Kirje

Hei!

On kulunut vuosi siitä, kun teidän lähimmäisenne kuoli. Hän saattoi olla isä, äiti, sisko, veli, lapsi, mies, vaimo, tyttöystävä, poikaystävä, mummo, pappa, setä tai täti. Sitä en koskaan voi saada selville, mutta haluan silti kiittää sydämeni pohjasta, että juuri hän antoi mulle uuden elämän.

En ollut kuoleman partaalla, niin kuin moni elinsiirtoystäväni. Olin silti tosi sairas ja elämä ei oikein enää tuntunu elämisen arvoiselta. Kaverit oli kaikonnu aikaa sitten. Päivät meni sisätiloissa happiletkun päässä. Ulos lähteminen oli aina suunniteltava etukäteen hapen tarpeen takia. Tulevaisuus näytti aika mustalta.

Elinsiirtolistalle pääsy on yks elämäni onnellisimmista asioista. Sen jälkeen tunnelin päässä alko näkyä taas valoa ja muistan kuinka mielialakin koheni huomattavasti.

Välillä odotus tuntui pitkältä. Joka kerta, kun puhelin soi, kävi mielessä ajatus, että nyt. Ja sitten se päivä tuli. Muistan kuinka autossa matkalla Kirurgiseen sairaalaan ajattelin, että nyt joku on jossain kuollu ja antanu mulle mahdollisuuden parempaan elämään.

Se, että teidän läheisenne kuoli ja mä saan jatkaa elämääni, tuskin lohduttaa. Välillä itekin mietin, miks tapahtu näin. Mutta ei sitä kai kannatta liikaa miettiä, sillä muuten alkaa ahdistaa.

Haluan vain sanoa, että teidän läheisenne on antanu mulle takaisin sen elämän, joka on ollu kadoksissa jo 5 vuotta. Niin kauan oon tuntenu itteni sairaaks. En oo jaksanu mennä muiden mukana. Nyt voin taas elää sellaista elämää kuin mun ikäsen kuuluukin.

Oon saanu isoimman lahjan, mitä toinen ikinä voi antaa toiselle ihmiselle. Kiitän siitä ja yritän pitää lahjasta erittäin hyvää huolta. Ehkä pienen pieni osa lähimmäistänne elää nyt mussa.

KIITOS.

21.7.2010

Otsikon päivämäärä on kaiverettuna kaulakoruuni, jonka sain viime jouluna vanhemmilta lahjaksi. Se roikkuu nykyään aina kaulallani ja muistuttaa yhdestä elämäni tärkeimmästä asiasta.

Niin, siirrosta on nyt kulunut vuosi. Se vuosi on ollu paljon rankempi, mitä ikinä kuvittelin. Onneks mulla on ollu perhe tukena koko vuoden ajan. Ilman niitä en olis millään jaksanu.

Vuosipäivän tunnelmat on yllättäny mut. Tää päivä ei ookaan ollu normaali päivä muiden joukossa, kuten eka ajattelin. Jo viime yönä seurasin kelloa tiiviiseen tahtiin ja mietin edellisvuoden tapahtumia. Kun yritin käydä nukkumaan, niin sainkin itkukohtauksen muistellessani kaikkea, mitä tässä ajassa on ehtiny tapahtua. Päivälläkin kelloa on tullu vilkuiltua tasaseen tahtiin ja itku on ollu herkässä.

Ehkä tunteitten pintaan tuleminen johtuu siitä, että en oo oikein kertaakaan vielä käyny vuoden aikasia tapahtumia kunnolla mielessäni läpi. Oon vaan eläny aika lailla päivä kerrallaan.

Viime yönä mieleen tuli pelko siitä, että mitä jos unohdan kaiken tän mitä on tapahtunu. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu olla niin hirvittävän sairas. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu kävellä lyhyitäkin matkoja henki hieverissä. Pelkään, että unohdan kuinka raskasta sairaalassa oli olla. Pelkään, että unohdan ne ihanat pienet ilonhetket perheen kanssa kaiken sen ankeuden keskellä. Pelkään, että unohdan, miltä tuntu, kun sai tietää, että nyt uus maksa ja munuainen on löytyny.

Aina sanotaan, että ihminen muuttuu, kun elämässä tapahtuu jotain suurta. Ite en koe muuttuneeni ollenkaan. Oon edelleen samanlainen, ajattelen edelleen asioista samoin. En oo mitenkään syvällisempi, vaan ajattelen asioista vieläkin tosi pinnallisesti.

