaa kuntokuurin, sillä itseäni hävetti huono kunto. Myös äiti siitä mulle joskus huomautti. Eihän kukaan tajunnut, että kyseessä on ihan muu juttu kuin huono kunto. Niinpä mä tein kotijumppia ja kävin pyöräilemässä melko pitkiä lenkkejä. Kunto ei silti kohonnut ja se toki turhuatti. En edes halua tietää, millaisilla saturaatioarvoilla sitä silloin on menty.
Kirjoitusten jälkeen tein myös jonkin verran töitä. Sain siivojaan hommia muutamaksi päiväksi päiväkodista. Sieltä mieleen on jäänyt eräs tapaus. Siirtelin päiväkodin johtajan kanssa isoja penkkejä ja mulle se tietenkin otti todella voimille. Hengästyin jo siitä. Päiväkodin johtaja pisti tämän sitten merkille ja huomautti mulle asiasta. Hän myös kysyi, että mitä töitä haluan isona tehdä. Kun kerroin haluavani sairaanhoitajaksi, hän totesi mulle, että tuolla kunnolla et ikinä tule siihen ammattiin pääsemään. Oikeastaan tämä kommentti taisi ollakin se alkusysäys kuntoiluinnolle.
Mun ylioppilaskuvassa näkyy todella hoikka tyttö, josta ehkä nyt pystyy sanomaan, että aika sairashan mä siinä olen. Huulet ovat siniset, mitä ne oli mulla siihen aikaan aina. Siitä huomauteltiin mulle ihan jatkuvasti, niin paljon, että itseä alkoi lähinnä vaan ärsyttää. Kesätöihin hakiessa muistan kuinka äitin kehoituksesta haastattelijalle kerroin, että mun huuleni ovat usein siniset, mutta se ei ole mitään vakavaa ja siitä ei tarvitse olla huolissaan. Sain paikan. Muistan kuinka yksi laitoshoitajista totesi mulle, että siniset huulet viittaavat johonkin sydänperäiseen. Ja sitähän alettiin sen jälkeen tutkimaan.
Siitä kuitenkin ensi kerralla enemmän. Silloin voisin kertoa teille opiskeluajasta, jota kesti puoli vuotta ennen kuin jäin koulusta pois.
Tulee muuten tätä kirjoittaessa jotenkin todella surullinen olo. Kuinka sitä ei ole tajunnut, kuinka sairas on ja kuinka sinnikkäästi sitä on vain jaksanut ja painanut eteenpäin, vaikka vaiketa on ollut. Ison rutistushalin antaisin sille nuorelle tytölle nyt, jos vain pystyisin.
Kun on sairastanut ihan pienestä pitäen, niin siihen kasvaa aika hyvin. Mulle sairaalassa käynnit ja lääkkeiden ottaminen on aina ollut ihan arkipäivää. Lääkkeistä muistan sen, kuinka yksi lääke maistui hirmu hyvältä. Otin sen aina salaa kouraani ja puuron syötyä hiippailin takkahuoneeseen katsomaan lastenohjelmia ja nautin lääkkeen mausta. Oikeasti jos vielä söisin samaista lääkettä, niin tuskin se enää hyvältä maistuisi. :D
Olen tainnut ennenkin kertoa, että mun lapsuus oli suhteellisen normaali. Sairaus ei oikeastaan näkynyt kuin satunnaisina käynteinä lääkärin luona. Kaikenlaista musta kyllä tutkittiin, mutta siihenkin tottui. Olin lapsena perhepäivähoitajalla ja siellä kaikki tiesivät mun sairaudesta. Esimerkiksi joskus mulla oli verenpainetta mittaava vuorokausirekisteri ja se oli kaikkien muiden lasten mielestä vain tosi mielenkiintoinen. Koulussa sen sijaan en sitten enää luokkakavereille halunnut sairaudesta kertoa. Eikä sitä kukaan musta pystynyt päälle päin arvaamaan, sillä olin ihan kuin muut lapset. Pystyin osallistumaan kaikkeen ja elämään ihan normaalisti. Lääkärikäyntien tilalle keksin aina jonkun pienen valkoisen valheen, ettei tarvinnut muille kertovansa menevän lääkärille.
Teini-ikäkin mulla oli suurin piirtein 16-vuotiaaksi ihan normaalia. Olin silloin tosi erilainen kuin nykyään, hiljainen hissukka, joka viihtyi paremmin kotona kuin menossa. Lukioon siirryttäessä alkoivat ongelmat sitten kasaantua aika vauhdilla. Yksi selvä muisto on siitä, kuinka mulla alkoivat jostain syystä turvota nilkat ja alaselkä. Yksi ilta turvotus yltyi niin pahaksi, että jalat olivat aivan puupökkelöt. Lähdettiin silloin aika kiirellä päivystykseen ja sieltä mulle määrättiin nesteenpoistolääkitys, jota söin aina siirtoon asti. Ja sitä lääkitystä muuten häpesin todella todella paljon. Kenellekään en siitä halunnut kertoa, koska musta se oli vain vanhojen mummojen lääke. Asiaa vaikeutti vielä se, että lääke piti aina ottaa koulupäivän aikana. Koitin tehdä sen niin salassa kuin vain pystyin.
Lukion aikana myös kunto alkoi romahtaa. Ensin se näkyi siinä, etten millään jaksanut kiivetä portaita neljänteen kerroksen. Kaverin rinnalla sinne kiipeäminen oli tuskaa ja yleensä keksin jonkun tekosyyn, jolla pystyin tulemaan yksin. Silloin sain pitää taukoja. Koulumatkoihin meni todella kauan ja sain jopa vapautuksen 2000m juoksusta. Ikinä en olisi siinä tilassa sitä jaksanut. Kunnon laskeminen vaikutti myös yleiseen jaksamiseen enkä normaalia teini-ikäisen elämää jaksanut viettää. Toisaalta, se tuskin olisi edes kauheasti kiinnostanut.
Nyt kun miettii, niin on oikeastaan aika hyvin, että kaikkien ongelmien keskellä sain kirjoitettua ylioppilaaksi ja vielä ihan hyvin arvosanoin. Vaikka siihen aikaan en itse nähnyt edes sitä, kuinka sairas olin ja kuinka äärirajoilla sitä mentiin. Siihen oli jälleen kerran vain tottunut. Kirjoitusten jälkeen päätin aloittaa kuntokuurin, sillä itseäni hävetti huono kunto. Myös äiti siitä mulle joskus huomautti. Eihän kukaan tajunnut, että kyseessä on ihan muu juttu kuin huono kunto. Niinpä mä tein kotijumppia ja kävin pyöräilemässä melko pitkiä lenkkejä. Kunto ei silti kohonnut ja se toki turhuatti. En edes halua tietää, millaisilla saturaatioarvoilla sitä silloin on menty.
Kirjoitusten jälkeen tein myös jonkin verran töitä. Sain siivojaan hommia muutamaksi päiväksi päiväkodista. Sieltä mieleen on jäänyt eräs tapaus. Siirtelin päiväkodin johtajan kanssa isoja penkkejä ja mulle se tietenkin otti todella voimille. Hengästyin jo siitä. Päiväkodin johtaja pisti tämän sitten merkille ja huomautti mulle asiasta. Hän myös kysyi, että mitä töitä haluan isona tehdä. Kun kerroin haluavani sairaanhoitajaksi, hän totesi mulle, että tuolla kunnolla et ikinä tule siihen ammattiin pääsemään. Oikeastaan tämä kommentti taisi ollakin se alkusysäys kuntoiluinnolle.
Mun ylioppilaskuvassa näkyy todella hoikka tyttö, josta ehkä nyt pystyy sanomaan, että aika sairashan mä siinä olen. Huulet ovat siniset, mitä ne oli mulla siihen aikaan aina. Siitä huomauteltiin mulle ihan jatkuvasti, niin paljon, että itseä alkoi lähinnä vaan ärsyttää. Kesätöihin hakiessa muistan kuinka äitin kehoituksesta haastattelijalle kerroin, että mun huuleni ovat usein siniset, mutta se ei ole mitään vakavaa ja siitä ei tarvitse olla huolissaan. Sain paikan. Muistan kuinka yksi laitoshoitajista totesi mulle, että siniset huulet viittaavat johonkin sydänperäiseen. Ja sitähän alettiin sen jälkeen tutkimaan.
Siitä kuitenkin ensi kerralla enemmän. Silloin voisin kertoa teille opiskeluajasta, jota kesti puoli vuotta ennen kuin jäin koulusta pois.
Tulee muuten tätä kirjoittaessa jotenkin todella surullinen olo. Kuinka sitä ei ole tajunnut, kuinka sairas on ja kuinka sinnikkäästi sitä on vain jaksanut ja painanut eteenpäin, vaikka vaiketa on ollut. Ison rutistushalin antaisin sille nuorelle tytölle nyt, jos vain pystyisin.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Vuosi aneurysmaleikkauksesta
Mulla ei oo ollut pitkään aikaan tänne mitään kirjoiteltavaa, joten sen takia ajattelin muistella vähän vuodentakaista ja kertoa asian tiimoilta nykyhetkestä.
Tasan vuosi sittenhän mulle tehtiin aivoaneurysmaleikkaus. Leikkaus, joka aiheutti mussa pelkoa ja ajatuksia enemmän kuin elinsiirto ikinä. Muistan edelleen, kuinka musta tuntui siltä, että koko leikkaus pilaa mun elämäni sillä hetkellä. Pelkäsin myös ihan hirveästi kaikkia niitä kauheita asioita, jotka voisivat mennä leikkauksessa pieleen. Aika äkkiä leikkauksen jälkeen kaikki pelot tuntuivat lähinnä naurettavilta, sillä niin hyvin kaikki meni ja tosi nopeasti pääsin palaamaan normaaliin elämääni.
Nykyään en enää meinaa oikein edes muistaa, että koko leikkausta mulle on tehty. Arpi on peittynyt kokonaan hiusten alle eikä sitä pysty näkemään oikeastaan ollenkaan. Pääkin tuntuu nykyään ihan normaalilta, minkäänlaisia outoja tuntemuksia ei ole enää missään. Ei edes tunnottomuutta päälaella, josta vielä joulukuussa kerroin. Suurin muistutus leikkauksesta on enää arpikohdassa olevat lyhyemmät hiukset. Nekin ovat kyllä jo ihan kivasti kasvaneet ja yltävät jo melko hyvin korvan taakse. Tosin olisin kyllä olettanut, että ne olisivat ehkä vielä nopeammin vuodessa kasvanneet. Joskus jos haluaisi hiuksensa laittaa kiinni, niin silloin meinaa vielä vähän tulla ongelmia. Kuvaakin teille koitin arvesta ja hiuksista ottaa, mutta kun arpea ei näy ollenkaan ja hiuksetkin ovat tällä hetkellä niin likaiset, niin se nyt sitten jäi. Mutta eipä niissä siis paljon mitään näkemistä edes ole.
Päänsärkyäkään ei enää leikkauksen takia ole ollut ja suukin aukeaa ihan normaalisi. Myös oikea puoli kehosta toimii normaalisti. Kaikki on siis hirmuisen hyvin myös tällä saralla, niin kuin muutenkin terveysrintamalla. :)
Tasan vuosi sittenhän mulle tehtiin aivoaneurysmaleikkaus. Leikkaus, joka aiheutti mussa pelkoa ja ajatuksia enemmän kuin elinsiirto ikinä. Muistan edelleen, kuinka musta tuntui siltä, että koko leikkaus pilaa mun elämäni sillä hetkellä. Pelkäsin myös ihan hirveästi kaikkia niitä kauheita asioita, jotka voisivat mennä leikkauksessa pieleen. Aika äkkiä leikkauksen jälkeen kaikki pelot tuntuivat lähinnä naurettavilta, sillä niin hyvin kaikki meni ja tosi nopeasti pääsin palaamaan normaaliin elämääni.
Nykyään en enää meinaa oikein edes muistaa, että koko leikkausta mulle on tehty. Arpi on peittynyt kokonaan hiusten alle eikä sitä pysty näkemään oikeastaan ollenkaan. Pääkin tuntuu nykyään ihan normaalilta, minkäänlaisia outoja tuntemuksia ei ole enää missään. Ei edes tunnottomuutta päälaella, josta vielä joulukuussa kerroin. Suurin muistutus leikkauksesta on enää arpikohdassa olevat lyhyemmät hiukset. Nekin ovat kyllä jo ihan kivasti kasvaneet ja yltävät jo melko hyvin korvan taakse. Tosin olisin kyllä olettanut, että ne olisivat ehkä vielä nopeammin vuodessa kasvanneet. Joskus jos haluaisi hiuksensa laittaa kiinni, niin silloin meinaa vielä vähän tulla ongelmia. Kuvaakin teille koitin arvesta ja hiuksista ottaa, mutta kun arpea ei näy ollenkaan ja hiuksetkin ovat tällä hetkellä niin likaiset, niin se nyt sitten jäi. Mutta eipä niissä siis paljon mitään näkemistä edes ole.
