Tasan kuukausi

Tänään sen sitten sain tietää. Nimittäin ajan aivojen aneurysman sulkemiseen. Ja sen tiedon vastaanotto ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin oletin. Itku tuli väkisin.

Onneks olin just matkalla ruokailuun, jossa kaverit odotti. Niinpä sain niille aika hyvin purettua tuntojani. Hyvinhän ne siinä lohdutti ja vakuutteli, että kaikki menee varmasti hyvin.

Mua ahdistaa ja pelottaa tässä nyt vähän kaikki. Tietenkin itse operaatio. Se on ihan rutiinijuttu ja sillai, mutta toisaalta. Ihan rutiinileikkaus piti tehdä mun kaverillekin ja siihenhän se kuitenkin menehtyi. En mä halua vielä kuolla. Ekaa kertaa elämässä tuntuu, että mulla on ihan hirvittävän paljon menetettävää. Tykkään mun elämästä ja haluan nauttia tästä vielä pitkään. Mutta mitäs jos jokin menee pieleen? Aivoihin koskeminen on kuitenkin aina vähän epävarmaa. Mitäs jos tapahtuukin jotain semmosta, joka esim. muuttaa persoonallisuutta tai saa osan muistoista katoamaan? En ikinä kestäis semmosta.

Toimenpiteen lisäks pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa. Sitä kun nukutuksesta herään. Mulla on niin hirveitä muistoja siirron jälkeen, että en jaksais semmosta uudestaan. Muistan kuinka olin niin hirveissä lääkehöyryissä, että kaikki tuntui vaan isolta painajaiselta. Mutta ei kai tämmösessä leikkauksessa ihan niin kovia lääkkeitä käytetä. Kai?

Ja ahdistaahan tässä myös koulu. Tai oikeastaan sieltä pois olo. Oon niin loppuvaiheessa opintoja, että nyt ei olis hyvä olla ollenkaan poissa. Lisäks just toimenpideviikolle sattuu opinnäytetyöseminaarit, jotka on pakollisia. Ainakin viikko koulusta täytyy olla pois, varmaan kakskin. Ja oon jotenkin niin tottunu siihen, että mun kohdalla menee AINA jokin juttu pieleen. Niinpä varmaan oon sairaslomalla koko loppuvuoden tai jotain muuta yhtä kivaa.

Noh, koitan nyt tunkee tän jutun jonnekin taka-alalle ja nauttia tästä kuukaudesta ennen sitä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tää ois sitten viimeinen kuukausi.. Kyllä tää varmaan tästä, kun asiaa saa vähän sulateltua.

Lääkkeitä lääkkeitä

Enpä oo täällä koskaan lääkkeitäni esitellyt, joten nyt ajattelin olevan sille hyvä hetki. Lääkkeet kuitenkin kuuluu mun elämääni niin vahvasti.

Ihan lapsesta asti oon lääkkeitä syönyt, joten ne on olleet aina osa elämää. Varmaan juuri sen takia en oo niitä ikinä mitenkään taakkana pitänyt. Lapsena muistan kuinka jopa tykkäsin yhden lääkkeen mausta. Vanhemmat aina laittoi aamulääkkeet puurolautasen viereen. Kaikki muut lääkkeet kulautin alas maidon kera, mutta tän herkkulääkkeen otin mukaan ja nautiskelin yksinäni pureskellen. Jos nyt samaista lääkettä maistaisin, niin tuskin se kovin hyvältä maistuisi.

Ennen siirtoa söin paljon lääkkeitä. Määrässä pärjäsin helposti vanhuksille. En enää edes muista mitä kaikkea sitä tuli kurkusta kumottua alas. Siirron jälkeen lääkkeet muuttuivat oikeastaan ihan täysin. Rautatabletit taitavat olla ainoa jotka säilyivät, tosin heti siirron jälkeen nekin lopetettiin. Lääkemäärä myös väheni huomattavasti, tosin kun aikaa on kulunut eteenpäin on lääkkeitäkin taas tullut lisää.

Yksi asia mikä siirron jälkeen piti opetella, oli lääkkeitten ottaminen tiettyyn aikaan päivästä. Ennen siirtoa otin lääkkeitä milloin sattui ja aika useasti ne unohtuivat kokonaan. Ei se ollut silloin vakavaa. Nyt lääkkeet täytyy ottaa tarkasti 12 tunnin välein eikä niitä tietenkään saisi unohtaa. Kyseessä on kuitenkin lääkitys, joka pitää mut hengissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että aika useasti lääkkeitten ottoaika lipsuu. Arkiaamuisin lääkkeet kyllä muistaa aina ottaa, mutta viikonloppuisin ja lomalla sitä nukkuu helposti lääkkeiden ottoajan yli. Kello on kyllä aina aamulla soimassa, mutta jos on liian väsynyt, niin kellon lyö vaan kiinni ja jatkaa nukkumista. Iltaisin mulla on kännykässä hälytys, jotta muistan lääkkeet klo 20 ottaa. Useasti kuitenkin käy niin, että juuri sillä hetkellä on muuta muka tärkeämpää tekemistä tai juuri on saanut otettua mukavan asennon sohvalta eikä siitä jaksa heti nousta. Ei hyvä. Mutta kyllä nyt kokonaisuudessaan melko hyvin oon lääkkeitten muistamisen kanssa pärjännyt.