Kun kerron ihmisille siirtoleikkauksesta, monet kauhistelee, miten ison asian oon käyny läpi. Jotenkin en osaa ite ottaa asiaa noin. En koe, että olisin läpikäyny mitään kovin suurta. Ehkä se johtuu siitä, että oon aina sopeutunu kaikkeen tosi hyvin. Iskäkin joskus mainitsi mun parhaimmaks puoleksi sen, että pystyn sopeutumaan eri tilanteisiin tosi hyvin. Tiedän, että moni nuori ihminen olis varmasti masentunu tällasessa tilanteessa, kun joutu luopumaan normaalielämästä ja elämään melkein vaan neljän seinän sisällä happilaitteissa kiinni. Olihan se itellekin aluks raskasta, mutta loppujen lopuks, kyllä sekin meni.

Onneks äiti oli viime vuonna niin viisas, että alko kirjottaa mun siirron jälkeisestä ajasta ns. päiväkirjaa. Siinä on kerrottu mun teholla olo ajasta ja itekin oon kirjotellu ajatuksiani siihen sitten myöhemmin. Sitä on hyvä lukea näin jälkeenpäin. Ja niin kun äiti mulle kerran totes, mulla on myös haju- ja makumuistot sairaalasta ja erityisesti teholta, jota kukaan ei voi viedä pois. Ne vie mut aina tehokkaasti ajassa taaksepäin.

Joo, tää oli nyt tällasta ajastusten virtaa. Jotenkin tää vuosipäivä on saanu mut vaan niin mietteliääks ja ajatuksia oli pakko purkaa johonkin.

PS. Tähän aikaan viime vuonna siirto oli jo onnistuneesti takana. Varmaankin makasin teholla aika tajuttomassa tilassa, itehän en sitä tietenkään muista. :D

Muistoja teholta #2

Nyt vuorossa toisen huoneen mielikuvituksen tuotteet ja muistot. :)

* Olin menossa tanssiaisiin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa ja parhaan kaverini, jonka nimen keksin päästäni. Näitten ihmisten nimiä sitten hoin ääneen ja kerroin tanssiaisista innoissani. Varmaan sain hoitajat nauramaan jutuillani. Olivathan he kysyneet iskältä, että tunnenko oikeasti tän nimisiä ihmisiä. :D

* Välillä teholla olo oli silkkaa painajaista. En millään meinannut tajuta, missä olin ja mitä oli tapahtunu. Itkien kyselin vanhemmilta, että millon tää painainen loppuu. Ja vielä enemmän itkin, kun he sanoivat ettei tää oo painajaista. Muistan kuinka rukoilin jopa Jumalalta apua, sillä niin kamalalta kaikki tuntui. Odotin vain, että painainen päättyisi ja löytäisin itteni kotoa happiviikset naamalla.

* Kattelin usein leikkausarpea, jossa tietenkin sillon vielä oli tikit. Vaikka näin sen siinä edessäni ja koskettelin sitä, en siltikään uskonu, että mulle on maksansiirto tehty. Äiti ihmetteli, että enkö todellakaan muista mitä tätä ennen on tapahtunu.

* Jouduin pari kertaa lepositeisiin, kun riistin naamalla olevan happinaamarin pois. Muistan ikuisesti lauseen: "***, pidä se naamari naamalla, sä tarttet sitä." Lisäks räpläsin dreenejä, jotka mussa oli kiinni. Ja pari kertaa onnistuin myös säätämään tippakoneitani. :D

* Kattelin telkkarista Ellen DeGeneres showta. Ajattelin, että mulla on kyllä tosi hyvä mielikuvitus, kun pystyn omasta päästäni keksimään näin hyvin, että katon telkkaria ja vielä ohjelman ja siihen vielä tekstitykset. Hämmästys oli suuri, kun sisko kertoi, että olin ihan oikeasti kattonu kyseistä ohjelmaa. Jotenkin olin koko ajan pitänyt sitä mielikuvituksen tuotteena.