Päänsärkyäkään ei enää leikkauksen takia ole ollut ja suukin aukeaa ihan normaalisi. Myös oikea puoli kehosta toimii normaalisti. Kaikki on siis hirmuisen hyvin myös tällä saralla, niin kuin muutenkin terveysrintamalla. :)
perjantai 15. elokuuta 2014
14.8. Munuaispoli
Havahduin tiistai-iltana kalenteria selatessa yhtäkkiä siihen, että oon aivan totaalisesti unohtanut käydä verikokeissa. Jotenkin mun pääni on kokonaan sekoittanut tää kolmivuorotyö ja epäsäännölliset työajat. Olin kyllä jossain vaiheessa suunnitellut, että käyn viikkoa aikasemmin verikokeissa, mutta ei se käynyt pienessä mielessäkään viime viikolla. Paniikissa sitten päätin, että yövuoron jälkeen hipsin suoraa päätä labraan. Ainoa ongelma tosin oli, että kokeita varten olisi pitänyt olla 12 tuntia syömättä. Siitä oli pakko hieman lipsua, sillä en olisi kyllä millään pysynyt koko yövuoroa vetelemään ilman eväitä. Niinpä syömättä tuli oltua vain 7 tuntia, mutta kai se riitti.
Virtsanäytteet jäivät myös sitten kokonaan ottamatta, etenkin kun yövirtsankeräys olisi kuulunut näihin kokeisiin. Onneksi sattui juuri nyt olemaan menkat, niin pystyin kuittaamaan näytteiden puuttumisen sillä hyvin. Koitin vielä keskiviikkona soitella sairaalaan ja selittää tilanteen, sillä olin hieman epävarma, ehtivätkö kaikki verikokeet Tampereelle yhden päivän aikana. Osa niistä nimittäin valmistetaan vasta Tampereella. Eipä polilta vastattu, mutta myöhemmin iltapäivällä sieltä kyllä soitettiin ja kysyttiin, että olenkos verikokeissa ollenkaan käynyt.
No, eilen sitten taas munuaispolille suuntasin. Lääkärinä oli tällä kertaa mieshenkilö, josta en ihan kauheasti pidä. Aluksi otettiin paino. En ole tainnutkaan teille kertoa, että oon laihtunut semmoisen 4 kiloa. Sen huomaa parhaiten housuista, jotka eivät enää oikein päällä meinaa pysyä. Saisi sama suunta kyllä jatkua ja lähteä vielä toiset neljä kiloa, niin tyytyväinen olisin.
Painon jälkeen lääkäri sitten kyseli opinnoista ja muuttamisaikeista. Lisäksi tuli puhetta verenpaineen mittaamisesta. Kerroin, että en oikeastaan itse verenpainetta mittaile, kun en mittaria omista. Kotikotona saatan tosin joskus sen ottaa, jos huimaa kovasti. Lääkäri alkoi sitten motkottaa, että kyllä sitä verenpainetta vaan säännöllisesti kuuluisi itsekin mitata. Tosin siinä vaiheessa kun se verenpaine otettiin ja lukemat olivat 105/68, alkoi lääkäri perua puheitansa ja sanoi, että näillä arvoilla ei oikeastaan niin usein tarvitse sittenkään mittailla. Ja laskeskeli vielä, että kun käyn kuitenkin suhteellisen usein edelleen lääkärikäynneillä vuodessa ja aina verenpaine otetaan, niin ei niitä kotimittauksia sitten tarvitakaan.
Helsingin reissusta lääkäri myös kyseli ja tietoihinsa päivitti kortisonin lopetuksen. Verikoetulokset kaikki olivat kohdillaan, krea ja Cya-arvo heittelevät entiseen malliin. Sen enempää ei oikeastaan ehditty jutella, kun lääkärille tuli joku ilmeisen tärkeä puhelu. Hän nimittäin siihen vastasi, käski soittajan odottaa hetken ja totesi mulle sitten vain, että kaikki on kunnossa, jatketaan entiseen malliin, hei hei. Vai niin. Taisi se siinä kiireessä kysäistä resepteistäkin, mutta enpä kehdannut mitään sanoa, kun näytti puhelimen päässä oleva henkilö kiinnostavan enemmän kuin mun tilanteeni enää. Saahan niitä reseptejä uusittua sitten vaikka terveyskeskuksessa. Ja kyllä niitten pitäisi tällä hetkellä ihan kunnossa olla.
Sellainen käynti. Sarjassamme turhat lääkärikäynnit osa ?. Huoh. Ja tämän takia piti taas Tampereelle raahautua. Seuraava kerta on maksapolille marraskuussa. Täytyy varmaan sitä varten jo kirjoittaa isolla kalenteriin, että muista ne verikokeet. :D
Virtsanäytteet jäivät myös sitten kokonaan ottamatta, etenkin kun yövirtsankeräys olisi kuulunut näihin kokeisiin. Onneksi sattui juuri nyt olemaan menkat, niin pystyin kuittaamaan näytteiden puuttumisen sillä hyvin. Koitin vielä keskiviikkona soitella sairaalaan ja selittää tilanteen, sillä olin hieman epävarma, ehtivätkö kaikki verikokeet Tampereelle yhden päivän aikana. Osa niistä nimittäin valmistetaan vasta Tampereella. Eipä polilta vastattu, mutta myöhemmin iltapäivällä sieltä kyllä soitettiin ja kysyttiin, että olenkos verikokeissa ollenkaan käynyt.
No, eilen sitten taas munuaispolille suuntasin. Lääkärinä oli tällä kertaa mieshenkilö, josta en ihan kauheasti pidä. Aluksi otettiin paino. En ole tainnutkaan teille kertoa, että oon laihtunut semmoisen 4 kiloa. Sen huomaa parhaiten housuista, jotka eivät enää oikein päällä meinaa pysyä. Saisi sama suunta kyllä jatkua ja lähteä vielä toiset neljä kiloa, niin tyytyväinen olisin.
Painon jälkeen lääkäri sitten kyseli opinnoista ja muuttamisaikeista. Lisäksi tuli puhetta verenpaineen mittaamisesta. Kerroin, että en oikeastaan itse verenpainetta mittaile, kun en mittaria omista. Kotikotona saatan tosin joskus sen ottaa, jos huimaa kovasti. Lääkäri alkoi sitten motkottaa, että kyllä sitä verenpainetta vaan säännöllisesti kuuluisi itsekin mitata. Tosin siinä vaiheessa kun se verenpaine otettiin ja lukemat olivat 105/68, alkoi lääkäri perua puheitansa ja sanoi, että näillä arvoilla ei oikeastaan niin usein tarvitse sittenkään mittailla. Ja laskeskeli vielä, että kun käyn kuitenkin suhteellisen usein edelleen lääkärikäynneillä vuodessa ja aina verenpaine otetaan, niin ei niitä kotimittauksia sitten tarvitakaan.
Helsingin reissusta lääkäri myös kyseli ja tietoihinsa päivitti kortisonin lopetuksen. Verikoetulokset kaikki olivat kohdillaan, krea ja Cya-arvo heittelevät entiseen malliin. Sen enempää ei oikeastaan ehditty jutella, kun lääkärille tuli joku ilmeisen tärkeä puhelu. Hän nimittäin siihen vastasi, käski soittajan odottaa hetken ja totesi mulle sitten vain, että kaikki on kunnossa, jatketaan entiseen malliin, hei hei. Vai niin. Taisi se siinä kiireessä kysäistä resepteistäkin, mutta enpä kehdannut mitään sanoa, kun näytti puhelimen päässä oleva henkilö kiinnostavan enemmän kuin mun tilanteeni enää. Saahan niitä reseptejä uusittua sitten vaikka terveyskeskuksessa. Ja kyllä niitten pitäisi tällä hetkellä ihan kunnossa olla.
Sellainen käynti. Sarjassamme turhat lääkärikäynnit osa ?. Huoh. Ja tämän takia piti taas Tampereelle raahautua. Seuraava kerta on maksapolille marraskuussa. Täytyy varmaan sitä varten jo kirjoittaa isolla kalenteriin, että muista ne verikokeet. :D
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Helsinki, Kolmiosairaala 4.8.
Viime sunnuntai oli aika pitkä päivä. Ensin aamuvuoro töissä ja sen jälkeen vanhempien kanssa suoraan Helsinkiin. Hotellimajoittumisten jälkeen kello oli jo sen verran paljon, että oli aika etsiä ruokapaikka. Hetken aikaa meni harhaillessa ja etsiessä sunnuntai-iltana paikkaa, joka olisi auki pidempäänkin kuin vain iltakahdeksaan. Mahat täynnä jatkoimme sitten hetken kaupungin kiertelyä ja kävelimme jälleen kerran Kirurgisen sairaalan ohi, jossa siirtoleikkaus neljä vuotta sitten tehtiin. Mitään sen suurempia tunteita sairaalan näkeminen ei enää aiheuta.
Illan lopuksi kävimme vielä terassilla istuskelemassa. Torni Hotellin katolle oltaisiin haluttu, mutta se oli kiinni, joten piti tyytyä nauttimaan juomat maanpinnalla. Juomien jälkeen mun olikin sitten aika suunnata bussilla hotellille. Mä oon oikeasti maailman huonoin suunnistamaan missään, etenkin tuntemattomissa kaupungeissa. Niinpä äiti huikkasi bussikuskille, että heitä tyttö kyydistä hotellin kohdalla. Ei yhtään hävettänyt, ei. Onneksi mä näytän nuoremmalta kuin 24-vuotiaalta. :D
Viime vuonna sairaalalle piti raahautua ihan äärettömän aikaisin ja sitten siellä odoteltiin monta tuntia. Nyt virheistä oli selvästi otettu opiksi, sillä osastolle tarvitsi tulla vasta 9.30. Ennen sitä kävin labrassa verikokeissa. Sen jälkeen sitten odottelin osaston päivähuoneessa lääkäriä. Yllättävän pian aika iso joukko valkotakkisia hahmoja marssi meidän potilaiden ohi. Pomppasi muuten siinä vaiheessa sydän kurkkuun, etenkin kun näin mut leikanneen lääkärin.
Omalla vuorollani sitten marssin lääkäreiden eteen aika jännityksessä. Leikannut lääkäri siinä hetken muisteli, kuinka tilanne silloin neljä vuotta sitten oli aika vaikea, etenkin kun leikkaushaava piti silloin avata uudestaan, kun maksa oli kuolioon menossa. Hän kysyi myös, onko elämäni nyt parempaa kuin ennen leikkausta. No onhan se, paljon! Siinä kun lääkäri kyseli, mitä kaikkea voin tehdä ja pystynkö elämään oikeastaan ihan normaalia elämää, iski taas omaankin tajuntaan se, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat.
Lääkelistaa lääkäri siinä hetken katseli ja lopulta päätyi siihen, että vihdoin ja viimein pääsen kortisonista eroon. Jee! Mitään muita muutoksia ei tullut ja kun itsellä ei ollut kysyttävää, niin aika äkkiä tapaaminen oli ohi. Uusi aika on taas ensi vuonna ja silloin edessä on biobsia. Siihen pitää kuulemma varautua henkisesti.
Lääkäreiden tapaamisen jälkeen söin ruuan ja sitten olinkin jo valmis lähtemään. Ensi vuodelle sain jo ajan, mutta saa nyt nähdä, sopiiko se. Vanhemmat mua tuli sairaalalta hakemaan ja siitä suunnattiin sitten Suomenlinnaan. Siellä vietettiin kolme tuntia, jonka jälkeen käytiin vielä Helsingissä syömässä. Kello kävi jo iltayhdeksää, kun viimein kämpille vanhemmat mut toi. Voin kertoa, että kovin kauaa ei unen tulemista tarvinnut odotella.
