Ensimmäisen kerran tutustuin Kaarinaan (nimi muutettu) Munuais- ja maksaliiton keskustelufoorumilla, kun etsin sieltä nuorten kokemuksia samoista asioista, mitä itse käyn läpi. Se oli aikaa ennen siirtoa, jolloin kaikki näytti tosi harmaalta ja synkältä. Kaarina sitten vastasi mun viestiin ja sen jälkeen viestiteltiin jonkin verran foorumin puolella, kunnes aika pian vaihdettiin Facebook-tietoja. Ennen siirtoa jonkin verran juteltiin ja paljon arvokasta tietoa Kaarinalta sain. Eniten tuli kuitenkin juteltua siirron jälkeen, kun kysymyksiä oli niin paljon mielessä. Kaarina osas aina vastata tosi hyvin kaikkiin kysymyksiin ja edelleen hänen neuvojaan joskus muistelen.
Tällaisen yhtäkkisen kuoleman äärellä tulee tottakai mieleen omat asiat. Kaarinallekin oli maksansiirto tehty. Nyt ajatuksiin tunkeutuu, mitä jos itelle käykin yhtäkkiä samalla tavalla. Mitä jos siirtomaksa yhtäkkiä pettääkin eikä mitään voida tehdä? Mä en todellakaan halua nyt kuolla, kun oon vihdoin päässyt elämämään sellaista elämää, josta oon aina haaveillu. Oon nykyään tosi onnellinen ja mulla on maailman ihanin perhe ja kaverit. Vaikka eihän tällasia juttuja pitäis ajatella, sillä kuolla voi vaikka huomenna liikenneonnettomuudessa.
Elämä jatkuu, mutta Kaarina tulee aina pysymään mielessä, vaikka ei koskaan ehdittykään tavata. Kun pääsee mukaan tällasiin ns. sairauspiireihin, niin huomaa, että menetyksiin pitää tottua. Ei oo montaa kuukautta siitä, kun yksi nettikaveri kuoli käänteishyljintään. Kyllä sekin kosketti, vaikka ei sen ihmeemmin tunnettu.