* Aamuisin tuli katteltua myös Naapureina Madridissa. Eipä siitä kattomisesta oikeasti oikein mitään tullu. Luin myös lehtiä, joita vanhemmat mulle toi. Niissäkin olleista jutuista meni puolet ohi. Osastolla selväjärkisempänä ollessani luin lehtiä uudestaan ja siellä huomas hyvin, että jotkut jutut olin ihan oikeasti lukenu ja sisäistäny, mutta suurin osa ei ollu jääny mieleen millään tavalla.

* Mun piti istua päivässä pari kertaa reilun tunnin verran. Vihasin sitä ihan kamalasti. Penkki oli epämukava ja muutenkin se oli tosi raskasta.

* Ikkunasta näkyi talojen kattoja. Kuvittelin olevani kotipuolessa ja kattelevani sen kerrostalon kattoa, jossa joskus asuttiin. Vieressä olevat katot näytti kuitenkin erilaisilta ja ihmettelin, että miks siinä on tollanen talo nykyään vieressä.

* Olisin halunnu läppärin käyttööni ja vanhemmat meinas ihan oikeasti sen mulle tuoda. Onneks tulivat kuitenkin järkiinsä, sillä tuskin olisin päässy Facebookiin edes kirjautumaan. Tai jos olisinkin, niin en haluais tietää, mitä olisin siellä menny kirjottamaan siinä tilassa. :D

* Sisko on kertonu, että huoneessa oli mun vieressä vanhempi mies, joka kuorsasi. Kerran hoitaja teki miehen läheisyydessä jotain ja häneltä tippui kynä osuen miehen päähän. Mies suuttui aivan valtavasti ja mua rauhoteltiin ettei tartte pelätä. (Tätä ei kyllä varmaankaan oikeasti tapahtunut..)

* Mun ois pitäny puhallella pupupulloon eli pulloon, jossa on vettä. Se estää liman nousua ja vahvistaa keuhkoja. Yleensä kuitenkin join pullossa ollutta vettä ja mietin, että pitää mennä tän painajaisen jälkeen siskon kanssa saunaan ja juoda siellä tästä pullosta vettä.

* Oon aina tykänny vanukkaasta tosi paljon ja niinpä mua yritettiin tehollakin saada syömään niitä, kun oli tärkeetä, että söisin kiinteetä ruokaa, jotta pääsisin osastolle. Muistan kuinka äiti avas mulle vanukaspurkin. Jaksoin syödä siitä puolet. Ei ollu kovin hääppönen ruokahalu.

* Viimesenä päivänä söin kasvissosekeittoa (joka muistaakseni näytti ihan pinaattikeitolta) ja katoin aamulla vielä Naapureina Madridissa. Iltapäivällä pääsin osastolle. En vieläkään voi ymmärtää kuinka osaston vaihto pysty vaikuttamaan omaan oloon niin paljon. Osastolla olin heti paljon virkeempi ja ennen kaikkea selvempi.

Muistoja teholta #1

Tää bloggaus on lähinnä sitä varten, että voin sitten vuosien päästä muistella millasta siellä teholla olikaan. :)

Olin teholla kahdessa huoneessa ja molemmista on jonkun verran hämäriä muistikuvia. Tää ensimmäinen osa kertoo tietenkin ekan huoneen muistoista. :D

Osa muistoista on ihan totta, mutta osa on oman mielikuvituksen tuotetta. Kaikista muistoista en osaa sanoa, onko ne vaan mun hoirailuja vai tapahtuko ne oikeesti. :D


* Oli ihan tuhottoman kuuma ja tehon hoitajat oli ihan tuskissaan. Joku sitten keksi laittaa housuihin jonkinlaisia jääpusseja(?), jotka viilentää. Niitä ei riittäny kaikille, mutta vuorotellen jokainen sai hetken helpotusta kuumuuteen. (Sisko sanoo ettei tällasta tapahtunu, mutta ite oon kyllä toista mieltä.)

* Huoneessa oli tietokone, jossa hoitsut välillä surffaili. Varsinkin Facebook oli kovassa käytössä. Mun mieleen jäi lausahdus, jonka kaks nuorta hoitajaa sano, kun ne kävi kattomassa mun kuvaa. "Onpa *** oikeesti kaunis!". (En oikein usko, että hoitajat tekis tollasta, mutta tääkin muistikuva on kyllä tosi vahva.)