Ja loppuun se tärkein juttu. Yksi näistä lääkäreistä oli semmoinen nuori ja _todella_ hyvännäköinen. Siis todella. Jo se sai sydämen pomppailemaan hieman nopeammin ja välillä ajatuksia piti hieman koota. Lisäksi olisi tehnyt mieli tuijotella vain tätä ko. lääkäriä muiden sijaan. Kun mut leikannut lääkäri joskus jää eläkkeelle, niin mun puolesta tämä nuori mies voisi oikein mielellään tulla tilalle. ;D :D
Illan lopuksi kävimme vielä terassilla istuskelemassa. Torni Hotellin katolle oltaisiin haluttu, mutta se oli kiinni, joten piti tyytyä nauttimaan juomat maanpinnalla. Juomien jälkeen mun olikin sitten aika suunnata bussilla hotellille. Mä oon oikeasti maailman huonoin suunnistamaan missään, etenkin tuntemattomissa kaupungeissa. Niinpä äiti huikkasi bussikuskille, että heitä tyttö kyydistä hotellin kohdalla. Ei yhtään hävettänyt, ei. Onneksi mä näytän nuoremmalta kuin 24-vuotiaalta. :D
Viime vuonna sairaalalle piti raahautua ihan äärettömän aikaisin ja sitten siellä odoteltiin monta tuntia. Nyt virheistä oli selvästi otettu opiksi, sillä osastolle tarvitsi tulla vasta 9.30. Ennen sitä kävin labrassa verikokeissa. Sen jälkeen sitten odottelin osaston päivähuoneessa lääkäriä. Yllättävän pian aika iso joukko valkotakkisia hahmoja marssi meidän potilaiden ohi. Pomppasi muuten siinä vaiheessa sydän kurkkuun, etenkin kun näin mut leikanneen lääkärin.
Omalla vuorollani sitten marssin lääkäreiden eteen aika jännityksessä. Leikannut lääkäri siinä hetken muisteli, kuinka tilanne silloin neljä vuotta sitten oli aika vaikea, etenkin kun leikkaushaava piti silloin avata uudestaan, kun maksa oli kuolioon menossa. Hän kysyi myös, onko elämäni nyt parempaa kuin ennen leikkausta. No onhan se, paljon! Siinä kun lääkäri kyseli, mitä kaikkea voin tehdä ja pystynkö elämään oikeastaan ihan normaalia elämää, iski taas omaankin tajuntaan se, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat.
Lääkelistaa lääkäri siinä hetken katseli ja lopulta päätyi siihen, että vihdoin ja viimein pääsen kortisonista eroon. Jee! Mitään muita muutoksia ei tullut ja kun itsellä ei ollut kysyttävää, niin aika äkkiä tapaaminen oli ohi. Uusi aika on taas ensi vuonna ja silloin edessä on biobsia. Siihen pitää kuulemma varautua henkisesti.
Lääkäreiden tapaamisen jälkeen söin ruuan ja sitten olinkin jo valmis lähtemään. Ensi vuodelle sain jo ajan, mutta saa nyt nähdä, sopiiko se. Vanhemmat mua tuli sairaalalta hakemaan ja siitä suunnattiin sitten Suomenlinnaan. Siellä vietettiin kolme tuntia, jonka jälkeen käytiin vielä Helsingissä syömässä. Kello kävi jo iltayhdeksää, kun viimein kämpille vanhemmat mut toi. Voin kertoa, että kovin kauaa ei unen tulemista tarvinnut odotella.
Ja loppuun se tärkein juttu. Yksi näistä lääkäreistä oli semmoinen nuori ja _todella_ hyvännäköinen. Siis todella. Jo se sai sydämen pomppailemaan hieman nopeammin ja välillä ajatuksia piti hieman koota. Lisäksi olisi tehnyt mieli tuijotella vain tätä ko. lääkäriä muiden sijaan. Kun mut leikannut lääkäri joskus jää eläkkeelle, niin mun puolesta tämä nuori mies voisi oikein mielellään tulla tilalle. ;D :D
lauantai 2. elokuuta 2014
1.8. Hammaslääkäri
Puolitoista kuukautta vierähti nopeasti ja eilen oli taas hammaslääkärillä käynnin aika. Viimeksihän sain ohjeeksi tehostaa hampaitten hoitoa vielä enemmän ja aika hyvin sitä ohjetta on kyllä noudatettua tullut. Joka ikinen aamu, myös vapaapäivinä, oon hampaat pessyt. Ja samoin tietenkin illalla. Myös hammaslankaa oon käyttänyt vielä tehokkaammin.
Suun röntgenkuvissa kävin heinäkuun alussa ja niitä kuvia katseltiin sitten vastaanoton aluksi. Viisauden hampaat siellä näkyivät, mutta ilmeisesti ne eivät ainakaan vielä ole puhkeamassa. Silti hammaslääkäri suunnitteli lähetettä keskussairaalaan, jossa voidaan tarkemmin miettiä niiden poistoa. Mun kohdallani kun tämmöinenkin juttu on vähän erilainen kuin normaaleilla ihmisillä. Voi siis olla, että joudun vielä viisauden hampaiden poistoon tässä joku päivä. Kauhulla odotan.
Kuvien tutkailun jälkeen pääsin sitten taas makoilemaan penkkiin. Jotain se lääkäri suussa ronkki, ihan ei käynyt selväksi, että mitä. Sen kuitenkin ymmärsin, että ikenet eivät oikeastaan ole parantuneet ollenkaan, vaikka niitä oonkin nyt koittanut hyvin hoitaa. Eli ientulehdus on edelleen päällä. Lääkäri näytti mulle oikein peilin kanssa kuinka mun ikeneni on pullistuneet. Hyvin sen kyllä nyt itsekin huomasi. Tuskin kuulemma kaikkien mun lääkkeitteni vuoksi koskaan tuun pääsemään kokonaan eroon tulehduksesta ja verenvuodosta hampaitten pesun yhteydessä, mutta hiukan parempi tilanne silti saisi olla.
Sain sitten käynnin lopuksi mukaani lapun, jossa suositeltiin tiettyä hammastahnaa. Myös sellaisia kumisia "hammastikkuja" pitäisi ostaa ja niillä sitten koittaa hammasvälejä sörkkiä. Jotenkin kyllä harmittaa, että tämmöinenkin juttu tässä nyt pitää vielä olla. Eihän se toki paljoa vaadi, että hampaansa hyvin hoitaa ja hammaslankaa- ja tikkuja käyttää, mutta tuntuu silti vain vähän inhottavalta, että suussakin on joku pielessä.
Seuraavasta kerrasta ei ollut mitään puhetta ja pakko myöntää, että lopun puheet menivät muutenkin hieman ohi, sillä mulla oli kamala kiire töihin jo siinä vaiheessa ja itse asiassa onnistuin myöhästymäänkin lääkärin jaaritellessa vaikka kuinka kauan. Mutta kai sieltä posti kutsun tuo, jos on tarve uusintakäynnille. Kai ne hampaat täytyy taas joskus tarkastaa..
Suun röntgenkuvissa kävin heinäkuun alussa ja niitä kuvia katseltiin sitten vastaanoton aluksi. Viisauden hampaat siellä näkyivät, mutta ilmeisesti ne eivät ainakaan vielä ole puhkeamassa. Silti hammaslääkäri suunnitteli lähetettä keskussairaalaan, jossa voidaan tarkemmin miettiä niiden poistoa. Mun kohdallani kun tämmöinenkin juttu on vähän erilainen kuin normaaleilla ihmisillä. Voi siis olla, että joudun vielä viisauden hampaiden poistoon tässä joku päivä. Kauhulla odotan.
Kuvien tutkailun jälkeen pääsin sitten taas makoilemaan penkkiin. Jotain se lääkäri suussa ronkki, ihan ei käynyt selväksi, että mitä. Sen kuitenkin ymmärsin, että ikenet eivät oikeastaan ole parantuneet ollenkaan, vaikka niitä oonkin nyt koittanut hyvin hoitaa. Eli ientulehdus on edelleen päällä. Lääkäri näytti mulle oikein peilin kanssa kuinka mun ikeneni on pullistuneet. Hyvin sen kyllä nyt itsekin huomasi. Tuskin kuulemma kaikkien mun lääkkeitteni vuoksi koskaan tuun pääsemään kokonaan eroon tulehduksesta ja verenvuodosta hampaitten pesun yhteydessä, mutta hiukan parempi tilanne silti saisi olla.
Sain sitten käynnin lopuksi mukaani lapun, jossa suositeltiin tiettyä hammastahnaa. Myös sellaisia kumisia "hammastikkuja" pitäisi ostaa ja niillä sitten koittaa hammasvälejä sörkkiä. Jotenkin kyllä harmittaa, että tämmöinenkin juttu tässä nyt pitää vielä olla. Eihän se toki paljoa vaadi, että hampaansa hyvin hoitaa ja hammaslankaa- ja tikkuja käyttää, mutta tuntuu silti vain vähän inhottavalta, että suussakin on joku pielessä.
Seuraavasta kerrasta ei ollut mitään puhetta ja pakko myöntää, että lopun puheet menivät muutenkin hieman ohi, sillä mulla oli kamala kiire töihin jo siinä vaiheessa ja itse asiassa onnistuin myöhästymäänkin lääkärin jaaritellessa vaikka kuinka kauan. Mutta kai sieltä posti kutsun tuo, jos on tarve uusintakäynnille. Kai ne hampaat täytyy taas joskus tarkastaa..
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Neljä vuotta
Näköjään neljä vuotta on se rajapyykki, jolloin elinsiirron vuosipäivä ei tuo kyyneleitä enää silmiin. Oikeastaan en koko päivää muistanut kuin vasta pari vuorokautta sitten. Viime yön vietin yövuorossa ja muutaman kerran kelloa vilkaisin ja mietin, mitä neljä vuotta siihen aikaan tapahtui. Sen enempää vuosien takaiset tapahtumat eivät ole olleet mielessä. Viime viikolla totesin itselleni, että asiat ovat aika hyvin, kun suurimmat elämäni "ongelmat" liittyvät tällä hetkellä töihin ja miehiin (tai oikeastaan niiden puuttumiseen). Asiat ovat siis aika hyvin. :)
Maaliskuussa valittelin teille, kuinka pinnallinen ihminen musta siirron jälkeen on tullut. Nyt näin vuosipäivän kunniaksi ajattelin avata vähän muita asioita, jotka siirron jälkeen muuttuivat. Muutama on ihan konkreettinen juttu ja sitten on tämmöisiä henkisen tason muutoksia.
Nenäverenvuoto: Mulla tuli ennen siirtoa todella herkästi verta nenästä. Sitä saattoi alkaa tulemaan ihan yhtäkkiä. Joskus sängyn vieressä saattoi olla monta kymmentä veristä nenäliinaa, kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Siirron jälkeen verenvuoto lakkasi kuitenkin seinään. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää kyseisestä ongelmasta kärsiä. Ja hyvä niin. Olisi se nimittäin aika kamalaa, jos esim. kesken potilaan hoitamisen hoitajalta alkaisi yhtäkkiä valua verta nenästä.
Palelu: Ennen siirtoa palelin AINA. Mulla oli kesäisinkin sohvalla maatessa peitto korvissa ja vanhemmilta sain aika usein asiasta kuulla. Lukiomme oli oikeasti silloin aikoinaan aika kylmä paikka ja itellä se tietenkin korostui vielä moninkertaisena. Niinpä hytisin kaikki tunnit ja etenkin talvisin pakkasin päälleni vaikka kuinka paljon. Ne harvat kerrat kun baareissa ennen siirtoa kävin, jouduin silloinkin kerrospukeutumaan oikein huolella. Kun muut tytöt heiluivat pikkuisissa hamosissaan, oli mulla aina pitkähihainen paita päällä. Siirron jälkeen oli suuri helpotus, kun jatkuva paleleminen katosi. Se voi ihan oikeasti olla aika raskasta.
Musiikki: Ennen siirtoa en sen ihmeemmin musiikkia kuunnellut. Radio oli harvoin auki. MP3-soittimen kyllä omistin jo silloin ja koulumatkoilla se soi, mutta ei mitään sen ihmeempää. Siirron jälkeen sairaalassa musiikki kuitenkin sai elämässä ihan uudenlaisen roolin. Se alkoi tuoda yksinäisiin hetkiin paljon lohdutusta. Musiikin kautta pystyi myös jollain tapaa ymmärtämään omia tunteitaan, kun löysi kappaleita, joihin samaistui. Omilleen muuton jälkeen musiikki on noussut yhä tärkeämpään rooliin. Etenkin juuri omien tunteiden käsittelyissä musiikilla on se suurin rooli. Nykyään ei tule lähdettyä oikeastaan mihinkään ilman Ipodia korvilla. Muutaman sadan metrin kauppamatkatkin tarvitsevat musiikkia.
Elämännälkä: Mulla on ihan semmoinen muistikuva, että tästä aiheesta oon teille aiemminkin avautunut. Lähes kaksi vuotta neljän seinän sisällä teki tehtävänsä. Ennen siirtoa olin paljon tyytyväisempi kotona istuessa. Muistan kuinka en esim. festareille ikinä halunnut mennä, sillä vihasin suuria ihmisjoukkoja. Vihaan edelleen, mutta nyt olisin ihan valmis kokemaan oikeat festarit. Olisin valmis kokemaan vaikka mitä! Itsellä tosin tätä rajoittaa hieman se, että tarvitsisin jonkun kaverin mukaan. Yksin en uskalla lähteä. Kunhan vain jostain löytäisin sen ihminen, joka kanssani elämännälän olisi valmis jakamaan, niin varmasti tehtäisiin vaikka mitä. Uudet kokemukset ovat parhaita!
