Sairaalassa ollaan

Täällä sitä taas ollaan, sairaalassa nimittäin. Vanhempien ja siskon kanssa tänne tultiin neljän maissa iltapäivällä. Kyllä muuten tuli niin mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset muistot, kun silloin ihan samalla tavalla oli koko perhe kokoontunut mun sänkyni viereen istumaan.

Sain tavata tässä illan aikana anestesialääkärin ja kirurgin. Anestesialääkäri oli oikein mukava, mutta kirurgi töksäytti aika kivasti, että jos tuohon suoneen tuossa vahingossa osutaan, niin sitten halvaantuu oikea käsi ja menetät myös puhekyvyn. Sen jälkeen menikin kaikki loput kirurgin puheesta ohi, kun kyyneleitä koitin pidätellä. Vanhemmat koitti jälkeenpäin selittää, että lääkärien täytyy aina myös siitä pahimmasta mahdollisesta mainita, mutta aika pahalta se silti tuntui. Hetkeen en sitten ajatellutkaan mitään muuta kuin sitä, että lääkärille käy varmasti tällä kertaa joku moka ja huomenna herään teholla ilman puhekykyä. Meinasin jo vanhemmille sanoakin, että jos niin käy, niin mut saa sitten kyllä tappaa.

Onneksi vanhemmat ja sisko mun kanssa tässä koko illan vietti, niin ajatukset sai pikku hiljaa jonnekin muualle. Positiivinen uutinen oli se, että lääkäri lupasi mun saavan palata kouluun jo ensi viikolla, jos kaikki menee hyvin ja oma olo on hyvä. Ihanaa! Muutenkin tässä alkaa se ahdistus jo vähän helpottaa, jota oon vielä tälläkin viikolla kokenut.

Niin, sen lääkäri vielä kertoi, että aneurysma on siis vasemmalla puolella kalloa ja silmän takaa suonta kuulemma mennään tukkimaan. Hiukan pitää hiuksia tieltä leikata ja pieni arpi ohimolle tulee jäämään, mutta ei sen ihmeempää. Hyvä uutinen sekin. :)

Huomenna klo 10 leikkaus sitten alkaa. Se vie 1-2 tuntia ja sen jälkeen joudun sitten teholle. Siellä vietän yhden yön ja jos kaikki on ok, tiistaina palaan osastolle. Silloin voin sitten tännekin taas päivitellä kuulumisia. Nyt jokainen saa pitää peukut pystyssä, että kaikki menee tosi hyvin, toivun leikkauksesta mahdollisimman nopeasti ja oon taas yhtä kokemusta rikkaampi. :)

Ahdistaa

Pieni varoituksen sana alkuun. Mä olen ehkä nyt vähän lapsellinen näitten ajatusteni kanssa. Mutta en vaan voi niille mitään ja tältä musta tällä hetkellä tuntuu.

Aneurysmaleikkaukseen on kaksi viikkoa aikaa. Tänään tuli postin mukana virallinen kutsukirje ja monta sivua kaikenlaisia ohjeita. Pelkän kirjeen näkeminen alkoi jo ahdistaa ja se vain lisääntyi, mitä pidemmälle papereita luki.

Papereissa mainitaan mm. että leikkauksen jälkeen vietetään yksi päivä teho-osastolla. Kiva. Mulla on lähes painajaismaisia muistoja teholta enkä todellakaan haluaisi kokea niitä enää uudestaan. Toivon todella, että kipulääkitys tän leikkauksen jälkeen ei oo niin kova, että hourailen taas lääkehöyryissä ja kuvittelen vaikka mitä kamalaa.

Ahdistaa myös ajatus siitä, että mun hiuksiani tullaan leikkelemään, jotta leikkausalue saadaa paremmin esille. En vielä tiedä, mistä kohtaa päätä mua meinataan leikata ja kuinka paljon hiuksia joudutaan tieltä poistamaan. Kirjeessä puhuttiin jopa peruukista ja nyt mua alkoi pelottaa, että koko pää vedetään kaljuksi. Pienen kaljun läiskän nyt ehkä vielä kestän, mutta kaikkia hiuksia ei todellakaan saa viedä.

Jos ihan suoraan puhutaan, niin musta tuntuu, että tää typerä leikkaus pilaa mun koko elämäni. En millään haluaisi viettää viikko osastolla, kun tuntuu, että jään jo sinä aikana vaikka mistä paitsi. Ja sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa muka olla jollain sairaslomalla. Oon vakaasti päättänyt, että kuntoudun tästä leikkauksesta niin nopeata kuin vaan ikinä voin. Nousen pystyyn heti kuin mahdollista ja alan kävellä vauhdilla eteenpäin. Mä haluan palata normaalielämäni pariin mahdollisimman äkkiä. Ei tämmönen leikkaus sovi mun elämääni nyt, kun kaikki on niin hienosti ja nautin mun elämästäni niin paljon.

Huoh. Toisaalta toivon, että nää kaks viikkoa menis nyt nopeesti, niin ois tää koko juttu äkkiä ohi eikä tarttis stressata siitä. Koska iltaisin mun mieleeni hiipii usein ajatus siitä, että leikkaus menee pieleen ja mun aivoilleni tapahtuu jotain peruuttamatonta tai että pahimmassa tapauksessa kuolen. Raskaita ajatuksia.

Märkärupi

Pari viikkoa sitten alkoi tuonne alakertaan suunnilleen nivusten tasolle ilmaantua punaisia rakkuloita. Ensin vain yksi. Aluksi ajattelinkin, että se on vain pieni ihorikko, joka on tullut sheivaamisesta. Pikku hiljaa rakkuloita alkoi kuitenkin ilmestyä lisää ja ne kutisivat sekä olivat kipeitä. Tottakai sitä sitten meni googlettamaan asian ja onnistuin diagnosoimaan itelläni vaikka minkälaisia tauteja. Täytyy myöntää, että vahvin epäilys oli sukupuoliherpes, sillä jotenkin oireet sopivat siihen. Myös ajankohta semmoiselle olisi ollut aika otollinen, jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Lisäksi viime viikonloppuna mulle nousi korkea kuume, mutta kunnon flunssan oireita ei silti oikein ollut. Kaikki täsmäsi herpekseen.

Viime viikko meni vielä kärvistellessä ja odotellessa, että rakkulat paranevat itsestään. Itse tuli alakerta aika tarkkaan tutkittua sinä aikana. Sitten rakkuloita alkoi kuitenkin ilmaantua myös käsiin, mikä ei enää oikein sopinut herpekseen. Niinpä viimein keskiviikkona varasin ajan lääkärille, sillä rakkulat alkoivat olla myös todella kipeitä. Ja tänään sinne viimein pääsin. Kyllä muuten kädet tärisi, kun menin tuomiota kuulemaan. Mielessäni olin todella valmistautunut siihen, että lääkäri sanoo taudin olevan herpes. Mutta kaikeksi onneksi tää onkin vain märkärupea. Tuntuu vain tuo alapää vähän hassulta alueelta semmoiselle. Sain nyt sitten viikon antibioottikuurin, jolla rakkuloitten pitäisi hävitä.

Huh huh, kyllä tässä on aikamoisessa stressissä elänyt viimeiset kaksi viikkoa tämän asian takia. Onneksi kaikki kuitenkin selvisi parhain päin. Lääkäri sanoi, että hyljinnänestolääkkeet voivat altistaa tämmöiselle, kun kehon oma vastustuskyky on viety niin alas. Nyt täytyy vain toivoa, että märkärupi ei kovin usein uusisi.