* Toinen juttu mikä liittyy samaiseen tietokoneeseen oli, kun samat hoitsut kun yllä, surffaili edelleen netissä ja toinen tytöistä kävi sitten omassa Facebookissaan. Kone kuitenkin jumittui jotenkin ja tyttö ei päässy enää Facebookista pois, vaan näytölle jäi Facebook näkyviin. Tyttö yritti soittaa jonnekin huoltofirmaan, mutta sieltä ei vastattu. Toinen tyttö sitten asensi näytönsäästäjän päälle niin ettei kukaan voinu nähdä auki jäänyttä Facebookia. (Tässä muistossa mättää se, että näytönsäästäjää ei tartte asentaa, se tulee ihan itestään. Mutta se, että hoitajat surffaili netissä on totta, sisko on tiedon vahvistanu. :D)

* Yhtä yöhoitajaa vihasin. Olin vielä niin heikossa kunnossa, että en pystyny ite kääntymään, vaan hoitajien piti aina auttaa. No, olin ilmeisesti pyytäny asennon vaihtoa jo aika monta kertaa, sillä kun jälleen sitä pyysin, niin hoitaja sano mulle, että ei aio enää vaihtaa mun asentoa, kun en kumminkaan oo tyytyväinen. (Tää on täysin totta ja aika törkeetä käytöstä musta hoitajalta. Potilaan kääntäminenhän on sen työtä.) Onneks seuraavana yönä paikalla oli mieshoitaja, joka käänsi mua joka kerta kun pyysin.

* Lääkkeet sai mut tosi suorasukaseks, koska yleensä oon tosi ujo. Yhelle lääkärille sanoin, että se söpö. Lääkäri totes siihen vaan ettei nyt liiotella. :D Yhdelle nuorelle mieshoitajalle totesin saman ja se meni aivan punaseks. Vieressä olleet opiskelutoverit kysy heti, että mitä mä sille sanoin, mutta poika vaan sano, että kysykää multa. :D Eräs miespuolinen hoitaja hänkin, oli melko tukevassa kunnossa. Hänelle meinasin painosta huomauttaa, mutta onneksi ymmärsin pitää kieleni kurissa. (Olin tosi puhelias jonkin aikaa vielä myös osastolla, mutta sitten se jäi ja vetäydyin taas kuoreeni.)

* Oisin halunnu kätellä kaikkia, jotka mun lähettyvillä kävi. Yhdelle nuorelle naispuoliselle opiskelijalle yritin heiluttaa kättäni. Sen opiskelukaverit siinä patisteli tyttöä ja sano, että kato nyt, se haluaa kätellä sua. Tyttö ei kuitenkaan suostunu kätteleen. Niinpä petyin, kun ne sitten lähti paikalta ilman kättelyä. Yks hoitajista oli kuitenkin huomannu mun haluni kätellä ja pyysi tytön takasin. Niinpä loppujen lopuks sain kättelyni. :)

* Alkuvaiheessa oli tietenkin vielä pahojakin kipuja. Kipulääkket piti aina valmistaa, kun ne laitettiin menemään liuoksena. Kerran pyysin kipulääkettä ja hoitaja rupes sitä siinä sitten laimentamaan. Hän laskeskeli selkä muhun päin ja otti laskimen avuks. Sillon ajattelin, että on se, kun ei osaa edes laskea päässään, vaikka on sairaanhoitaja. (Ite oon todella surkee päässälaskija ja samaa alaa opiskelin. :D)

* Vanhempien piti tulla kotoa mua kattomaan iltapäivällä. Kello kävi ja kävi, mutta niitä ei vaan kuulunu. Olin niin lääkehoureissa, että useampaan otteeseen katoin muistaakseni jauhesammutinta iskäks ja nostin innoissani päätä. Mikä ilo olikaan, kun ne vihdoin oikeesti tuli.

* Ihan ensimmäisiä muistoja siirron jälkeen on se, kun mua ultrattiin ja se sattu tosi paljon. Toinen muisto liittyy siihen, kun äiti soitti teholle ja puhelin annettiin mulle. En millään jaksanu kannatella puhelinta, vaan laitoin sen nojaamaan olkapäähäni. Voimat oli sillon vielä niin vähissä. Muistan kuinka äiti sano puhelimeen yllättyneenä, että ***** se siellä on. Mun ääni oli siinä vaiheessa jo voimistunu, kun se eka oli vaan pieni kähinä.