Vaikka on ehkä kliseistä sanoa, että päivääkään en kokemuksistani pois vaihtaisi, niin totta se on. Neljä vuotta sitten en ehkä niin olisi vielä ajatellut, mutta nykyään oon ihan tyytyväinen kaikesta kokemastani. Eipä musta olisi tällaista ihmistä kasvanut ilman neljän seinän sisälle joutumista ja kolmen kuukauden visiittiä sairaalassa.
Maaliskuussa valittelin teille, kuinka pinnallinen ihminen musta siirron jälkeen on tullut. Nyt näin vuosipäivän kunniaksi ajattelin avata vähän muita asioita, jotka siirron jälkeen muuttuivat. Muutama on ihan konkreettinen juttu ja sitten on tämmöisiä henkisen tason muutoksia.
Nenäverenvuoto: Mulla tuli ennen siirtoa todella herkästi verta nenästä. Sitä saattoi alkaa tulemaan ihan yhtäkkiä. Joskus sängyn vieressä saattoi olla monta kymmentä veristä nenäliinaa, kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Siirron jälkeen verenvuoto lakkasi kuitenkin seinään. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää kyseisestä ongelmasta kärsiä. Ja hyvä niin. Olisi se nimittäin aika kamalaa, jos esim. kesken potilaan hoitamisen hoitajalta alkaisi yhtäkkiä valua verta nenästä.
Palelu: Ennen siirtoa palelin AINA. Mulla oli kesäisinkin sohvalla maatessa peitto korvissa ja vanhemmilta sain aika usein asiasta kuulla. Lukiomme oli oikeasti silloin aikoinaan aika kylmä paikka ja itellä se tietenkin korostui vielä moninkertaisena. Niinpä hytisin kaikki tunnit ja etenkin talvisin pakkasin päälleni vaikka kuinka paljon. Ne harvat kerrat kun baareissa ennen siirtoa kävin, jouduin silloinkin kerrospukeutumaan oikein huolella. Kun muut tytöt heiluivat pikkuisissa hamosissaan, oli mulla aina pitkähihainen paita päällä. Siirron jälkeen oli suuri helpotus, kun jatkuva paleleminen katosi. Se voi ihan oikeasti olla aika raskasta.
Musiikki: Ennen siirtoa en sen ihmeemmin musiikkia kuunnellut. Radio oli harvoin auki. MP3-soittimen kyllä omistin jo silloin ja koulumatkoilla se soi, mutta ei mitään sen ihmeempää. Siirron jälkeen sairaalassa musiikki kuitenkin sai elämässä ihan uudenlaisen roolin. Se alkoi tuoda yksinäisiin hetkiin paljon lohdutusta. Musiikin kautta pystyi myös jollain tapaa ymmärtämään omia tunteitaan, kun löysi kappaleita, joihin samaistui. Omilleen muuton jälkeen musiikki on noussut yhä tärkeämpään rooliin. Etenkin juuri omien tunteiden käsittelyissä musiikilla on se suurin rooli. Nykyään ei tule lähdettyä oikeastaan mihinkään ilman Ipodia korvilla. Muutaman sadan metrin kauppamatkatkin tarvitsevat musiikkia.
Elämännälkä: Mulla on ihan semmoinen muistikuva, että tästä aiheesta oon teille aiemminkin avautunut. Lähes kaksi vuotta neljän seinän sisällä teki tehtävänsä. Ennen siirtoa olin paljon tyytyväisempi kotona istuessa. Muistan kuinka en esim. festareille ikinä halunnut mennä, sillä vihasin suuria ihmisjoukkoja. Vihaan edelleen, mutta nyt olisin ihan valmis kokemaan oikeat festarit. Olisin valmis kokemaan vaikka mitä! Itsellä tosin tätä rajoittaa hieman se, että tarvitsisin jonkun kaverin mukaan. Yksin en uskalla lähteä. Kunhan vain jostain löytäisin sen ihminen, joka kanssani elämännälän olisi valmis jakamaan, niin varmasti tehtäisiin vaikka mitä. Uudet kokemukset ovat parhaita!
Vaikka on ehkä kliseistä sanoa, että päivääkään en kokemuksistani pois vaihtaisi, niin totta se on. Neljä vuotta sitten en ehkä niin olisi vielä ajatellut, mutta nykyään oon ihan tyytyväinen kaikesta kokemastani. Eipä musta olisi tällaista ihmistä kasvanut ilman neljän seinän sisälle joutumista ja kolmen kuukauden visiittiä sairaalassa.
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Miten "unelmapotilas" jaksoi kaiken keskellä?
Kävin toukokuun alussa maksapolilla ja kerroinkin teille, kuinka eläkkeelle jäävä lääkäri käynnin lopuksi intoutui kyyneleiden kera kehumaan mua unelmapotilaaksi. Syynä tähän oli siis mun kykyni selvitä kaikista niistä rankoista ajoista ilmaan minkäänlaisia mielenterveysongelmia. (Varoitus, seuraava teksti on aikamoista tajunnanvirtaa ja vielä tähän aikaan yöstä.)
Mä en nyt halua nostaa itteäni mitenkään erityiselle alustalle, vaikka välillä saattaa kuulostaa siltä. Koulussa psykiatrian tunneilla meille opetettiin, että jokaisella ihmisellä on tietty raja omassa elämässä. Kun se raja ylittyy, niin oma psyyke horjuu. Mun kohdallani se raja ei vielä näissä omissa sairausjutuissa tullut vastaan. Mikä siihen sitten on syynä, että kaiken menneen näin hyvin pystyin kestämään?
Suurin syy toki varmasti on ollut perhe, joka oli niinä kaikista vaikeimpina aikoina tukena. Etenkin äiti on tsempannut mua aina todella paljon. Muistan edelleen kuinka sairaalassa iski hengityksen kanssa hirveä takapakki ja tuntui, että koko maailma romahtaa. Äiti jollain ihmeen tavalla sai muhun luotua sen uskon, että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ikinä en olisi ilman perhettä näin hyvin selvinnyt. Niin valtavan suuren tuen ne on mulle antaneet ja antavat kaikki yhdessä ja erikseen edelleen.
Moni nuori varmasti jonkinasteisen masennuksen kokisi, jos parhaina nuoruusvuosinaan joutuisi teljetyksi neljän seinän sisään 15 metrin happiletkun kanssa. Ottihan se toki itselläkin välillä tosi koville, etenkin siinä vaiheessa kun maksansiirto ei vielä varmaa ollut. Oon tässä polikäynnin jälkeen miettinyt, miten mä sen kaiken kuitenkin jaksoin. Oon tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä oli se, etten paljoa normaalin nuoren elämästä tiennyt. Vaikka olin vielä 18-vuotiaana suhteellisen terve, olin silloin aivan eri ihminen kuin nykyään. Mun suurin iloni siihen aikaan oli istua kotona perjantai-iltana ja katsella vanhempien kanssa jotain hyvää tv-ohjelmaa. Baareissa riekkuminen ei kuulunut elämään silloin. Olin muutenkin todellinen kotikissa, joten loppujen lopuksi happiletkun päähän joutuminen ei tuonut paljon muutoksia normaaliin elämään. Jollain tavalla se jopa antoi luvan oikeasti olla kotona. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen veikkaanpa, että se oman mielenterveyden kasassa pitäminen ei olisi enää yhtään niin helppoa. Kun on tottunut menemään ja elämään, niin tiukkaa tekisi varmasti yhtäkkiä jättää se kaikki.
Kaiken kaikkiaan tätä kaikkea on varmasti helpottanut se, että nää asiat on aina olleet osa mun elämääni. Jollain tavalla oon tottunut siihen, että mun terveyteni ei ikinä ole kovin hyvä. Totuin siihen nuorempana niin hyvin, että nyt on ollut välillä vaikea uskoa, että tällä hetkellä kaikki on tasaista eikä mitään ongelmia ole ilmennyt.
Oon pienestä tytöstä lähtien saanut kehuja siitä, kuinka hienosti jaksan ja pärjään. Siirron jälkeen sairaalassa toiset potilaat saattoivat ihailla kuinka mahtavaa on, että näin nuori ihminen jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä. Kaikkien näitten kehujen keskellä oon ehkä jollain tavalla kehittänyt itelleni jonkinlaisen panssarin. Mun on PAKKO jaksaa, koska niin kaikki olettaa. Kyllä sen kaiken keskellä mulla oli myös hetkiä, jolloin välillä tuntui, että en ihan oikeasti jaksa enää. Mulla on päiväkirjassa muutama kirjoitus, joissa puhutaan kuolemasta ja siitä kuinka se olisi paras vaihtoehto tässä vaiheessa. En mä ikinä oikeasti itsemurhaa suunnittellut, mutta levittelin silti huoneeni kerran täyteen lappuja, joissa luki "Haluan kuolla". Äiti löysi ne ja suuttui mulle aika tavalla. Ei mulla ollut lupa ajatella sellaisia asioita. Välillä kun saatoin rypeä itsesäälissä, äiti aika vihaisena nosti mut sieltä ylös. Jollain tapaa mulle ei annettu lupaa koskaan olla heikko. Se on jäänyt päälle. Mä jaksan kaiken omaan terveyteeni liittyvän vaikka hammasta purren, koska niin se on aina ollut. Mä oon jaksanut AINA.
Antokohan tää teksti nyt vastauksia ollenkaan esittämääni kysymykseen? Sitä on ehkä vähän vaikea loppujen lopuksi miettiä, minkä takia sitä on jaksanut. Ihan noin ylipäätään elämässä mä tosi usein jaksan kaikki ne pahat asiat, mitkä sattuu omalle kohdalle. Sitten jos jollekin muulle rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Tällä hetkellä esim. äiti kamppailee oman terveytensä kanssa ja mun tekee välillä tosi pahaa, kun äiti asioistaan kertoo ja mä en pysty tekemään mitään. Mä edes osaa tsempata sitä samalla tavalla kuin se mua..
Mä en nyt halua nostaa itteäni mitenkään erityiselle alustalle, vaikka välillä saattaa kuulostaa siltä. Koulussa psykiatrian tunneilla meille opetettiin, että jokaisella ihmisellä on tietty raja omassa elämässä. Kun se raja ylittyy, niin oma psyyke horjuu. Mun kohdallani se raja ei vielä näissä omissa sairausjutuissa tullut vastaan. Mikä siihen sitten on syynä, että kaiken menneen näin hyvin pystyin kestämään?
Suurin syy toki varmasti on ollut perhe, joka oli niinä kaikista vaikeimpina aikoina tukena. Etenkin äiti on tsempannut mua aina todella paljon. Muistan edelleen kuinka sairaalassa iski hengityksen kanssa hirveä takapakki ja tuntui, että koko maailma romahtaa. Äiti jollain ihmeen tavalla sai muhun luotua sen uskon, että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ikinä en olisi ilman perhettä näin hyvin selvinnyt. Niin valtavan suuren tuen ne on mulle antaneet ja antavat kaikki yhdessä ja erikseen edelleen.
Moni nuori varmasti jonkinasteisen masennuksen kokisi, jos parhaina nuoruusvuosinaan joutuisi teljetyksi neljän seinän sisään 15 metrin happiletkun kanssa. Ottihan se toki itselläkin välillä tosi koville, etenkin siinä vaiheessa kun maksansiirto ei vielä varmaa ollut. Oon tässä polikäynnin jälkeen miettinyt, miten mä sen kaiken kuitenkin jaksoin. Oon tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä oli se, etten paljoa normaalin nuoren elämästä tiennyt. Vaikka olin vielä 18-vuotiaana suhteellisen terve, olin silloin aivan eri ihminen kuin nykyään. Mun suurin iloni siihen aikaan oli istua kotona perjantai-iltana ja katsella vanhempien kanssa jotain hyvää tv-ohjelmaa. Baareissa riekkuminen ei kuulunut elämään silloin. Olin muutenkin todellinen kotikissa, joten loppujen lopuksi happiletkun päähän joutuminen ei tuonut paljon muutoksia normaaliin elämään. Jollain tavalla se jopa antoi luvan oikeasti olla kotona. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen veikkaanpa, että se oman mielenterveyden kasassa pitäminen ei olisi enää yhtään niin helppoa. Kun on tottunut menemään ja elämään, niin tiukkaa tekisi varmasti yhtäkkiä jättää se kaikki.