Sitten voisi tän hetkistä lääkitystä vähän esitellä kuvien kera:

 

Aloitetaan kaikista tärkeimmistä lääkkeistä. Näitä tuun syömään koko loppuelämäni. Kyseessä on hyljinnänestolääkkeet. Lääkemäärää säädellään verikoetulosten mukaan. Lääkeainepitoisuuden veressä täytyy olla tietty ja sitä seurataan säännöllisesti. Mulla on edelleen melko suuri lääkeannos ottaen huomioon, että siirrosta on jo kolme vuotta. Näissä lääkkeissä on se erikoisuus, että niitä ei saa ottaa pois foliopakkauksesta ennen kuin vasta syömishetkellä. Mun annos on nykyään 125mg x2. Pitkään söin sitä niin, että otin kaksi 50mg:n kapselia ja yhden 25mg:n kapselin kerrallaan. Vähän aikaa sitten sain kuitenkin reseptin 100mg:n kapseliin. Satasen kapseli on kyllä melkoinen mohlo, muistan kuinka ensimmäisen kerran sairaalassa sen nähdessäni olin aika kauhuissani. Mutta helposti se onneksi alas menee. Alempaan kuvaan otin mukaan myös tuon 50mg:n kapselin, kun niitä on muutama yli jäänyt.

Cellcept on tämän lääkkeen ns. virallinen nimi, mutta se on vaihdettu apteekissa halvempaan. Pitäisi hankkia reseptiin vaihtokielto.. Tämäkin lääke on hyljinnänestoon, mutta se voi mahdollisesti jossain vaiheessa jäädä pois. Näitä naukkailen joka päivä yhden 500mg:n tabletin.

Lääke, jota vihaan. Ihan vain siitä syystä, että tän ottamisen kanssa saa aina säätää. Kyseessä on siis lääke osteoporoosiin. Otan tabletin joka toinen viikko keskiviikkoisin. Lääkkeen otossa on se juju, että se pitää ottaa puoli tuntia ennen muita lääkkeitä ja aamupalaa. Lisäksi lääkkeen ottamisen jälkeen ei saa mennä enää takaisin sänkyyn. Ärsyttävä lääke.

Seuraavat kaksi lääkettä kuuluu ns. uudempiin lääkkeisiin, joita en ole ehtinyt vielä edes vuotta syödä. Reseptissä lukee Emconcor, mutta apteekissa on tämäkin vaihdettu. Päänsäryn estoon tätä syön, mutta tämä vaikuttaa myös alentavasti pulssiin. Ja hyvin vaikuttaakin, sillä minä jolla pulssi huitelee yleensä jossain 90 tienoilla, on pulssi nyt siinä kuudenkympin hujakoilla. Ihan kiva. Aika vaikea on sanoa, onko tää lääke oikeasti tehonnut päänsäryn estoon. Kyllä mä siitä edelleen kärsin.

Rautaa määrättiin keväällä, kun hemoglobiini oli liian matala. Ennen siirtoa kärsin kroonisesta anemiasta ja siihen söin myös rautaa, tabletti tosin oli ihan erilainen silloin.

Multivitaa syön ihan omasta tahdostani, mutta kalkki on reseptilääke. Vihaan kyllä noita purutabletteja, mutta kun viime kerralla apteekissa oli joku hieman tyhmempi farmaseutti, niin sain sitten niitä. Ne maistuu vaan niin pahalta.

Ja siinä on mun hieno dosettini. Heti siirron jälkeen se tuntui vähän turhalta, kun lääkkeitä oli niin vähän ja Sandimmuneja ei dosettiin voi laittaa. Mutta kyllä toi nykyään on ihan tarpeeseen. Tykkään kyllä tästä, se on tosi tyylikäs verrattuna vanhaan dosettiin. Ja sopivan pienen kokoinen mukaan otettavaksi.


Semmoisia lääkkeitä sitä tulee joka päivä syötyä. Luin joskus jostain elinsiirtolehdestä artikkelin, jossa puhuttiin lääkkeistä. Siinä sanottiin, että lääkkeet voivat päivittäin muistuttaa itseä omasta elinsiirrosta ja siitä, että on täysin riippuvainen lääkityksestä. Itelle ei koskaan oo onneks tommosia ajatuksia tullut. Otan lääkkeet täysin automaattisesti ilman sen suurempia ajatuksia. Ne kuuluu mun elämääni ihan samalla tavalla kuin syöminen ja nukkuminen.

Ja loppuun pieni ylpeilyn aihe. Oon aika mestari lääkkeitten nielemisessä. Aamuisin mulla menee siis viisi tablettia (paitsi joka toinen keskiviikko kuusi) ja mähän kulautan kaikki lääkkeet kerralla alas. Saan siitä ihan säännöllisesti ihmettelyjä, jos ihmisten edessä lääkkeitä otan. On se kiva olla edes jossain hyvä. :D