* Tyttö, joka on mua käyny parilla viimesellä Helsinginreissulla kattomassa oli dialyysissa samassa tehohuoneessa. Meijän välissä oli sermi, mutta pyysin hoitajaa ottamaan sen pois, kun halusin nähdä tytön. Hoitaja teki työtä käskettyä, vaikka pahoitteli sitten heti toiselle tytölle, että veti sermin sivuun niin törkeästi kysymättä. Tyttö onneks vaan sanoi, että hänestäkin on kiva nähdä kuka sermin toisella puolella on. Tyttö esitteli itsensä ja hoitaja mut, kun mun ääneni ei vielä kantanu.

* Sama tyttö katteli dialyysinsa aikana telkkaria. Mua vähän harmitti, kun hän halus kattoa Voicea, kun ite olisin mielummin kattonu yleisurheilua.

* Yks tehon hoitajista oli tosi mukava. Hänen vuoro oli päättymässä, mutta en ois halunnu antaa hänen mennä vaan takerruin heikoilla voimillani häneen kiinni ja sanoin ettei hän saa mennä. Hän kuitenkin vakuutti, että seuraavakin hoitaja on yhtä kiva. Eipä ollu. (Se, miks tykkäsin juuri tästä hoitajasta niin paljon johtu varmaan siitä, että hän aina silitteli mun hiuksia samalla tavalla kun äiti teki paikalla ollessaan. Hän oli siis äidinkorvike. Ja oli hän muutenkin tosi mukava.)

* Teholla ollessani tuli siis yleisurheilun EM-kisat. Varsinkin iskä katteli niitä aina, kun ne oli mua kattomassa. Kerran kysyin siskolta, että miks juuri kisaa alottelemassa olleet juoksijat ei tulleet tehohuoneeseen. Sisko ei siihen mitään vastannu, kun ei kysymystä ymmärtäny. Loukkaannuin siitä, vaikka jälkeenpäin ymmärrän kysymyksen järjettömyyden. :D Oikeestaan jollain tasolla tajusin sen jo sillon, mutta silti kysyin.

* Iskä rullaili tuolilla mun sängyn läheisyydessä ja veteli samalla johtoja sinne tänne. Äiti siitä aina suuttu. (Mietin sillon, että eikö ne osaa olla missään riitelemättä.)

* Hoitaja sano mulle, että huoneessa on aina joku eli mun ei tartte olla yksin. Kerran molemmat hoitajat kuitenkin hävis huoneesta viereiselle käytävälle. Sillon ajattelin, että hoitaja oli valehdellu mulle. Olisin muistaakseni halunnu vaihtaa asentoa, mutta vaikka kuinka naputin ja yritin huutaa niin kukaan ei kuullu.

* Kutsuin hoitajia niin, että naputin peukalolla etusormessa olleeseen saturaatiomittariin. Olisin kaivannu huoneeseen hoitajien kutsunappia, sillä mulla oli niille tosi paljon asiaa aina. Käytin muutenkin käsiä tosi paljon. Hilpailin äitin koruja ja hiuksia ja siirron tehny lääkäri sanokin mulle, että voisin alkaa viittomakielen tulkiks. Silmälasien merkki oli peukalolla ja etusormella muodostetty ympyrä, jonka vein silmälle.

* Yks nuori hoitaja oli tosi kova juomaan vichyä. Huoneessa oli isot vichyvarastot ja vanhemmat ja siskokin sai niitä vapaasti käyttää. Ite join limsaa, kun sisko sitä mulle juotti sellasen jutun avulla, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. (Sellanen pieni mitta, johon vedetään lääkettä ja sitten se ruiskutetaan suuhun.)

* Ensimmäiset istumis- ja seisomismuistot on kamalia. Vihasin sitä yli kaiken ja muistan ajatelleeni, että miten parin askeleen ottaminen voi olla niin vaikeeta. Fysioterapeutin kanssa ensin istuttiin ja aika äkkiä piti nousta seisomaankin. Jo pari askelta tuntu ihan ylitsepääsemmätömältä. Varsinkaan seistessä pää ei meinannu pysyä millään pystyssä, vaan retkahteli koko ajan taakse tai eteen. Myöskin silmät lupsahteli koko ajan kiinni. Fysioterapeutti tsemppas mua kattomaan ikkunasta ulos ja sen avulla sain silmät auki ja pääkin pysyi hetken aikaa suorassa.