Oon pienestä tytöstä lähtien saanut kehuja siitä, kuinka hienosti jaksan ja pärjään. Siirron jälkeen sairaalassa toiset potilaat saattoivat ihailla kuinka mahtavaa on, että näin nuori ihminen jaksaa kaikesta huolimatta hymyillä. Kaikkien näitten kehujen keskellä oon ehkä jollain tavalla kehittänyt itelleni jonkinlaisen panssarin. Mun on PAKKO jaksaa, koska niin kaikki olettaa. Kyllä sen kaiken keskellä mulla oli myös hetkiä, jolloin välillä tuntui, että en ihan oikeasti jaksa enää. Mulla on päiväkirjassa muutama kirjoitus, joissa puhutaan kuolemasta ja siitä kuinka se olisi paras vaihtoehto tässä vaiheessa. En mä ikinä oikeasti itsemurhaa suunnittellut, mutta levittelin silti huoneeni kerran täyteen lappuja, joissa luki "Haluan kuolla". Äiti löysi ne ja suuttui mulle aika tavalla. Ei mulla ollut lupa ajatella sellaisia asioita. Välillä kun saatoin rypeä itsesäälissä, äiti aika vihaisena nosti mut sieltä ylös. Jollain tapaa mulle ei annettu lupaa koskaan olla heikko. Se on jäänyt päälle. Mä jaksan kaiken omaan terveyteeni liittyvän vaikka hammasta purren, koska niin se on aina ollut. Mä oon jaksanut AINA.
Antokohan tää teksti nyt vastauksia ollenkaan esittämääni kysymykseen? Sitä on ehkä vähän vaikea loppujen lopuksi miettiä, minkä takia sitä on jaksanut. Ihan noin ylipäätään elämässä mä tosi usein jaksan kaikki ne pahat asiat, mitkä sattuu omalle kohdalle. Sitten jos jollekin muulle rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Tällä hetkellä esim. äiti kamppailee oman terveytensä kanssa ja mun tekee välillä tosi pahaa, kun äiti asioistaan kertoo ja mä en pysty tekemään mitään. Mä edes osaa tsempata sitä samalla tavalla kuin se mua..
tiistai 17. kesäkuuta 2014
17.6. Hammaslääkäri
Sain tammikuussa munuaislääkäriltä palautetta siitä, että elinsiirtopotilaana mun pitäisi käydä hammaslääkärin tarkistuksessa vähintään vuoden välein. Ihan en oo hommiani hoitanut, sillä edellisestä kerrasta on neljä vuotta aikaa. Silloin mun hampaani tutkittiin siirtoa varten.
No, tänään oli sitten aika korjata vahinko. Mä taidan olla vähän outo ihminen, kun oikein nautin hammaslääkärille menosta. En tiiä, mikä siinä on niin kivaa, kun omaa suuta kopeloidaan. Tänäänkin toivoin, että hammaslääkäri ei olisi ihan niin nopeasti hommiansa lopettanut. :D Syynä taitaa olla se, että mitään kovin ikävää en oo koskaan hammaslääkärissä joutunut kokemaan. Muistan kuinka ala-asteellakin tykkäsin käydä hammashoitajan luona. Se tosin muuttui siinä vaiheessa, kun maitohampaita piti alkaa repiä pois. Sitten ei ollutkaan enää niin kivaa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä käyntejä muista, vaan hyvillä mielin taas hammaslääkärin tuoliin istuin.
Hammaslääkäri tosiaan mun hampaani sitten tarkisti ja otti oikein pikaiset röntgenkuvatkin. Reikiä on edelleen tasan nolla kappaletta, mistä oon kyllä äärettömän ylpeä. Ja hammaslääkärikin kehui asiaa, sillä se kuulemma helpottaa hoitoa huomattavasti. Kaikki ei nimittäin kuitenkaan ihan kunnossa ole. Jos oikein lääkärin puheista ymmärsin, niin mulla on ientulehdus. Tai ainakin jotain ikenistä se kovasti selitti. Oon kyllä itekin huomannut, että mulla tulee tosi helposti verta hampaita harjatessa tai hammaslankaa käyttäessä. Ja niin kuulemma pitää tullakin hammaslangan kanssa, muuten en tarpeeksi hyvin hammasvälejä putsaa.
Ihan mikään pikkujuttu tää ei nyt ole, vaan sain ohjeeksi tehostaa hampaiden hoitoa erityisesti. Kyllä mä aina arkena pesen hampaat kaksi kertaa päivässä, mutta viikonloppuisin ja näin lomalla jää aamupesu tosi helposti väliin. Nyt pitää tsempata sen suhteen. Lisäksi sain mukaan jotain erikoishammastahnaa, joka auttaa myös ikeniä. Seuraava tarkastus on elokuun alussa ja jos tehostetulla hoidolla en oo saanut ikeniäni parempaan kuntoon, niin sitten ilmeisesti mietittään jotain muuta. Osasyynä kuulemma tosin voivat olla lääkkeiden sivuvaikutukset ja mun ikeneni tuskin tulevat koskaan olemaan yhtä hyvässä kunnossa kuin terveillä ihmisillä. Ja sain mä myös ajan hammasröntgeniin, jossa nähdään kunnolla viisauden hampaitten tilanne.
Pakko myöntää, että oon salaa onnellinen tosta toisesta tarkastuskäynnistä. :D Siitä tosin en oo onnellinen, kuinka ison laskun ne mulle mukaan törkkäsi. Vajaat 52 euroa! Ei mulla ollut hajuakaan, että hammaslääkärillä käynti on noin kallista.
No, tänään oli sitten aika korjata vahinko. Mä taidan olla vähän outo ihminen, kun oikein nautin hammaslääkärille menosta. En tiiä, mikä siinä on niin kivaa, kun omaa suuta kopeloidaan. Tänäänkin toivoin, että hammaslääkäri ei olisi ihan niin nopeasti hommiansa lopettanut. :D Syynä taitaa olla se, että mitään kovin ikävää en oo koskaan hammaslääkärissä joutunut kokemaan. Muistan kuinka ala-asteellakin tykkäsin käydä hammashoitajan luona. Se tosin muuttui siinä vaiheessa, kun maitohampaita piti alkaa repiä pois. Sitten ei ollutkaan enää niin kivaa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä käyntejä muista, vaan hyvillä mielin taas hammaslääkärin tuoliin istuin.
Hammaslääkäri tosiaan mun hampaani sitten tarkisti ja otti oikein pikaiset röntgenkuvatkin. Reikiä on edelleen tasan nolla kappaletta, mistä oon kyllä äärettömän ylpeä. Ja hammaslääkärikin kehui asiaa, sillä se kuulemma helpottaa hoitoa huomattavasti. Kaikki ei nimittäin kuitenkaan ihan kunnossa ole. Jos oikein lääkärin puheista ymmärsin, niin mulla on ientulehdus. Tai ainakin jotain ikenistä se kovasti selitti. Oon kyllä itekin huomannut, että mulla tulee tosi helposti verta hampaita harjatessa tai hammaslankaa käyttäessä. Ja niin kuulemma pitää tullakin hammaslangan kanssa, muuten en tarpeeksi hyvin hammasvälejä putsaa.
Ihan mikään pikkujuttu tää ei nyt ole, vaan sain ohjeeksi tehostaa hampaiden hoitoa erityisesti. Kyllä mä aina arkena pesen hampaat kaksi kertaa päivässä, mutta viikonloppuisin ja näin lomalla jää aamupesu tosi helposti väliin. Nyt pitää tsempata sen suhteen. Lisäksi sain mukaan jotain erikoishammastahnaa, joka auttaa myös ikeniä. Seuraava tarkastus on elokuun alussa ja jos tehostetulla hoidolla en oo saanut ikeniäni parempaan kuntoon, niin sitten ilmeisesti mietittään jotain muuta. Osasyynä kuulemma tosin voivat olla lääkkeiden sivuvaikutukset ja mun ikeneni tuskin tulevat koskaan olemaan yhtä hyvässä kunnossa kuin terveillä ihmisillä. Ja sain mä myös ajan hammasröntgeniin, jossa nähdään kunnolla viisauden hampaitten tilanne.
Pakko myöntää, että oon salaa onnellinen tosta toisesta tarkastuskäynnistä. :D Siitä tosin en oo onnellinen, kuinka ison laskun ne mulle mukaan törkkäsi. Vajaat 52 euroa! Ei mulla ollut hajuakaan, että hammaslääkärillä käynti on noin kallista.
perjantai 13. kesäkuuta 2014
13.6. Ihopoli
Pyysin viime kerralla maksapolilla lähetettä ihopolille, sillä kärsin finneistä, joita naamaan vielä tälläkin iällä tuntuu tulevan melko paljon. Ei naama onneksi täynnä finnejä ole, lähinnä ne keskittyvät tuohon T-alueelle. Aika kipeitä ne usein ovat ja kun yhdestä finnistä pääsee eroon, niin seuraava jo puskee esille. Välillä tilanne on parempi ja ilman meikkiäkin kehtaa ihmisten ilmoille lähteä, mutta sitten on myös niitä kausia, kun naama punoittaa oikein kunnolla.
Taysista tuli sitten toukokuussa kirje, että ovat katsoneet parhaaksi siirtää ihopolini käynnin tänne opiskelijakaupunkiin. Itse asiassa paikallinen ihopoli on tuttu paikka, sillä vietin siellä yhden päivän lääkärin vastaanotolla viime harjoittelussa. Niinpä tiesin myös lääkärin. Jännitti kyllä aluksi hieman mennä sinne, sillä tällä hetkellä naama on ihan ok kunnossa ja ajattelin, että lääkäri toteaa mulle ettei finnejä niin paljon ole, että niille tarvitsisi mitään tehdä.
Pelko oli kuitenkin ihan turha. Lääkäri oli aivan ihana ja keskittyi täysin muhun eikä näpytellyt samalla konetta kuten lääkärit yleensä tekevät. Voi kunpa kaikki lääkärit olisi aina tuommoisia! No, hän sitten kyseli multa melko paljon. Oli kuulemma aluksi miettinyt mulle samaa lääkekuuria, minkä sisko aikoinaan omaan akneensa söi. Kyseessä on kuitenkin niin raju kuuri, ettei sitä voi maksansiirtopotilas ikinä syödä. Taysin lähete oli kuitenkin niin huono, että lääkäri oli itse joutunut elinsiirrostakin selvää ottamaan ja siinä vaiheessa harkitun lääkekuurin hylkäämään.
Onneksi keinoja on muitakin. Sain sitten tarkat ohjeet siitä, miten ihoani tästä lähtien hoidan. Aamulla kasvot pesen Basiron AC Wash geelillä ja kosteutan Humektan rasvalla. Iltaisin sitten pesu samaisella geelillä ja lopuksi levitän kasvoille Differin geeliä. Lisäksi täsmähoitona voin käyttää Clindoxyl geeliä. Voin kertoa, että ihan halvaksi ei apteekkireissu tullut, kun hain samalla muita lääkkeitä. Mutta jos tätä apua on, niin on se sen arvoista. Pakko tosin myöntää, että nyt täytyy sitten opetella oikeasti ihostaan huolta pitämään, sillä ihan mikään maailman paras en siinä hommassa ole..
Kärsivällisyyttä lääkäri painotti. Tuloksia ei ihan heti huomaa, vaan aikaa se vie. Lääkäri soittelee syyskuussa ja kyselee silloin kuulumisia. Ja jos silloin ei minkäänlaista apua rasvoista ole ollut, niin sitten mietittään muita hoitovaihtoehtoja. Nyt vaan peukut pystyyn, että syksyllä voin nauttia ainakin hieman paremmasta ihosta!
Taysista tuli sitten toukokuussa kirje, että ovat katsoneet parhaaksi siirtää ihopolini käynnin tänne opiskelijakaupunkiin. Itse asiassa paikallinen ihopoli on tuttu paikka, sillä vietin siellä yhden päivän lääkärin vastaanotolla viime harjoittelussa. Niinpä tiesin myös lääkärin. Jännitti kyllä aluksi hieman mennä sinne, sillä tällä hetkellä naama on ihan ok kunnossa ja ajattelin, että lääkäri toteaa mulle ettei finnejä niin paljon ole, että niille tarvitsisi mitään tehdä.
Pelko oli kuitenkin ihan turha. Lääkäri oli aivan ihana ja keskittyi täysin muhun eikä näpytellyt samalla konetta kuten lääkärit yleensä tekevät. Voi kunpa kaikki lääkärit olisi aina tuommoisia! No, hän sitten kyseli multa melko paljon. Oli kuulemma aluksi miettinyt mulle samaa lääkekuuria, minkä sisko aikoinaan omaan akneensa söi. Kyseessä on kuitenkin niin raju kuuri, ettei sitä voi maksansiirtopotilas ikinä syödä. Taysin lähete oli kuitenkin niin huono, että lääkäri oli itse joutunut elinsiirrostakin selvää ottamaan ja siinä vaiheessa harkitun lääkekuurin hylkäämään.
Onneksi keinoja on muitakin. Sain sitten tarkat ohjeet siitä, miten ihoani tästä lähtien hoidan. Aamulla kasvot pesen Basiron AC Wash geelillä ja kosteutan Humektan rasvalla. Iltaisin sitten pesu samaisella geelillä ja lopuksi levitän kasvoille Differin geeliä. Lisäksi täsmähoitona voin käyttää Clindoxyl geeliä. Voin kertoa, että ihan halvaksi ei apteekkireissu tullut, kun hain samalla muita lääkkeitä. Mutta jos tätä apua on, niin on se sen arvoista. Pakko tosin myöntää, että nyt täytyy sitten opetella oikeasti ihostaan huolta pitämään, sillä ihan mikään maailman paras en siinä hommassa ole..
Kärsivällisyyttä lääkäri painotti. Tuloksia ei ihan heti huomaa, vaan aikaa se vie. Lääkäri soittelee syyskuussa ja kyselee silloin kuulumisia. Ja jos silloin ei minkäänlaista apua rasvoista ole ollut, niin sitten mietittään muita hoitovaihtoehtoja. Nyt vaan peukut pystyyn, että syksyllä voin nauttia ainakin hieman paremmasta ihosta!
torstai 8. toukokuuta 2014
8.5. Maksapoli
Tänään olikin vähän erikoinen lääkärikäynti, näin nimittäin viimeisen kerran varmaan ikinä lääkärin, joka on mua maksapuolella aika pitkään hoitanut. Hän jää siis eläkkeelle. Oikeastaan olin kuvitellut hänen jääneen jo aiemmin, kun puoleen vuoteen en ole häntä käynneillä tavannut. Mutta kuulemma hän oli ollut vain sairaslomalla ja nyt ovat edessä sitten eläkepäivät.
Kun astuin huoneeseen ja lääkärin näin, olin kyllä aluksi vähän järkyttynyt, koska juurikin luulin hänen jo eläkkeelle jääneen. Lisäksi hän ei ole mun hoidossa ehkä kovin hyvin onnistunut. Silloin ennen siirtoa kun olin todella sairas, sain kuulla häneltä ettei elinsiirtoa ole odotettavissa vielä 5 vuoteen. Muutenkin hän teki aika isoja virheitä hoidossani juuri niinä kriittisimpinä hetkinä. Muistan edelleen kuinka siirron jälkeen makasin sairaalassa ja ko. lääkäri mulle soitti ja kyseli kuulumisia. Kun kerroin, että siirto on tehty, oli hän melkoisen yllättynyt. Näiden asioiden takia ei tämä lääkäri ole ihan siellä suosikkilistani kärjessä.
Noh, lääkäri kyseli vointia ja kertoili verikoetulokset. Kaikki on kunnossa. Cya-arvo on vähän matala, mutta lääkitystä ei nyt lähdetä nostamaan, sillä se sitten taas voi nostaa Krea-arvoa (=munuaisarvo), joka on mulla muutenkin pikkaisen koholla. Kontrolloidaan kuitenkin Cya-arvo uudestaan kesäkuussa ja katsotaan, millä tasolla se silloin on. Maksa-arvot mulla on aivan erinomaiset.
Reseptejä siinä lääkäri sitten kirjoitteli ja kertoili samalla eläkkeelle jäännistään. Sitten hän totesi, että on aivan todella onnellinen siitä kuinka hyvin mä nyt voin ottaen huomioon alkutilanteen. Kyyneleet silmissä totesi mun olevan unelmapotilas, kun kaikki on mennyt näin hyvin. Lisäksi hän kehui tosi paljon sitä, kuinka kaikkien näitten rankkojen juttujen keskellä oon pysynyt jollain tavalla pitämään pääni kasassa ja oon aina jaksanut uskoa tulevaan. Oli oikeesti aika hämmentävää, kun lääkäri siinä edessä melkein itkee. Mutta onhan se myös hienoa, että mun hoitoni ja paranemiseni on jotakuta noin paljon koskettanut. :)
Lopuksi piti vielä vähän keskeyttää lääkärin kyynelehtiminen, sillä halusin hänen mielipiteensä finneihin, joita mulle valitettavasti tulee melko paljon. Ja nehän on aika kipeitä ja muutenkin tosi inhottavia. Ilman meikkiä on turha haaveilla lähtevänsä mihinkään. Lääkäri sitten lupasi kirjoittaa mulle lähetteen ihotautipolille ja sitä mä vähän toivoinkin. Jos sieltä nyt edes jonkinlaisen avun saisi.
Semmoinen käynti tällä kertaa. Jäi kyllä vähän mietityttämään nuo lääkärin sanat siitä, kuinka hyvin oon tästä kaikesta pääkopan kannalta selvinnyt. Mikäköhän siinä on, että mä selvisin, mutta joku muu olisi voinut hyvin masentua? Ehkä mietin sitä joskus jossain erillisessä postauksessa.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Millainen ihminen musta on tullut?
Tajunnanvirtaa jälleen kerran luvassa, koittakaa kestää.
Lueskelin tässä aikanu kuluksi tätä blogiani taaksepäin. Se on muuten aina yhtä mukavaa. Silmiin sattui sitten postaus kohta kolmen vuoden takaa. Oon silloin viettänyt mun ensimmäistä vuosipäivääni elinsiirron osalta. Luin tekstin ja muutamat kohdat siitä pitää edelleen niin hyvin paikkaansa. Lainaanpa ne tähän:
"Viime yönä mieleen tuli pelko siitä, että mitä jos unohdan kaiken tän mitä on tapahtunu. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu olla niin hirvittävän sairas. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu kävellä lyhyitäkin matkoja henki hieverissä. Pelkään, että unohdan kuinka raskasta sairaalassa oli olla. Pelkään, että unohdan ne ihanat pienet ilonhetket perheen kanssa kaiken sen ankeuden keskellä. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu, kun sai tietää, että nyt uus maksa ja munuainen on löytyny."
"Aina sanotaan, että ihminen muuttuu, kun elämässä tapahtuu jotain suurta. Ite en koe muuttuneeni ollenkaan. Oon edelleen samanlainen, ajattelen edelleen asioista samoin. En oo mitenkään syvällisempi, vaan ajattelen asioista vieläkin tosi pinnallisesti."
Juuri tuosta ihmisten muuttumisesta haluan nyt puhua. Tiedän yhden ihmisen, joka koki oman elinsiirtonsa jälkeen suuren muutoksen omassa elämässään. Muutoksen parempaan. Nykyään hän ajattelee elämästään paljon syvällisemmin. Usein mietin, että minkä takia multa puuttuu tommonen muutos? Minkä takia mä en ole muuttunut ihmisenä? Tai no, oonhan mä. Musta on tullut paljon elämän nälkäisempi. Kun ennen siirtoa nautin kotona istumisesta ja vanhempien kanssa olemisesta, nyt haluaisin kokea vaikka mitä. Multa jäi niin paljon väliin sairasteluaikana, että haluan saada sen kaiken nyt takaisin. Haluan ihan hirveästi nauttia tästä nuoruudesta.
Mainitsin kolme vuotta sitten pinnallisuuden. Oon sitä edelleen ja tuntuu, että vielä enenevissä määrin. Välillä oikein vihaan sitä, kuinka pinnallinen ihminen voinkaan olla. Miten tommosten kokemusten jälkeen voi edes ajatella elämästä näin pinnallisesti? Vihaan sitä, millanen ihminen musta on tullut.
Välillä musta myös tuntuu, että oon ihan oikeesti unohtanut kaiken sen, mitä mun meneeisyydessä on tapahtunut. Tai en nyt tietenkään kokonaan unohtanut, mutta en mä enää muista millasta oli roikkua happiletkun päässä 24/7. En mä enää muista, millaista oli olla niin kamalan sairas. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, niin pelkään etten enää edes sopeutuisi siihen. Tuskin ainakaan enää lähtisin happipullon kanssa kaupungille. Ei musta vaan olis siihen.
Jos se tyttö, joka makasi siirron jälkeen sairaalassa, näkisi oman itsensä nyt, niin veikkaanpa ettei hän oikein tykkäisi siitä mitä näkee. Arjen pienistä asioista nauttiminen on unohtunut, mielessä pyörivät vain ajatukset siitä, miltä tänään näytän ja kuinka voisin iskeä tuon ja tuon jätkän itelleni. En varmasti ikinä olisi voinut uskoa, että musta tulee vielä joskus tämmöinen ihminen. Oon just sellainen, mitä ite vielä lukioiässä vihasin.
No juu, pointti tässä kirjoituksessa oli nyt se, että joskus oon vähän huolissani omista ajatusmalleistani. Mua inhottaa, kun ihmiset usein toteaa mulle, että tuollaiset rankat kokemukset varmasti muuttaa ihmistä. No juu, muuttaahan ne, mutta entäs kun sitä muuttuu vain huonompaan suuntaan. Miksen mäkin oo vain voinut kokea jotain hienoa syvällistä muutosta, niin että osaisin nauttia kaikista elämän eteen tuomista asioista? Miksen?
Lueskelin tässä aikanu kuluksi tätä blogiani taaksepäin. Se on muuten aina yhtä mukavaa. Silmiin sattui sitten postaus kohta kolmen vuoden takaa. Oon silloin viettänyt mun ensimmäistä vuosipäivääni elinsiirron osalta. Luin tekstin ja muutamat kohdat siitä pitää edelleen niin hyvin paikkaansa. Lainaanpa ne tähän:
"Viime yönä mieleen tuli pelko siitä, että mitä jos unohdan kaiken tän mitä on tapahtunu. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu olla niin hirvittävän sairas. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu kävellä lyhyitäkin matkoja henki hieverissä. Pelkään, että unohdan kuinka raskasta sairaalassa oli olla. Pelkään, että unohdan ne ihanat pienet ilonhetket perheen kanssa kaiken sen ankeuden keskellä. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu, kun sai tietää, että nyt uus maksa ja munuainen on löytyny."
"Aina sanotaan, että ihminen muuttuu, kun elämässä tapahtuu jotain suurta. Ite en koe muuttuneeni ollenkaan. Oon edelleen samanlainen, ajattelen edelleen asioista samoin. En oo mitenkään syvällisempi, vaan ajattelen asioista vieläkin tosi pinnallisesti."
Juuri tuosta ihmisten muuttumisesta haluan nyt puhua. Tiedän yhden ihmisen, joka koki oman elinsiirtonsa jälkeen suuren muutoksen omassa elämässään. Muutoksen parempaan. Nykyään hän ajattelee elämästään paljon syvällisemmin. Usein mietin, että minkä takia multa puuttuu tommonen muutos? Minkä takia mä en ole muuttunut ihmisenä? Tai no, oonhan mä. Musta on tullut paljon elämän nälkäisempi. Kun ennen siirtoa nautin kotona istumisesta ja vanhempien kanssa olemisesta, nyt haluaisin kokea vaikka mitä. Multa jäi niin paljon väliin sairasteluaikana, että haluan saada sen kaiken nyt takaisin. Haluan ihan hirveästi nauttia tästä nuoruudesta.
Mainitsin kolme vuotta sitten pinnallisuuden. Oon sitä edelleen ja tuntuu, että vielä enenevissä määrin. Välillä oikein vihaan sitä, kuinka pinnallinen ihminen voinkaan olla. Miten tommosten kokemusten jälkeen voi edes ajatella elämästä näin pinnallisesti? Vihaan sitä, millanen ihminen musta on tullut.
Välillä musta myös tuntuu, että oon ihan oikeesti unohtanut kaiken sen, mitä mun meneeisyydessä on tapahtunut. Tai en nyt tietenkään kokonaan unohtanut, mutta en mä enää muista millasta oli roikkua happiletkun päässä 24/7. En mä enää muista, millaista oli olla niin kamalan sairas. Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, niin pelkään etten enää edes sopeutuisi siihen. Tuskin ainakaan enää lähtisin happipullon kanssa kaupungille. Ei musta vaan olis siihen.
Jos se tyttö, joka makasi siirron jälkeen sairaalassa, näkisi oman itsensä nyt, niin veikkaanpa ettei hän oikein tykkäisi siitä mitä näkee. Arjen pienistä asioista nauttiminen on unohtunut, mielessä pyörivät vain ajatukset siitä, miltä tänään näytän ja kuinka voisin iskeä tuon ja tuon jätkän itelleni. En varmasti ikinä olisi voinut uskoa, että musta tulee vielä joskus tämmöinen ihminen. Oon just sellainen, mitä ite vielä lukioiässä vihasin.
No juu, pointti tässä kirjoituksessa oli nyt se, että joskus oon vähän huolissani omista ajatusmalleistani. Mua inhottaa, kun ihmiset usein toteaa mulle, että tuollaiset rankat kokemukset varmasti muuttaa ihmistä. No juu, muuttaahan ne, mutta entäs kun sitä muuttuu vain huonompaan suuntaan. Miksen mäkin oo vain voinut kokea jotain hienoa syvällistä muutosta, niin että osaisin nauttia kaikista elämän eteen tuomista asioista? Miksen?
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Miesasioita sairausnäkökulmasta
Kirjottelin toisen blogin puolelle aika pitkät jutut mun onnettomasta mieshistoriasta. Siitä tuli sitten mieleen miettiä näitä miesasioita sairausnäkökulmasta. Enemmän tää on spekulointia, kun minkäänlaista kokemusta asiasta ei vielä ole.
Muistaakseni teille joskus aikaisemmin kerroin, että yhdelle jätkälle kerran sairaudestani olin jo kertomassa. Tyyppi kuitenkin totesi, ettei halua asiasta kuulla. Se muuttaisi kuulemma liikaa kuvaa musta. Varmisti kuitenkin ettei kyseessä vain ole mikään psyykkinen sairaus. Siitä jäi vähän huono mieli silloin. Mä olisin jo ollut valmis kertomaan aika arasta aiheesta, mutta ei se sitten näyttänyt kiinnostavan.
Yleisesti ottaenhan mä puhun aika avoimesti ihmisille elinsiirrosta, joka mulle on tehty. Oikeastaan aika moni niistä jätkistä, joita oon kaverimielessä tavannut, asiasta tietää. Yleensä ne on olleet tyttökaverit, jotka mua on kehottaneet asiasta kertomaan. Näiden kaikkien jätkien reaktio on ollut aluksi ihmettelevä. Eipä asiaa musta oikeastaan mitenkään voi päätellä. Ihmetyksen jälkeen oon sitten saanut kuulla, että nyt ymmärtävät minkä takia mä olen näin iloinen ja energinen. Se on tietenkin aina mukava kuulla. :)
Nämä kaikki jätkät on kuitenkin olleet vain kavereita. Aika usein mietin sitä, kun eteen joskus (toivottavasti) tulee se ihminen, jonka kanssa haluaakin jotain enemmän. Mitenkä sitä sitten asiasta kertoo? Kyllä voin myöntää, että välillä tunnen asiasta suurta epävarmuutta. Mitä jos mun sairaus onkin tulevalle poikaystävälle liian iso asia käsiteltäväksi? Eihän se nykyään normaalissa arjessa sen ihmeemmin näy, aamulla ja illalla otan vain lääkkeet ja kolmen kuukauden välein käyn tarkistuskäynneillä sairaalassa. Tosi asia kuitenkin on se, että tulevaisuudesta ei voi tietää. Todennäköisesti tulen joutumaan vielä tulevaisuudessa uudestaan siirtoleikkaukseen, kun siirrännäiset eivät jaksa enää toimia. Ja ainahan voi tulla vaikka minkälaisia komplikaatioita eikä hyljintäkään ole ihan täysin pois suljettu asia. Yksi surullisimmista asioista on se, etten voi taata sitä, että mun kanssani voi koskaan biologisia lapsia hankkia. Sairaus on kuitenkin periytyvä. Kuka sellaisen vaimon haluaa?
Myönnän, että näitten vuosien aikana olisi ollut tosi mukava, jos joku tuossa vierellä olisi ollut. Toki mulla on ihana perhe ja kaverit, mutta silti se joku puuttuu. Varsinkin viime syksynä aneurysma-leikkauksen aikaan kaipasin ihan valtavasti vierelle sellaista ihmistä, jolle omista tunteistaan voisi kertoa ja joka lohduttaisi ja tukisi. Musta tuntuu kamalalta ajatella, että tulevaisuudessa joutuisin kantamaan kaikki nämä sairausjutut ihan yksin.
Kun se kaunis päivä joskus koittaa, että jonkun kivan miehen tapaan, niin näitä asioita pitää miettiä hieman pidempään. Toivoisin, että se musta kiinnostunut ihminen jaksaisi ja haluaisi kuunnella mun sairaushistoriani läpi. Haluaisin niin päästä jakamaan jonkun kanssa ihan kunnolla kaiken sen, mitä oon tässä viimeisten vuosien aikana käynyt läpi. Ei pelkästään elinsiirto, vaan myös happirikastimen kanssa eläminen ja kaikki ne tuntee, mitä silloin koin. Kaikki se, mikä edelsi näitä tapahtumia. Ne on kuitenkin niin vahva osa mun historiaani ja ovat muokanneet musta sen ihmisen, mikä tänä päivänä olen.
Muistaakseni teille joskus aikaisemmin kerroin, että yhdelle jätkälle kerran sairaudestani olin jo kertomassa. Tyyppi kuitenkin totesi, ettei halua asiasta kuulla. Se muuttaisi kuulemma liikaa kuvaa musta. Varmisti kuitenkin ettei kyseessä vain ole mikään psyykkinen sairaus. Siitä jäi vähän huono mieli silloin. Mä olisin jo ollut valmis kertomaan aika arasta aiheesta, mutta ei se sitten näyttänyt kiinnostavan.
Yleisesti ottaenhan mä puhun aika avoimesti ihmisille elinsiirrosta, joka mulle on tehty. Oikeastaan aika moni niistä jätkistä, joita oon kaverimielessä tavannut, asiasta tietää. Yleensä ne on olleet tyttökaverit, jotka mua on kehottaneet asiasta kertomaan. Näiden kaikkien jätkien reaktio on ollut aluksi ihmettelevä. Eipä asiaa musta oikeastaan mitenkään voi päätellä. Ihmetyksen jälkeen oon sitten saanut kuulla, että nyt ymmärtävät minkä takia mä olen näin iloinen ja energinen. Se on tietenkin aina mukava kuulla. :)
Nämä kaikki jätkät on kuitenkin olleet vain kavereita. Aika usein mietin sitä, kun eteen joskus (toivottavasti) tulee se ihminen, jonka kanssa haluaakin jotain enemmän. Mitenkä sitä sitten asiasta kertoo? Kyllä voin myöntää, että välillä tunnen asiasta suurta epävarmuutta. Mitä jos mun sairaus onkin tulevalle poikaystävälle liian iso asia käsiteltäväksi? Eihän se nykyään normaalissa arjessa sen ihmeemmin näy, aamulla ja illalla otan vain lääkkeet ja kolmen kuukauden välein käyn tarkistuskäynneillä sairaalassa. Tosi asia kuitenkin on se, että tulevaisuudesta ei voi tietää. Todennäköisesti tulen joutumaan vielä tulevaisuudessa uudestaan siirtoleikkaukseen, kun siirrännäiset eivät jaksa enää toimia. Ja ainahan voi tulla vaikka minkälaisia komplikaatioita eikä hyljintäkään ole ihan täysin pois suljettu asia. Yksi surullisimmista asioista on se, etten voi taata sitä, että mun kanssani voi koskaan biologisia lapsia hankkia. Sairaus on kuitenkin periytyvä. Kuka sellaisen vaimon haluaa?
Myönnän, että näitten vuosien aikana olisi ollut tosi mukava, jos joku tuossa vierellä olisi ollut. Toki mulla on ihana perhe ja kaverit, mutta silti se joku puuttuu. Varsinkin viime syksynä aneurysma-leikkauksen aikaan kaipasin ihan valtavasti vierelle sellaista ihmistä, jolle omista tunteistaan voisi kertoa ja joka lohduttaisi ja tukisi. Musta tuntuu kamalalta ajatella, että tulevaisuudessa joutuisin kantamaan kaikki nämä sairausjutut ihan yksin.
Kun se kaunis päivä joskus koittaa, että jonkun kivan miehen tapaan, niin näitä asioita pitää miettiä hieman pidempään. Toivoisin, että se musta kiinnostunut ihminen jaksaisi ja haluaisi kuunnella mun sairaushistoriani läpi. Haluaisin niin päästä jakamaan jonkun kanssa ihan kunnolla kaiken sen, mitä oon tässä viimeisten vuosien aikana käynyt läpi. Ei pelkästään elinsiirto, vaan myös happirikastimen kanssa eläminen ja kaikki ne tuntee, mitä silloin koin. Kaikki se, mikä edelsi näitä tapahtumia. Ne on kuitenkin niin vahva osa mun historiaani ja ovat muokanneet musta sen ihmisen, mikä tänä päivänä olen.
perjantai 7. helmikuuta 2014
Elämä kahtien olympialaisten välillä
Tänään alkavat virallisesti Sotshin vuoden 2014 Olympialaiset. Siitä on neljä vuotta, kun katselin kotona Vancouverin olympialaisia. Koska aloitin blogin vasta toukokuussa, te ette taida vuoden 2010 helmikuun tapahtumista paljoa tietääkään. Näin olympialaisten alla ne ovat palautuneet itselle mieleen ja sen takia ajattelin niitä teidänkin kanssa jakaa.
Ihan ensiksi täytyy mennä hetkeksi ajassa niinkin paljon taaksepäin kuin vuoteen 2006 ja Torinon Olympialaisiin. Muistan silloin 16-vuotiaana teininä miettineeni ääneen vanhemmille, että millaistakohan oma elämä tulee olemaan seuraavien olympialaisten aikaan, kun ikää on mittarissa 20-vuotta. Enpä olisi ikinä osannut kuvitella, että silloin elän läpi elämäni vaikeimpia aikoja.
Vuonna 2010 helmikuu oli juuri se kuukausi, jolloin koulu jäi kesken. Sairastuin helmikuun alussa flunssaan ja iskä mut silloin kämpiltä kotiin haki. Muistan edelleen, kuinka mielessäni mietin, että kyllä mä tänne vielä palaan. Toisaalta olin vaan todella helpottunut, että pääsin hetkeksi pois koulusta. Mulla oli silloin tosi vaikeeta käydä koulua, kun kunto oli niin huono. Lisäksi jatkuva koti-ikävä vaivasi ja muutenkin elämä tuntui hirvittävän hankalalta. Niinpä kotikotiin pääsy oli suuri helpotus.
Päivät kuluivat eikä mun flunssani parantunut millään. Makasin lähinnä sohvalla ja katselin olympialaisia. Siskolle viestittelin kouluun tuloksia Suomen jääkiekkopeleistä. Olihan se ihan mukavaa, kun pystyi olympialaisia niin tiiviisti seuraamaan, mutta siihen se kaikki hauskuus kyllä jäikin.
Sitten tuli päivä, jolloin mun oli määrä mennä keuhko-osastolle tarkastukseen. Siellä silloin mitatiin ihan ensimmäisenä saturaatio, joka näytti 74. Sain määräyksen pukea happiviikset välittömästi ylle. Jouduin jäämään osastolle ja vietin siellä useamman päivän, kun koitettiin selvittää, mikä mua vaivaa. Osastollakin tuli olympialaisia seurattua. Yksi hyvin mieleen jäänyt peli on Suomi - Usa, jonka Suomi hävisi 1-6. Sitä koitin huoneessa hiljaa katsella, kun vierustoveri nukkui jo.
Vietän omia synttäreitä helmikuun viimeisenä päivänä. Täytin vuonna 2010 20-vuotta. Pienen kinuamisen jälkeen lääkäri päästi mut viettämään synttäreitä kotiin. Voin kertoa ettei ollut kovin hilpeät synttärit. Kun muut juhlivat pyöreiden vuosien täyttämistä suurilla juhlilla, sain mä happirikastimen kotiinviemisiksi. Otti muuten aika koville. Itkin kotona ja äiti koitti kovasti lohduttaa.
Vaikka helmikuu oli silloin rankka kuukausi, niin sisältyi siihen jotain hyvääkin. Sain silloin itselleni vihdoin diagnoosin, joka oli Hepatopulmonaarinen syndrooma. Oli helpottavaa tietää sairauden nimi ja että siihen on olemassa myös joku ratkaisukeino. Ennen tätä osastojaksoa olin rampannut vaikka minkälaisiassa hengitystesteissä ympäri sairaalaa, eikä mitään koskaan löytynyt.
Veikkaanpa, että myös tuona vuonna mietin omaa tulevaisuutta seuraavien talviolympialaisten aikaan, vaikka siitä ei ole muistikuvaa jäänytkään. Mutta niin mä aina teen. Tuskin uskalsin toivoa mitään, vaikka toki suurin haave varmasti oli happiviiksistä eroon pääsy ja terve elämä. Uskalsinko kuvitella, että kaikki olisi niin hyvin kuin nyt? En muista. Mutta kaikki on nyt tosi hyvin. Näitä Sotshin kisoja voin seurata hyvillä mielin ja miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan ehtinyt kokea neljän vuoden aikana.
Entä miltäs se elämä sitten näyttää seuraavien talvikisojen aikaan vuonna 2018? Enpä taida sitä tällä kertaa edes miettiä. Asiat menevät lopulta kuitenkin aina omalla painollaan. :)
Ihan ensiksi täytyy mennä hetkeksi ajassa niinkin paljon taaksepäin kuin vuoteen 2006 ja Torinon Olympialaisiin. Muistan silloin 16-vuotiaana teininä miettineeni ääneen vanhemmille, että millaistakohan oma elämä tulee olemaan seuraavien olympialaisten aikaan, kun ikää on mittarissa 20-vuotta. Enpä olisi ikinä osannut kuvitella, että silloin elän läpi elämäni vaikeimpia aikoja.
Vuonna 2010 helmikuu oli juuri se kuukausi, jolloin koulu jäi kesken. Sairastuin helmikuun alussa flunssaan ja iskä mut silloin kämpiltä kotiin haki. Muistan edelleen, kuinka mielessäni mietin, että kyllä mä tänne vielä palaan. Toisaalta olin vaan todella helpottunut, että pääsin hetkeksi pois koulusta. Mulla oli silloin tosi vaikeeta käydä koulua, kun kunto oli niin huono. Lisäksi jatkuva koti-ikävä vaivasi ja muutenkin elämä tuntui hirvittävän hankalalta. Niinpä kotikotiin pääsy oli suuri helpotus.
Päivät kuluivat eikä mun flunssani parantunut millään. Makasin lähinnä sohvalla ja katselin olympialaisia. Siskolle viestittelin kouluun tuloksia Suomen jääkiekkopeleistä. Olihan se ihan mukavaa, kun pystyi olympialaisia niin tiiviisti seuraamaan, mutta siihen se kaikki hauskuus kyllä jäikin.
Sitten tuli päivä, jolloin mun oli määrä mennä keuhko-osastolle tarkastukseen. Siellä silloin mitatiin ihan ensimmäisenä saturaatio, joka näytti 74. Sain määräyksen pukea happiviikset välittömästi ylle. Jouduin jäämään osastolle ja vietin siellä useamman päivän, kun koitettiin selvittää, mikä mua vaivaa. Osastollakin tuli olympialaisia seurattua. Yksi hyvin mieleen jäänyt peli on Suomi - Usa, jonka Suomi hävisi 1-6. Sitä koitin huoneessa hiljaa katsella, kun vierustoveri nukkui jo.
Vietän omia synttäreitä helmikuun viimeisenä päivänä. Täytin vuonna 2010 20-vuotta. Pienen kinuamisen jälkeen lääkäri päästi mut viettämään synttäreitä kotiin. Voin kertoa ettei ollut kovin hilpeät synttärit. Kun muut juhlivat pyöreiden vuosien täyttämistä suurilla juhlilla, sain mä happirikastimen kotiinviemisiksi. Otti muuten aika koville. Itkin kotona ja äiti koitti kovasti lohduttaa.
Vaikka helmikuu oli silloin rankka kuukausi, niin sisältyi siihen jotain hyvääkin. Sain silloin itselleni vihdoin diagnoosin, joka oli Hepatopulmonaarinen syndrooma. Oli helpottavaa tietää sairauden nimi ja että siihen on olemassa myös joku ratkaisukeino. Ennen tätä osastojaksoa olin rampannut vaikka minkälaisiassa hengitystesteissä ympäri sairaalaa, eikä mitään koskaan löytynyt.
Veikkaanpa, että myös tuona vuonna mietin omaa tulevaisuutta seuraavien talviolympialaisten aikaan, vaikka siitä ei ole muistikuvaa jäänytkään. Mutta niin mä aina teen. Tuskin uskalsin toivoa mitään, vaikka toki suurin haave varmasti oli happiviiksistä eroon pääsy ja terve elämä. Uskalsinko kuvitella, että kaikki olisi niin hyvin kuin nyt? En muista. Mutta kaikki on nyt tosi hyvin. Näitä Sotshin kisoja voin seurata hyvillä mielin ja miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan ehtinyt kokea neljän vuoden aikana.
Entä miltäs se elämä sitten näyttää seuraavien talvikisojen aikaan vuonna 2018? Enpä taida sitä tällä kertaa edes miettiä. Asiat menevät lopulta kuitenkin aina omalla painollaan. :)
maanantai 20. tammikuuta 2014
20.1. Munuaispoli
Vuoden ensimmäinen lääkärikäynti on nyt takana. Munuaispuolella tällä kertaa kävin ja siellähän jatkuu sama rata lääkäreitten suhteen. Ei siis minkäänlaista jatkuvuutta, vaan taas mulle ihan uusi lääkäri. No, onneksi se oli sentään ihan mukava.
Kun astelin huoneeseen, niin lääkärin ensimmäinen kysymys kuului: "Mikäs on tilanne?" Olin vähän hämilläni, sillä en oikein tajunnut, mitä tilannetta tässä nyt tarkoitetaan. Ehdin jo pelästyä, että labroista on löytynyt jotain vikaa. Onneksi lääkäri lähes heti perään korjasi lausettaan sanomalla: "Vai onko mitään tilannetta edes?". Eipä ole, vaan kaikki on mennyt tosi hienosti.
Hienosti on kaikki myös labra-arvojen mukaan. Osa munuaisarvoista on vähän koholla, mutta niinhän ne ovat olleet koko ajan siirron jälkeen. Hemoglobiini on hieman alhainen edelleen.
Labra-arvojen lisäksi katseltiin lääkelista kuntoon. Pari lääkettä sieltä uupui ja aneurysma leikkauksen jäljiltä muutama lääke oli jäänyt listalle roikkumaan. Nyt on sekin päivitetty sitten. Aika kasan reseptejä sai lääkäri uusia.
Kaikki on siis hyvin. Ainoa mistä tuli hieman noottia, on hammaslääkärissä käynti. Mun hampaat on tutkittu viimeksi ennen siirtoa eli melkein neljä vuotta sitten. Elinsiirtopotilaan tulisi käydä hammaslääkärillä vuosittain. Hupsis.. No, lupasin, että ennen seuraavaa käyntiä on se homma hoidettu. Täytyy varmaan käydä opiskelijaterveydenhoitajan luona kyselemässä, että miten pääsen hammaslääkäriin, sillä itsellä ei ole kyllä mitään hajua siitä.
Seuraava lääkärikäynti on sitten huhtikuun lopulla maksapuolella. Siihen asti voi nämä sairausasiat taas "unohtaa" ja keskittyä ns. normaaliin elämään. :)
Kun astelin huoneeseen, niin lääkärin ensimmäinen kysymys kuului: "Mikäs on tilanne?" Olin vähän hämilläni, sillä en oikein tajunnut, mitä tilannetta tässä nyt tarkoitetaan. Ehdin jo pelästyä, että labroista on löytynyt jotain vikaa. Onneksi lääkäri lähes heti perään korjasi lausettaan sanomalla: "Vai onko mitään tilannetta edes?". Eipä ole, vaan kaikki on mennyt tosi hienosti.
Hienosti on kaikki myös labra-arvojen mukaan. Osa munuaisarvoista on vähän koholla, mutta niinhän ne ovat olleet koko ajan siirron jälkeen. Hemoglobiini on hieman alhainen edelleen.
Labra-arvojen lisäksi katseltiin lääkelista kuntoon. Pari lääkettä sieltä uupui ja aneurysma leikkauksen jäljiltä muutama lääke oli jäänyt listalle roikkumaan. Nyt on sekin päivitetty sitten. Aika kasan reseptejä sai lääkäri uusia.
Kaikki on siis hyvin. Ainoa mistä tuli hieman noottia, on hammaslääkärissä käynti. Mun hampaat on tutkittu viimeksi ennen siirtoa eli melkein neljä vuotta sitten. Elinsiirtopotilaan tulisi käydä hammaslääkärillä vuosittain. Hupsis.. No, lupasin, että ennen seuraavaa käyntiä on se homma hoidettu. Täytyy varmaan käydä opiskelijaterveydenhoitajan luona kyselemässä, että miten pääsen hammaslääkäriin, sillä itsellä ei ole kyllä mitään hajua siitä.
Seuraava lääkärikäynti on sitten huhtikuun lopulla maksapuolella. Siihen asti voi nämä sairausasiat taas "unohtaa" ja keskittyä ns. normaaliin elämään. :)
lauantai 4. tammikuuta 2014
Vuosi 2013 terveysrintamalla
Mikä asia mulle on jäänyt parhaiten mieleen sairauspuolelta vuodesta 2013? No kyllä se on ehdottomasti avokalloleikkaus ja aneurysman tukkiminen. Sain tietää toimenpiteestä jo talvella ja keväällä tuli tieto, että avokalloleikkaus täytyy tehdä, jotta pullistuma saadaan tukittua. Silloin pystyin sen aika hyvin mielestäni pois siirtämään eikä koko asia oikeastaan kesän aikana edes mielessä käynyt. Mutta sitten tuli syksy ja kutsu leikkaukseen. Siitä alkoi kuukauden kestänyt ahdistus. Aika monenlaisia pelkoja kävin silloin läpi. Pelkäsin sekä teho-osastola heräämistä, itse leikkausta ja jonkin asian pieleen menemistä. Onneksi kaikki meni todella hyvin ja lopulta toivuin leikkauksesta nopeasti. Nykyään harvoin edes muistan, että minkäänlaista leikkausta on tehty. Arpikin jää niin hyvin hiusten peittoon, ettei edes se ole asiasta muistuttamassa.
Blogin perusteella laskin, että yhteensä seitsemän kertaa sairaalassa kävin plus sitten ne päivät, joita juuri yllä mainitun leikkauksen takia sairaalassa vietin. Ilman aneurysmaa käyntejä olisi ollut muutama vähemmän. Kaikki on mennyt edelleen hienosti. Maksa- ja munuainen toimivat eikä minkäänlaista hyljintää ole ilmennyt. Lääkeasiat taitavat olla aika samalla tolalla kuin viime vuonna. Harmikseni niihin ei ole pystytty kovin suuria muutoksia tekemään.
Yhden oireettoman virtsatietulehduksen vuoden aikana kärsin. Lisäksi kiusana oli taas kesäflunssa ja syksyllä märkäruven puhkeamisen aikaan nousi myös korkea kuume. Lisäksi marraskuun lopulla olin muutaman päivän vuoteen oma, kun kuumemittari näytti 39 astetta kuumetta. Mutta aika hyvin terveenää oon pysynyt, ottaen huomioon, että normaalilla vastustuskyvyllä varustetut kaverit ovat sairastaneet mua useammin.
Tästä vuodesta toivon jälleen yhtä hyvää. Kunhan ei vain tulisi minkäänlaisia turhia yllätyksiä. Ensimmäinen sairaalakäynti on maanantaina 20. tammikuuta munuaispolilla. Siellähän sitä taas omasta tilanteestansa kuulee. :)
Blogin perusteella laskin, että yhteensä seitsemän kertaa sairaalassa kävin plus sitten ne päivät, joita juuri yllä mainitun leikkauksen takia sairaalassa vietin. Ilman aneurysmaa käyntejä olisi ollut muutama vähemmän. Kaikki on mennyt edelleen hienosti. Maksa- ja munuainen toimivat eikä minkäänlaista hyljintää ole ilmennyt. Lääkeasiat taitavat olla aika samalla tolalla kuin viime vuonna. Harmikseni niihin ei ole pystytty kovin suuria muutoksia tekemään.
Yhden oireettoman virtsatietulehduksen vuoden aikana kärsin. Lisäksi kiusana oli taas kesäflunssa ja syksyllä märkäruven puhkeamisen aikaan nousi myös korkea kuume. Lisäksi marraskuun lopulla olin muutaman päivän vuoteen oma, kun kuumemittari näytti 39 astetta kuumetta. Mutta aika hyvin terveenää oon pysynyt, ottaen huomioon, että normaalilla vastustuskyvyllä varustetut kaverit ovat sairastaneet mua useammin.
Tästä vuodesta toivon jälleen yhtä hyvää. Kunhan ei vain tulisi minkäänlaisia turhia yllätyksiä. Ensimmäinen sairaalakäynti on maanantaina 20. tammikuuta munuaispolilla. Siellähän sitä taas omasta tilanteestansa kuulee. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
